Kun lukkoa kolisteltiin ja Maslova laskettiin koppiin, kaikki kääntyivät
häneen. Lukkarin tytärkin pysähtyi hetkeksi, katsahti kulmakarvojansa
nostaen sisääntulleeseen, vaikka tosin alkoikin heti taas mitään
sanomatta astua suurilla, päättävillä askeleillaan edestakasin;
Korabljova pisti neulan karkeaan kankaaseen ja katsoi kysyvästi
lasisilmiensä yli Maslovaan.
--Ähäpäs! Tulit sittenkin takasin. Ja minä kun tässä juuri päättelin,
että kyllä he sinut vapauttavat,--sanoi hän käheällä, matalalla, melkein
miehisellä äänellään.--Eikös mitä, kiinni panivat.
Hän otti lasit silmiltään ja asetti ompeluksen viereensä lavitsalle.
--Me mummon kanssa ajattelimme, että ehkä päästävät heti menemään.
Sellaistakin tapahtuu, sanoimme. Sattuu joskus että pistävät rahojakin
käteen,--alkoi heti laulavalla äänellään kopin vanhimmaksi määrätty
nainen.--Vai niin, vai niinkö se nyt kävikin. Emmepä siis arvanneetkaan.
Jumala näkyy tahtovan toisin,--puhui hän herkeämättä, hellällä ja
sointuisalla äänellänsä.
--Jokohan tuomitsivat?--kysyi Fedosja osaa ottavalla hellyydellä katsoen
Maslovaan lapsekkailla, kirkkaan sinisillä silmillään, ja koko hänen
iloinen, nuori näkönsä muuttui aivan kuin itkua valmistaakseen. Maslova
ei vastannut mitään, vaan meni sanaakaan sanomatta paikallensa, joka oli
toinen päästä lukien, Korabljovan vieressä, ja istui lavitsan laudoille.
--Et näemmä ole vielä syönytkään,--sanoi Fedosja nousten ja tullen
Maslovan luo.
Maslova vastaamatta mitään asetti korvapuustit päänalukselle ja alkoi
riisuutua. Hän otti tomuisen mekon yltään ja huivin kiharaisilta,
mustilta hiuksiltaan, ja istui.
Pojan kanssa lavitsain toisessa päässä leikkivä kyttyräselkäinen eukko
tuli myöskin siihen ja pysähtyi Maslovan eteen.
--Ts, ts, ts!--imasi hän kielellänsä suulakea vastaan säälivästi
heilutellen päätänsä.
Poikanen tuli myöskin eukon perästä ja silmät selällään, ylähuuli
eteenpäin töröttävänä tuijotti korvapuusteihin, jotka Maslova oli
tuonut. Nähtyään kaikki nuo osaaottavat kasvot kaiken sen perästä mitä
hänelle oli tapahtunut, Maslovaa rupesi itkettämään ja hänen huulensa
värähtelivät. Vaan hän koetti pidättää ja onnistuikin pidättää niin
kauvan kuin ei eukko ja poika vielä olleet tulleet. Nyt, kuultuansa tuon
hyväntahtoisen, säälivän äänen eukon suusta ja erittäin kohdattuaan
poikasen silmät, kun tämä siirsi katseensa korvapuusteista häneen, ei
hän enää voinut hillitä itseänsä. Koko hänen kasvonsa alkoivat
vavahdella ja hän purskahti itkuun.
--Sanoinhan minä sinulle: sinun on hankittava itsellesi oikea
puolustaja,--sanoi Korabljova.--No? Siperiaanko siis?--kysyi hän.
--Maslova aikoi vastata, vaan ei voinut, ja nyyhkyttäen kaivoi esiin
korvapuusteista paperossilaatikon, jonka kannella oli punaposkisen
naisen kuva, hiukset hyvin korkealle kammattuina, kolmikulman muotoinen
avaus rinnassa, sekä antoi sen Korabljovalle. Korabljova tarkasteli
kuvaa, pudisti paheksivasti päätänsä erittäin sen johdosta, että Maslova
näin hukkasi rahoja, otti yhden paperossin, sytytti sen lampusta, veti
itse ensin savun ja antoi sitten Maslovalle. Maslova, yhä vaan itkien,
alkoi ahnaasti kerta toisensa perästä vetää sisäänsä ja puhaltaa ulos
tupakinsavua.
--Siperiaan,--sai hän nyyhkytyksiltä vihdoin sanotuksi.
--Eivätpä pelkää Jumalata, ihmissyöjät, kirotut verenjuojat, sanoi
Korabljova.--Syyttömästi ovat tytön tuominneet.
Samassa räjähti ikkunalta sinne jääneiden naisten nauru. Pikku tyttö
nauroi myöskin ja hänen hieno lapsenäänensä sekaantui aikaisten käheään
naurun vikinään.--Joku vanki oli pihalla tekaissut semmoista, mikä näin
vaikutti uloskatsojiin.
--Ah sinä, raakattu koiras! Ettes häpee,--puhui punatukkainen ja koko
lihava ruumiinsa lerpallaan, painautuen kasvoillansa ristikkoon, huusi
ulos järjettömän siivottomia sanoja.
--Mitäs siellä kaakatat senkin retkale!--sanoi Korabljova puistaen
päätänsä punatukkaiselle, ja kääntyen sitten jälleen Maslovaan
päin.--Kuinka moneksi vuotta?
--Neljäksi,--sanoi Maslova, ja kyyneleitä tulvasi niin runsaasti hänen
silmistään, että yksi sattui paperossiin.
Maslova rutisti sen vihasesti kokoon, viskasi pois ja otti toisen.
Vanhemmaksi määrätty nainen, vaikka ei itse polttanut, nosti pätkän heti
ylös ja alkoi sitä suoritella, jatkaen yhä puhettansa.
--Eivätpä näy siellä paljon totuudesta piittaavan,--sanoi hän.--Tekevät
niinkuin tahtovat. Tässä koko ajan luulimme, että vapauttavat.
Matvejevna sanoi, vapauttavat, mutta minä sanoin: ei, sydämmessäni on
aavistus, että hänen käy huonosti; niinpä kävikin,--puhui hän,
nähtävästi mielihyvällä kuunnellen omaa ääntänsä.
Nyt olivat miesvangit jo kaikki kulkeneet pihan yli, ja naiset, jotka
olivat heidän kanssansa puhelleet, tulivat pois ikkunalta ja
kokoontuivat hekin Maslovan ympärille. Ensin tuli muljosilmäinen
salakapakoitsija tyttärensä kanssa.
--No, liikaako määräsivät?--kysyi hän istuutuen Maslovan viereen ja
jatkaen nopeaan kutomistansa.
--Tietenkin liikaa, kun ei ollut rahoja. Jos olisi rahoja ollut ja olisi
liukassuisen asianajajan kustantanut, kyllä olisivat vapauttaneet,--
sanoi Korabljova.
--Vaikkapa sen, miksi sitä taas sanotaan,--sen pörhötukkaisen,
suurinokkaisen,--se poika se tuopi kuivana vaikka vedestä. Sen kun olisi
ottanut!
--Mene sitä ottamaan,--sanoi hampaat irvessä heidän luoksensa istahtunut
Horoshafka:--se poika ei tuhatta vähemmästä ottaisi edes sylkäistäkseen.
--Näkyy olevan sinun kohtalosi kerran sellainen.--puuttui puheeseen se
akka, joka oli syytetty murhapoltosta.--Onkos tämä sitten helppoa
kantaa: ensin viepi pojalta vaimon, sitten toimittaa hänet täiden
ruuaksi linnaan ja vielä minutkin samaan paikkaan vanhoina päivinä,--
alkoi hän taas jo sataan kertaan toistamansa historian;--linna tai
mierontie, jompikumpi on aina edessä. Jollei mierontielle niin linnaan.
--Ainahan ne samalla tavalla,--sanoi salakapakoitsija, ja tarkastettuaan
tytön päätä, pisti sukankutimen viereensä, veti tytön jalkojensa väliin
ja alkoi vikkelin sormin hakea hänen päästänsä. »Mitäs menit viinaa
kauppaamaan». Vaan milläpäs lapset olivat ruokittavat?--puhui hän,
jatkaen tuttua työtänsä.
Nämät salakapakoitsijan sanat muistuttivat Maslovaa viinasta.
--Ottaisko lasin,--sanoi hän Korabljovalle pyyhkien paidan hihalla
kyyneleitänsä ja vaan silloin tällöin enää nyyhkyttäen.
--Mitäs, olkoon menneeksi,--sanoi Korabljova.