Maslova palasi takasin omaan koppiinsa vasta kello 6 illalla, väsyneenä,
jalat kipeinä, kuljettuansa kävelyyn tottumattomana 15 virstaa
kivikatuja myöten, ja sitä paitsi masentuneena odottamattoman ankarasta
tuomiosta, ja nälkäisenä.
Jo silloin kun vielä jonkun keskeytyksen aikana vartijat olivat syöneet
hänen vieressänsä välipalaksensa leipää ja kovia munia, oli sylki tullut
hänen suuhunsa ja hän tuntenut olevansa nälkäinen, vaikka pitänyt
alentavana pyytää heiltä. Mutta kun tämän jälkeen oli kulunut vielä
kolme tuntia, ei häntä enää haluttanutkaan syödä, ja hän tunsi vaan
heikkoutta. Tämmöisessä tilassa hän kuuli odottamattoman tuomionsa. Ensi
hetkellä hän luuli kuulleensa väärin. Ei voinut heti uskoa mitä kuuli,
ei voinut kuvailla itseään Siperiaan tuomitun nimellä. Mutta nähtyänsä
tuomarien ja valamiesten rauhalliset, toimeensa kiintyneet kasvot,
nähtyänsä, että he ottivat vastaan tämän tiedon ihan luonnollisena,
hänen mielensä kuohahti ja hän huusi yli koko salin olevansa viaton.
Nähtyään sitten, että hänen huutonsakin otettiin vastaan niinkuin
jotakin aivan luonnollista, odotettua, mikä ei missään tapauksessa
voinut muuttaa asiata, hän rupesi itkemään, tuntien että hänen täytyi
nöyrtyä sen julman ja kummastuttavan vääryyden edessä, joka oli hänelle
tapahtunut. Häntä kummastutti erittäinkin se, että hänet olivat näin
julmasti tuominneet miespuoliset,--nuoret, ei vanhat miespuoliset, ne
samat, jotka aina niin lempeästi katselivat häneen. Yhden
heistä,--syyttäjän apulaisen,--oli hän nähnyt aivan toisessa
mielentilassa. Istuessaan vankien odotushuoneessa odottamassa istunnon
alkamista, ja myöskin keskeytyksien aikana, Maslova näki kuinka näillä
miehillä oli olevinaan asiata kulkea oven ohitse tai tulla huoneeseen
vaan katsellaksensa häntä. Ja nyt nämät samat miehet jostakin syystä
tuomitsivat hänet Siperiaan, vaikkei hän ollut syyllinen siihen, mistä
häntä syytettiin. Hän itki, vaan sitten hiljeni ja täydellisen
tylstymisen tilassa istui vankien huoneessa odottaen lähtöä. Hän ei
halunnut nyt muuta kuin polttaa tupakkia. Tässä tilassa hänet tapasivat
Botshkova ja Kartinkin, jotka tuomion jälkeen tuotiin samaan huoneeseen.
Botshkova alkoi heti haukkua Maslovaa ja nimittää häntä siperialaisen
nimellä.
--Ähä, kävikös hullusti? Selvisitkö? Etpähän päässyt erille, senkin
vietävä! Minkä keitit sen söitkin. Etpähän enää Siperiassa keikaile.
Maslova istui kädet mekon hihoissa, ja tuijotti, pää alas painuneena,
liikkumatta, kaksi askelta eteensä likaiseksi tallattuun lattiaan, ja
puhui vaan:
--En ole kajonnut teihin, jättäkää tekin minut rauhaan. Enhän ole
kajonnut teihin,--toisti hän useamman kerran, sitten vaikeni kokonaan.
Hän elpyi vähäsen vasta sitten kuin Botshkova ja Kartinkin olivat viedyt
pois ja hänen huoneeseensa oli tullut vartija tuoden hänelle kolme
ruplaa rahaa.
--Sinäkö olet Maslova?--kysyi tämä.
--Tuoss' on, rouva lähetti sinulle,--sanoi hän antaen Maslovalle rahat.
--Mikä rouva?
--Ota, itse sen paremmin tiedät, tässä muka vielä puhumaan tuommoisten
kanssa!
Rahat oli lähettänyt Kitajeva. Poistuessaan oikeussalista tämä oli
kääntynyt oikeudenpalvelijan puoleen kysyen olisiko luvallista antaa
vähä rahoja Maslovalle. Oikeudenpalvelija sanoi, että voi. Silloi hän,
luvan saatuansa, otti turpeasta kädestään kolmella napilla varustetun
säämiskähansikkaan, hapuili esille silkkisen hameen takimaisten poimujen
keskeltä muodikkaan kukkaron, ja valittuaan jokseenkin suuresta
kupongien joukosta, jotka olivat vasta leikatut irti hänen
ansaitsemistaan arvopapereista, yhden 2 ruplan 50 kopekan arvoisen, ja
pantuaan siihen lisäksi 50 kopekkaa hopearahoja, antoi ne
oikeudenpalvelijalle. Tämä kutsui vartijan ja hyväntekijän läsnäollessa
antoi rahat vartijalle.
--Muistakaa että viette oikein perille,--sanoi Kitajeva vartijalle.
Vartija loukkaantui tästä muistutuksesta, ja sentähden olikin kohdellut
Maslovaa niin äkäisesti.
Maslova iloitsi rahoista, sillä nämä antoivat hänelle sen ainoan, mitä
hän tällä hetkellä halusi.
»Kunpa saisi paperosseja ja saisi vetäistä savun», ajatteli hän, ja
hänen kaikki ajatuksensa keskittyivät tähän polttamisen haluun. Hänellä
oli niin kova halu, että hän ahnaasti siemaili ilmaa, kun siinä tuntui
vähänkin tupakinhajua, jota tuli käytävään työhuoneen ovesta. Mutta
hänen oli vielä kauvan odottaminen, koska sihteeri, jonka asiana oli
päästää vangit, unohti syytetyt ja alkoi keskustelun jopa väittelynkin
kielletyn artikkelin johdosta erään asianajajan kanssa.
Vihdoin 5:n aikaan hän päästettiin, ja
saattosotamiehet--nishninowgorodilainen ja tshuvassi--veivät hänet
oikeudesta takapihan kautta. Vielä eteisessä hän antoi heille 20
kopekkaa pyytäen ostamaan kaksi korvapuustia ja paperosseja. Tshuvassi
rupesi nauramaan, otti rahat ja sanoi: «Olkoon menneeksi, ostetaan»,--ja
todellakin rehellisesti osti sekä paperossit että korvapuustit ja antoi
vielä takasinkin. Tiellä ei saanut polttaa, niin että Maslova saapui
vankilan eteen tyydyttämättä polttamisen haluansa. Silloin kun hän
saatettiin vankilan ovien luo, tuotiin rautatieasemalta noin sata
vankia. Portaissa hän sattui yhteen näiden kanssa.
Vangit--partasuita, parrattomia, vanhoja, nuoria, venäläisiä,
muukalaisia,--muutamilla pää puoleksi raakattuna, kolistellen
jalkarautojansa, täyttivät eteishuoneen tomulla, jalkojen kopinalla ja
väkevällä hienhajulla. Kulkiessaan Maslovan ohitse vangit kaikki
katselivat häntä ja muutamat tulivat hänen luoksensa nykimään häntä.
--Katos sitä tyttöä vaan, ai-ai kun olet pulska,--sanoi joku
näistä.--Muistas minua, kun tavataan, pani toinen silmää iskien. Yksi,
musta, niska siniseksi ajeltuna ja viikset ajelluilla kasvoilla,
sotkeutuen jalkarautoihinsa ja rämistäen niitä, hypähti Maslovan luokse
ja kapsahti kaulaan.
--Vai ei kelvannut? Jopa olisi aika heittää keikailemiset!--huudahti hän
hampaat irvessä ja silmät kiiltävinä, kun Maslova tuuppasi hänet
luotaan.
--Mitäs sinä perhanan poika siinä teet?--kiljasi tirehtöörin apulainen,
tullen takaapäin.
Vanki kyyristyi kokoon ja livahti kiireesti pois. Mutta apulainen ärjäsi
Maslovalle:
--Mitä sinä täällä?
Maslova tahtoi sanoa, että hänet oli tuotu oikeudesta, mutta oli niin
väsyksissä, ettei viitsinyt puhua.
--Oikeudesta, herra päällysmies,--sanoi vanhempi saattosotamiehistä
tullen esille ohikulkevien joukosta ja tehden kunniaa.
--Anna siis päivystäjän haltuun. Miltäs tämä tämmöinen näyttää!
--Ymmärrän, herra tirehtööri.
--Sokolof! Ottakaa vastaan,--huusi apulainen.
Päivystäjä tuli luo, töykkäsi vihasesti Maslovaa olkapäähän ja päällänsä
käskien seuraamaan, vei hänet naisosaston käytävään. Siellä Maslova
syynättiin kaikilta puolin, ja kun ei mitään löydetty (paperossirasia
oli piilotettu korvapuustin sisään), laskettiin hän samaan koppiin,
josta oli aamulla lähtenytkin.