XXVIII.

»Hävettää ja inhoittaa, inhoittaa ja hävettää»,--ajatteli Nehljudof

palatessaan jalkasin kotiin tuttuja katuja myöten. Mielen-apeus, jota

hän tunsi keskustelun tähden Missin kanssa, yhä vielä painoi häntä. Hän

tunsi olevansa muodollisesti, jos niin voi sanoa, oikeassa Missin

suhteen. Ei hän ollut mitään semmoista sanonut Missille, joka sitoisi

häntä, ei ollut kosinut häntä. Mutta asiallisesti hän kyllä tunsi

sitoneensa itsensä Missin kanssa, antaneensa hänelle lupauksen. Ja nyt

hän kuitenkin koko olennollansa tunsi, ettei voisi mennä naimisiin hänen

kanssansa. »Hävettää ja inhoittaa, inhoittaa ja hävettää», kertoi hän

kertomistaan itselleen, eikä tarkoittanut sillä ainoastansa suhteitansa

Missiin, vaan yleensä kaikkea. Kaikki inhoittaa ja hävettää», toisti hän

vielä tullessaan oman talonsa portaille.

--Illallista en syö,--sanoi hän Korneijille, joka tuli hänen jäljessään

ruokasaliin, missä häntä odotti katettu illallispöytä teen

kanssa.--Saatte mennä.

--Ymmärrän,--sanoi Kornei, vaan ei mennyt, ja alkoi korjata pöydältä.

Nehljudof tarkasteli Korneijia ja tunsi mielikarvautta häntä vastaan.

Nehljudof olisi tahtonut että kaikki olisivat jättäneet hänet rauhaan,

mutta hänestä näytti, että kaikki tahallaan, ikäänkuin kiusalla

takertuivat häneen. Kun Kornei läksi veitsien ja lautasten kanssa, aikoi

Nehljudof tulla panemaan teetä teekannuun, mutta kuultuansa Agrafena

Petrovnan askeleita, pujahti kiireesti vieraskamariin päästäkseen häntä

näkemästä ja sulki jäljessään oven. Tämä vierashuone oli sama, jossa

kolme kuukautta sitten oli hänen äitinsä kuollut. Nyt tullessaan tähän

huoneeseen, joka oli valaistu kahdella heijastuslampulla,--toinen hänen

isänsä kuvan luona ja toinen äidin kuvan luona,--hän muisti viimeiset

suhteensa äitiin, ja nämät suhteet näyttivät hänestä luonnottomilta ja

vastenmielisiltä, ja sekin hävetti ja inhoitti. Hän muisteli kuinka hän

äidin sairauden viimeisenä aikana oli suorastaan toivonut tämän

kuolevan. Hän oli vakuuttanut itsellensä toivovansa vaan äidin pääsevän

kärsimyksistä, mutta oikeastaan hän oli toivonut sitä päästäksensä vaan

itse hänen kärsimyksiänsä näkemästä.

Haluten herättää itsessänsä hyvän muiston äidistä hän katsahti tämän

muotokuvaan, jonka oli 5000 ruplasta maalannut kuuluisa taiteilija. Äiti

oli kuvattu mustaan samettipukuun rinta paljaana. Taiteilija oli

nähtävästi pannut erityistä huolta esittääksensä rinnan, kahden rinnan

välyksen ja nuo sokaisevan kauniit olkapäät ja kaulan. Tämä oli nyt jo

aivan hävettävää ja inhoittavaa. Kuvassa oli jotakin ilettävää ja

herjaavaa, siinä, että äiti oli kuvattu puolialastomana kaunottarena, ja

sitäkin enemmän ilettävää, kun juuri tässä samassa huoneessa kolme

kuukautta sitten oli sama nainen maannut kokoonkutistuneena kuin muumio,

ja täyttänyt kuitenkin ei ainoastaan koko huoneen vaan koko talonkin

tuskallisen raskaalla hajulla, jota ei voinut mitenkään saada

poistetuksi. Nehljudof luuli nytkin vielä tuntevansa samaa hajua. Ja hän

muisti kuinka äiti päivää ennen kuolemaansa oli tarttunut hänen vahvaan,

valkoiseen käteensä omalla luisella, mustenevalla kädellään, katsahtanut

häntä silmiin ja sanonut: »Älä tuomitse minua, Mitja, jos olen väärin

menetellyt», ja kärsimyksestä sammuneihin silmiin oli noussut

kyyneleitä. »Kuinka ilettävää!» sanoi Nehljudof itsekseen vielä kerran

katsahdettuaan puolalastomaan naiseen komeine marmorisine olkapäineen ja

käsineen, ja voitollisine hymyineen huulilla. Rinnan alastomuus kuvassa

muistutti hänen mieleensä toista nuorta naista, jonka hän oli äskettäin

nähnyt samalla tavalla alastomana. Se oli Missi, joka oli keksinyt

tekosyyn kutsuakseen Nehljudofin illalla luokseen, tarkoituksella

näyttäytyä hänelle baalipuvussa, jossa hän aikoi esiintyä tanssiaisissa.

Nehljudof muisti inholla tämän ihastuttavia olkapäitä ja käsiä.--Ja

sitten tuo raaka eläimellinen isä menneisyyksinensä, julmuuksillensa ja

äiti epäilyttävine intelligentin maineinensa, kaikki tämä oli ilettävää,

ja samalla hävettävää. Hävetti ja inhoitti, inhoitti ja hävetti.

Ei, ei,--ajatteli Nehljudof,--täytyy vapautua; vapautua kaikista näistä

valheellisista suhteista sekä Kortshagineihin, Maria Vasiljevnaan,

perintöön, että kaikkeen muuhun... Niin, hengähtää jälleen vapaasti.

Lähteä ulkomaille, Roomaan, ryhtyä jälleen taulua maalaamaan».--Hän

muisti epäilleensä omia taipumuksiansa ... no, olkoon kuinka tahansa,

kunhan vaan hengähdänkin. Ensin Konstantinopoliin, sitten Roomaan, ja

valamiestoimesta on minun pääseminen mitä pikemmin. Ja sitten sopiminen

tuosta seikasta asianajajan kanssa.

Ja yhtäkkiä hänen mielikuvituksessaan tavattoman elävästi heräsi

vangitun naisen kuva mustine, hiukan kieroine silmillensä. Kuinka

hillitsemättömään itkuun tämä olikin purskahtanut, kun syytetyille oli

annettu viimeinen sananvuoro. Nopeasti rutisti Nehljudof poltetun

paperossin sammuksiin tuhka-astiaan, sytytti toisen ja alkoi kävellä

edestakasin. Ja tämän naisen kanssa eletyt hetket alkoivat toinen

toisensa perästä herätä hänen mielikuvituksessaan. Hän muisti viimeisen

tapaamisensa, sen eläimellisen intohimon, joka silloin oli valloittanut

hänet ja sen pettymyksen, jonka hän oli tuntenut kun intohimo oli

tyydytetty. Muisti valkean puvun sinisen nauhan kanssa, muisti

aamukirkon. »Minähän rakastin häntä sinä yönä, rakastin totisesti ja

hyvällä, puhtaalla rakkaudella, olin rakastanut vielä ennenkin, ja

kovasti rakastin jo silloinkin, kun ensi kertaa asuin tätien luona

kirjoitellen väitöskirjaani!» Ja hän muisti itseänsä semmoisena kuin oli

ollut silloin. Taas tuoksahti hänelle tuo tuoreus, nuoruus, elämän

yltäkylläisyys ja hänen tuli tuskallisen surullinen olla.

Eroitus sen välillä, mimmoisena hän oli silloin ja mimmoisena nyt, oli

tavattoman suuri, se oli samallainen jollei suurempikin, kuin eroitus

Katjushan välillä kirkossa ja sen Katjushan välillä, joka oli

juopotellut kauppiaan kanssa ja jonka he olivat tuominneet aamulla.

Silloin hän oli ollut reipas, vapaa ihminen, jonka edessä avautuivat

loppumattomat mahdollisuudet, nyt hän tunsi olevansa kaikilta tahoilta

saarrettuna tyhmän, tyhjän, tarkoituksettoman, mitättömän elämän

ajoverkkoon, josta hän ei nähnyt mitään ulospääsyä, eikäpä suurimmaksi

osaksi edes halunnutkaan päästä. Hän muisti joskus ylpeilleensä

suoruudestansa, joskus pitäneensä periaatteenaan aina puhua totta ja

olleensakin todella rehellinen, ja huomasi kuinka hän nyt oli päihensä

valheessa, kaikkein kauheimmassa valheessa, semmoisessa, jota kaikki

ihmiset hänen ympärillänsä pitivät totuutena. Ja tästä valheesta ei

ollut,--ei ainakaan hän nähnyt--mitään pääsyä. Ja hän oli tahraantunut

siihen, tottunut siihen, hemmoitellut itseään siinä.

Kuinka oli pääseminen suhteista Maria Vasiljevnaan, tämän mieheen, niin

ettei hävettäisi katsoa miestä ja hänen lapsiansa silmiin? Kuinka oli

valehtelematta irtautuminen suhteista Missiin? Kuinka selviytyminen

ristiriidasta sen välillä että hänen mielestään maanomistus oli laiton,

ja sen, että hän itse käytti äidiltä perittyä maanomistusta

toimeentullaksensa? Kuinka oli sovittaminen syntinsä Katjushan edessä?

Eihän voinut sitä jättää. »En saa jättää naista, jota olen rakastanut,

ja tyytyä siihen että maksan asianajajalle ja vapautan hänet

pakkotöistä, joita hän ei ansaitse;--sovittaisin syyni rahoilla samalla

tavalla kuin silloinkin kun luulin tehneeni mitä pitää annettuani

Katjushalle rahaa!»

Ja hän muisti elävästi sen hetken, kun hän käytävässä saavutti Katjushan

ja pistettyään tämän käteen rahaa juoksi pois.--»Voi sentään noita

rahoja!»--muisteli hän kauhulla ja inholla, samoin kuin silloinkin, tätä

hetkeä.--»Voi, voi! kuinka ilettävää!--puhui hän niinkuin silloinkin

ääneen.--Ainoastaan kurja konna saattoi noin menetellä! Ja minä, minä

juuri olenkin tuo kurja konna!»--puhui hän ääneensä. --»Mutta onko

todellakin mahdollista,--hän pysähtyi kesken käyntiänsä:--että minä,

juuri minä olen se konna?--Kukas sitten? --vastasi hän itselleen.--Mutta

onko se todellakin yhtä?--jatkoi hän tilintekoansa:--Eikö muka ole

ilettävää ja alhaista sinun suhteesi Maria Vasiljevnaan ja hänen

mieheensä? Ja sinun suhteesi omaisuuteen? Sillä tekosyyllä että rahat

ovat äidiltä, käytät sinä hyväksesi rikkautta, jota pidät laittomana? Ja

koko sinun toimeton, huono elämäsi Hilton? Ja kaiken kukkana--sinun

menettelysi Katjushan kanssa! Kurja konna! Ne ihmiset siellä

arvostelkoot minua kuinka tahtovat, heitä minä voin pettää, mutta

itseäni en voi pettää.»

Ja hän yhtäkkiä ymmärsi, että se inho, jota hän viime aikoina oli

tuntenut ihmisiin, ja erittäinkin äskettäin ruhtinaaseen, Sofia

Vasiljevnaan, ja Missiin, ja Kornejiin,--oli inho häneen itseensä. Ja,

mikä merkillisintä kaikista, tuossa oman halpamaisuuden tunnustamisessa

tuntui yhtaikaa jotakin kipua tuottavaa ja kuitenkin iloista ja

rauhoittavaa.

Nehljudofille ei tapahtunut ensi kertaa elämässä se mitä hän nimitti

»sielun pesoksi». Sielunpesoksi hän sanoi semmoista sielun tilaa,

jolloin hän äkkiä, joskus pitkänkin väliajan perästä, tunnettuansa

sisällisen elämän hidastuvan ja toisinaan pysähtyvänkin, ryhtyi

puhdistamaan kaikkea sitä soraa, joka oli hänen sydämmeensä keräytynyt

ja oli syynä tähän seisahdukseen.

Aina tällaisten heräämysten jälkeen asetti Nehljudof itselleen

periaatteita, joita päätti sitten ainaisesti seurata: kirjoitti

päiväkirjaa ja alkoi uuden elämän, josta ei aikonut koskaan luopua,

--turning a new leaf,--kuten hän sanoi itselleen, mutta joka kerta

maailman viettelykset saivat hänet jälleen pauloihinsa ja hän

huomaamattansa taas lankesi, joskus vielä alemmaksikin kun oli ollut

ennen.

Näin hän oli puhdistunut ja kohonnut jo useamman kerran: näin oli

tapahtunut ensi kerran silloin kuin hän tuli kesäksi tätiensä luokse.

Silloin oli ollut kaikkein elävin, innokkain heräämys. Ja sen seuraukset

jatkuivat jotenkin kauvan. Sitten oli samallainen heräämys silloin kuin

hän oli jättänyt virkansa, tahtoen uhrata elämänsä, ja astunut sodan

aikana sotapalvelukseen. Tällöin oli kuitenkin jälleen-tahraantuminen

tapahtunut hyvin pian. Vielä oli yksi heräämys silloin, kuin hän jätti

sotapalveluksen ja matkustettuaan ulkomaille alkoi harjoittaa

taidemaalausta.

Siitä saakka nykyiseen päivään asti oli kulunut pitkä ajanjakso ilman

mitään puhdistusta, ja sentähden ei hän ollut vielä milloinkaan päässyt

niin tahraantumaan, tullut semmoiseen ristiriitaan omantuntonsa

vaatimusten ja sen elämän välillä, jota hän vietti. Ja hän kauhistui

nähdessään välimatkan pituuden.

Välimatka oli niin suuri, tahrautuminen niin täydellinen, että ensi

hetkenä hänestä tuntui puhdistuminen mahdottomalta. »Olenhan jo

koettanut tulla täydellisemmäksi ja paremmaksi, eikä siitä ole mitään

tullut», puhui hänen sielussaan kiusaajan ääni,--»pitäisikö nyt

uudestaan koettaa? Et sinä yksin, vaan kaikkihan ovat sellaisia,--elämä

on kerran sellainen», puhui tämä ääni. Mutta se vapaa, henkinen olemus,

joka yksin on totinen, yksin mahtava, yksin ijankaikkinen, oli jo

herännyt Nehljudofissa. Eikä hän voinut olla siihen uskomatta. Niin

tavattoman suuri kuin erotus olikin entisen hänen ja sen hänen välillä,

jommoisena hän tahtoi olla, tuntui heränneelle henkiselle olemukselle

kaikki mahdolliselta.

»Revin rikki tämän valheen, joka sitoo minua, vaikka se minulle mitä

maksaisi, ja tunnustan totuuden, sanon kaikille kaiken totuuden ja teen

totuuden»,--sanoi hän päättävästi ääneen itselleen.--«Sanon totuuden

Missille, sanon, että olen elänyt siveettömästi enkä voi mennä naimisiin

hänen kanssansa,--että olen pitänyt turhaa peliä hänen kanssansa,

--sanon myöskin Maria Vasiljevnalle (aateliston johtajan vaimolle).

Taikka, tälle ei ole mitään sanomista, sanon hänen miehellensä, että

olen heittiö, olen petkuttanut häntä. Perinnön kanssa menettelen niin,

että totuus tulee tunnustetuksi. Sanon hänelle, Katjushalle, että olen

heittiö, että olen syyllinen hänen edessään ja teen kaikki mitä voin

helpoittaakseni hänen kohtaloansa.--Niin, tahdon tavata häntä ja pyytää,

että hän antaisi minulle anteeksi.»

--Niin, pyydän anteeksi, niinkuin lapset pyytävät.

Hän pysähtyi.--Menen naimisiin hänen kanssaan, jos se on tarpeellista.

Hän pysähtyi, pani kätensä ristiin rinnan yli niinkuin hän sitä teki

pienenä ollessaan, nosti silmänsä ylös ja sanoi kääntyen jonkun puoleen:

--Herra, auta minua, opeta minua, tule ja asetu minuun, ja puhdista

minut kaikesta pahasta.

Näin hän rukoili, pyysi Jumalan apua, pyysi asettumaan hänen luoksensa

ja puhdistamaan häntä, mutta se mitä hän pyysi olikin jo tapahtunut.

Jumala, joka asui hänessä, oli herännyt hänen tietoisuudessansa. Hän

tunsi itsensä hänenä, ja sentähden, paitsi vapautta, reippautta ja

elämän iloa tunsi myöskin hyvän kaikkivaltiuden. Kaiken, kaiken mikä oli

parasta, mitä vaan ihminen saattoi tehdä, tunsi hän nyt olevansa valmis

tekemään.

Hänen silmissänsä oli kyyneleitä, kun hän puhui tätä itselleen,--oli

sekä hyviä että huonoja kyyneleitä: hyviä sentähden, että ne olivat ilon

kyyneleitä sen henkiolemuksen heräämisen johdosta, joka kaikkina näinä

vuosina oli hänessä nukkunut; ja huonoja sentähden, että ne syntyivät

tyytyväisyydestä häneen itseensä, hänen hyvyyteensä.

Hänen tuli kuuma olla. Hän tuli ikkunan luo ja avasi sen. Ikkuna oli

puutarhaan päin. Oli hiljainen, raikas kuutamoyö; kadulta kuului ajajan

räminä, sitten kaikki hiljeni. Suoraan ikkunan edessä oli varjo

alastomasta, korkeasta poppelista, jonka kaikki pienimmätkin haarat ja

mutkat tarkalleen kuvautuivat puhdistetun tantereen hiekalle. Vasemmalla

oli liiterin katto, joka kuun kirkkaassa valossa näytti valkealta,

edessä mutkittelivat puiden oksat kietoutuneina toinen toisiinsa, ja

niiden takana näkyi aidan musta varjo. Nehljudof katseli kuun valaisemaa

puutarhaa, kattoa ja poppelin varjoa, kuunteli, ja hengitti sisäänsä

elähyttävää, tuoretta ilmaa.

»Kuinka hyvä, kuinka hyvä on minun ollakseni, voi Jumalani, kuinka

hyvä!» puhui hän siitä, mikä oli hänen sielussansa.