XXVII.

Ruhtinatar Sofia Vasiljevna oli lopettanut päivällisensä, joka oli hyvin

hieno ja ravitseva, ja jota hän aina nautti yksinänsä, ettei vaan kukaan

olisi nähnyt häntä tässä epärunollisessa toimituksessa. Hänen sohvansa

vieressä seisoi kahvipöytä, ja hän poltteli pitkää hienoa

naispaperossia. Ruhtinatar Sofia Vasiljevna oli laiha, pitkä, yhä vielä

itseään nuoreksi lukeva, ruskeatukkainen nainen. Hänellä oli pitkät

hampaat ja suuret mustat silmät.

Puhuttiin pahaa hänen suhteestansa lääkäriin. Nehljudof alussa usein sen

unohti, mutta nyt hän muisti, ja nähdessään lääkärin ruhtinattaren

lepotuolin vieressä, nähdessään hänen voidellun, kiiltävän kaksijakoisen

partansa, Nehljudofia rupesi hirveästi inhoittumaan.

Sofia Vasiljevnan vieressä, matalassa, pehmeässä nojatuolissa istui

Kolosof hämmentäen kahviansa. Kahvipöydällä seisoi liköörilasi.

Missi tuli äidin luokse yhdessä Nehljudofin kanssa, vaan ei jäänyt

huoneeseen.

--Kun mamma väsyy ja ajaa teidät pois, tulkaa minun luokseni,--sanoi hän

kääntyen Kolosofin ja Nehljudofin puoleen semmoisella äänellä ikäänkuin

ei olisi mitään heidän välillänsä ollut, ja iloisesti hymähtäen,

kuulumattomasti astuen paksua mattoa myöten, läksi huoneesta.

--No, terve tulemaanne, ystäväni, istukaa nyt ja kertokaa,--sanoi

ruhtinatar Sofia Vasiljevna taiteellisella, teeskennellyllä ja aivan

luonnollisen näköisellä hymyilyllä, joka paljasti hänen ihastuttavat

pitkät hampaansa, jotka olivat erittäin taidokkaasti tehdyt ja aivan

samallaiset kuin olivat olleet entiset oikeat.

--Minulle on kerrottu teidän tulleen oikeudesta hyvin synkässä

mielentilassa. Minä arvaan, että tuo asia on yleensä sangen vaikeata

ihmisille, joilla on sydän, sanoi hän ranskankielellä.

--Niin, se on totta,--vastasi Nehljudof:--usein tuntee olevansa ...

tuntee, ettei ole oikeutta tuomitsemaan...

--_Comme c'est vrai_,--huudahti ruhtinatar aivan kuin olisi kummastunut

hänen huomautuksensa totuutta, kuten ainakin taitavasti imarrellen

seuramiestänsä.

--No, entä taulunne, siitä olen hyvin utelias tietämään,--lisäsi

hän,--ellen olisi tässä kykenemättömyyden tilassa, olisin jo aikaa sitte

käynyt luonanne.

--Olen sen kokonaan jättänyt,--vastasi Nehljudof kuivasti.

Ruhtinattaren, imartelun epärehellisyys oli hänestä nyt yhtä ilmeinen

kuin tämän salaama vanhuuskin. Ei hän mitenkään voinut saada itsensä

olemaan ystävällisenä.

--Sepä vahinko! Tiedättekö, minulle on itse Repin sanonut, että hänellä

on ehdoton talangi,--sanoi ruhtinatar kääntyen Kolosofin puoleen.

»Että se kehtaakin noin valehdella», ajatteli Nehljudof nyrpeänä.

Päästyänsä selville siitä, että Nehljudof oli pahalla tuulella ja ettei

sen kanssa siis voinut saada aikaan miellyttävää ja viisasta

keskustelua, kääntyi Sofia Vasiljevna Kolosofin puoleen tahtoen tietää,

mitä tämä ajatteli uudesta näytelmäkappaleesta. Hän kysyi semmoisella

äänellä niinkuin nyt Kolosofin mielipide tulisi ratkaisemaan kaikki

epäilykset, ja tämän mielipiteen jokainen sana olisi ollut ikuistettava.

Kolosof antoi tuomitsevan arvostelun näytelmästä ja lausui tämän

johdosta mielipiteitänsä taiteesta. Ruhtinatar Sofia Vasiljevna

kummasteli hänen mielipiteittensä oikeutta yritti puolustelemaan

näytelmän tekijää, mutta samassa joko perääntyi tahi keksi jotakin

keskiväliltä. Nehljudof katsoi ja kuunteli, mutta näki ja kuuli aivan

toista kuin sitä, mikä oli hänen edessään.

Kuunnellen milloin Sofia Vasiljevnaa, milloin Kolosofia näki Nehljudof

ensiksikin, ettei Sofia Vasiljevnalla eikä Kolosofilla ollut mitään

tekemistä draaman eikä toinen toisensa kanssa, ja että he puhuivat vaan

tyydyttääkseen ruumiillista tarvetta liikutella syönnin jälkeen kielen

ja kurkun jänteitä; toiseksi, että Kolosof juotuansa paloviinaa, viiniä

ja likööriä oli vähän humalassa, ei niinkuin ovat humalassa harvoin

juovat talonpojat, vaan niinkuin ne ihmiset, jotka ovat ottaneet

viininjuonnin tavaksensa. Ei hän horjunut eikä puhunut tyhmyyksiä, oli

vaan luonnottomassa, kiihoittuneen itsetyytyväisessä mielentilassa.

Kolmanneksi näki Nehljudof sen, että ruhtinatar Sofia Vasiljevna kesken

puhettansa katsahteli levottomasti ikkunaan päin, jonka kautta alkoi

häntä kohden lähestyä vino auringonsäde, ja uhkasi saattaa hänen

vanhuutensa liian selvään valoon.

--Kuinka se on totta,--sanoi ruhtinatar johonkin Kolosofin

huomautukseen, ja painoi soittonappulaa sohvan vieressä.

Tähän aikaan tohtori nousi, ja aivan kuin olisi ollut talon väkeen

kuuluva, läksi mitään sanomatta huoneesta. Sofia Vasiljevna seurasi

häntä silmillänsä, mutta jatkoi keskustelua.

--Olkaa hyvä, Filip, laskekaa tuo uudin alemmaksi,--sanoi hän osoittaen

silmillään ikkunaverhoa sittenkuin huoneeseen oli hänen soitostansa

astunut uljaan näköinen lakeija.

--Ei, sanokaa mitä sanottekin, siinä on mystilisyyttä, mutta ilman

mystillisyyttä ei ole runoutta,--puhui ruhtinatar, vihasesti seuraten

toisella mustalla silmällään lakeijan liikkeitä, joka laitteli uudinta.

--Mystisismi ilman runoutta on taikauskoa, mutta runous ilman

mystisismiä on proosaa,--sanoi ruhtinatar surullisesti hymyillen ja

herkeämättä katsoen lakeijaa, joka suoristeli uudinta.

--Filip, en tarkoittanut tuota uudinta,--tuota tuolla suuren ikkunan

luona,--sanoi tuskaillen Sofia Vasiljevna nähtävästi säälien itseänsä

niiden ponnistusten tähden, joita hänen oli tekeminen saadakseen nuo

sanat suustansa, ja rauhoittuakseen nosti heti suullensa hyvänhajuisen,

savuavan paperossin, kädellä, joka oli täynnä sormuksia.

Leveärintainen, jäntevä Filip kumarsi hiukan, ikäänkuin anteeksi

pyytäen, ja keveästi astuen mattoa myöten väkevine, suuripohkeisine

jalkoinensa, nöyrästi ja sanaakaan vastaamatta meni toisen ikkunan luo,

ja tarkkaavaisesti katsellen ruhtinatarta silmiin koetti järjestää

uudinta siten, ettei yksikään säde olisi uskaltanut kohdata häntä. Mutta

nytkin menetteli lakeija väärin, ja tuskastunut Sofia Vasiljevna oli

taaskin pakotettu keskeyttämään puheensa mystisismistä ja oikaisemaan

ymmärtämätöntä, säälimättä häntä vaivaavaa Filipiä. Hetkeksi Filipin

silmissä leimahti liekkinen.

»Piru sinun tietää, mitä sinä tarvitset,--taisi tämä sisässään sanoa»,

ajatteli Nehljudof nähdessään koko tämän pelin. Mutta uljas ja väkevä

Filip peitti heti kärsimättömyytensä ja alkoi rauhallisesti tehdä sitä

mitä lamaantunut, uupunut, läpitsensä epärehellinen ruhtinatar Sofia

Vasiljevna hänelle käski.

--Tietysti Darwinin opissa on suuri määrä totuuttakin,--puhui Kolosof

viruen matalassa nojatuolissa ja katsellen unisin silmin ruhtinatar

Sofia Vasiljevnaan,--vaan hän menee sittenkin äärimmäisyyksiin. Niin.

--Uskotteko te perinnöllisyyteen?--kysyi ruhtinatar Sofia Vasiljevna

Nehljudofilta, kun tämän sanattomuus alkoi häntä vaivata.

--Perinnöllisyyteenkö?--kysyi puolestansa Nehljudof.--En, en

usko,--sanoi hän. Hänen ajatuksensa olivat tällä hetkellä kokonaan

vajoutuneet niihin kummallisiin kuviin, jotka arvaamattomista syistä

heräsivät hänen mielikuvituksessaan. Väkevän, uljaan Filipin rinnalla,

jota hän ajatteli sopivana modellina taiteilijoille, kuvaili hän

Kolosofia paljaana, arbuusia muistuttavan mahansa kanssa, kaljuine

päineen ja jänteittömine, piiskana roikkuvine käsineen. Samalla lailla

kuvaili hän hämärästi mieleensä noita nyt silkillä ja sametilla

peitettyjä Sofia Vasiljevnan olkapäitä, mimmoisina nämä olisivat

todellisuudessa, mutta tämä mielle oli liian hirvittävä ja hän koetti

päästä siitä.

Sofia Vasiljevna mittasi häntä silmillään.

--Mutta se on totta, Missihän odottaa teitä,--sanoi hän,--menkäähän nyt

hänen luoksensa, hän aikoi soittaa teille uuden kappaleen Griegiltä,--se

on sangen huvittava.

»Ei mistään soittamisesta ole kysymystäkään ollut. Valehtelet siinä vaan

suotta», ajatteli Nehljudof nousten ylös ja puristaen Sofia Vasiljevnan

läpikuultavaa, luista, sormuksilla täytettyä kättä.

Vierashuoneessa tapasi hänet Katariina Aleksejevna ja alkoi heti

keskustelun:

--Luulenpa että valamiehen tehtävät ovat teihin vaikuttaneet

masentavasti,--sanoi hän, kuten ainakin ranskaksi.

--Niin, suokaa anteeksi, olen nyt huonolla tuulella eikä minulla ole

oikeutta ikävystyttää toisia,--sanoi Nehljudof.

--Miksi olette huonolla tuulella?

--Suokaa minun olla siitä puhumatta,--sanoi hän hattuansa hakien.

--Muistatteko kun vielä sanoitte, että aina täytyy puhua totta ja kun

meille kaikille sanoitte semmoisia ankaria totuuksia. Miksi siis ette

nyt tahdo sanoa?--Muistatko Missi?--kääntyi Katariina Aleksejevna Missin

puoleen, joka juuri tuli huoneeseen heidän luoksensa.

--Sentähden, että se oli leikkiä--vastasi Nehljudof totisesti.--Leikillä

saa puhua. Mutta todellisuudessa me olemme niin huonoja, s.o. minä olen

niin huono, että minä ainakaan en saa puhua totta.

--Älkää oikaisko, sanokaa pois, missä suhteessa me olemme niin

huonoja,--sanoi Katariina Aleksejevna leikkien sanoilla ja ikäänkuin

huomaamatta Nehljudofin totisuutta.

--Ei ole mitään pahempaa kuin tunnustaa olevansa pahalla

tuulella,--sanoi Missi.--Minä on koskaan tunnusta sitä itselleni, ja

olenkin sentähden aina hyvällä tuulella. No, tulkaahan nyt luokseni.

Koetetaan emmekö saa karkoitetuksi tuota teidän _mauvaise humeur_'iänne.

Nehljudof tunsi samaa mitä arvattavasti tuntee hevonen, jota silitellään

että se antaisi panna suitset suuhunsa ja viedä valjastettavaksi. Mutta

hänen oli nyt jos milloinkaan vastenmielistä ruveta vetämään. Hän pyysi

anteeksi, että hänen oli lähteminen kotiin ja alkoi jättää hyvästi.

Missi pidätti tavallista kauvemmin hänen kättään omassansa.

--Muistakaa, että se mikä on tärkeätä teille on tärkeätä myös teidän

ystävillenne,--sanoi hän.--Tulettahan huomenna?

--Tuskinpa,--sanoi Nehljudof ja tuntien häpeätä (hän ei itse tiennyt

omastako vai toisen puolesta), hän punastui ja läksi kiireesti ulos.

--Mitä tämä merkitsee? _Comme cela m'intrigue,_ puhui Katariina

Aleksejevna, kun Nehljudof oli lähtenyt.--Minäpä otan kun otankin

asiasta selvän. Se on varmaankin jokin _affaire d'amour propre, il est

très susceptible, notre cher Mitja_.

--_Plutôt une affaire d'amour sale,_--oli Missi sanoa, muttei sanonut ja

hän katseli eteensä aivan toisenlaisella, sammuneella katseella, kuin

oli ollut se jolla hän oli katsellut Nehljudofia. Mutta hän ei sanonut

Katariina Aleksejevnalle edes tätä vähemmän hienoa leikkiä ja sanoi

ainoastaan:--Kaikillahan meillä on sekä hyviä että huonoja päiviä.

»Jokohan nyt tämäkin pettäisi,--ajatteli hän.--Kaiken sen perästä mikä

on ollut, se olisi hyvin huonosti tehty häneltä.»

Jos Missin olisi ollut tekeminen selvää siitä, mitä hän tarkoitti

sanoilla: »kaiken sen perästä mikä on ollut», ei hän olisi voinut sanoa

mitään määrättyä, ja kuitenkin hän ilman vähintäkään epäilemistä tiesi,

että Nehljudof ei ollut antanut hänelle ainoastaan toivoa, vaan melkein

lupauksensakin. Kaikki tämä ei tosin ollut mitään määrättyjä sanoja,

vaan katsahduksia, hymyilyjä, viittauksia, vaikenemisia. Mutta Missi

kuitenkin piti häntä omanansa, ja jääminen häntä vaille olisi ollut

hänelle hyvin vaikeata.