XXVI.

--Tehkää hyvin, teidän korkeutenne! teitä odotetaan, sanoi ystävällinen,

lihava ovenvartija Kortshaginien suuressa talossa, avaten melutta

englantilaisilla saranoilla liikkuvan ulko-oven.--Herrasväki syöpi

parhaallaan, ainoastaan teitä on käsketty pyytää sisälle.

Ovenvartija tuli toiseen kerrokseen vievien porraskäytävien luo ja

soitti.

--Onko muita? kysyi Nehljudof riisuen palttoonsa.

--Herrat Kolosof ja Mihail Sergejevitsh, muuten kaikki

kotolaisia,--vastasi ovenvartija.

Yläkerroksen rappusilta katsahti alas kaunis lakeija hännystakissa ja

valkosissa hansikkaissa.

--Tehkää hyvin, teidän korkeutenne,--sanoi hän.--Käskevät pyytää

sisälle.

Nehljudof nousi yläkertaan ja kulki tutun erinomaisen ja tilavan salin

läpi ruokasaliin. Ruokasalissa istui koko perhe pöydän ääressä,

lukuunottamatta äitiä, ruhtinatar Sofia Vasiljevnaa, joka ei koskaan

tullut ulos huoneestansa. Pöydän päässä istui ukko Kortshagin, hänen

vieressään vasemmalla puolella tohtori, oikealla vieras Ivan Ivanovitsh

Kolosof, entinen lääninesimies ja nyt pankinjohtokunnan jäsen,

Kortshaginin vapaamielinen toveri; sitten vasemmalla puolella,--miss

Reder, Missin pienen sisaren guvernantti, ja itse nelivuotias tytär;

vastapäätä oikealla puolella oli Missin veli, Kortshaginien ainoa poika,

kuudesluokkalainen lyseossa, Petja, jonka tähden koko perhe, hänen

tutkintojansa odotellen, oli jäänyt kaupunkiin; sitten kotiopettaja,

ylioppilas; sitten vasemmalla Katariina Aleksejevna, 40 vuotias neiti

kansallisherätyksen ajoilta, tätä vastapäätä Mihail Sergejevitsh taikka

Mischa Telegin, Missin serkku, ja pöydän alapäässä Missi itse, sekä

hänen vieressään tyhjä paikka.

--Sepä hauskaa. Istukaahan, me olemme ehtineet vasta kalan

kimppuun,--sai ukko Kortshagin vaivoin sanotuksi, varovasti

tekohampaillansa vatustellen ja nostaen Nehljudofiin silmänsä

veristyneine luomineen, joissa ei eroittanut silmäripsiä.

--Stepan,--kääntyi hän suu täynnä ruokaa lihavan, mahtavan

bufettipalvelijan puoleen, silmillään viitaten tyhjään paikkaan. Vaikka

Nehljudof hyvin tunsi ja monta kertaa oli päivällisissäkin nähnyt vanhaa

Kortshaginia, vaikutti häneen nyt erityisen vastenmielisesti nuo

punaiset kasvot hekumallisine, mauskuttelevine huulineen, servietti

leuan alla, ja rasvainen kaula; sanalla sanoen koko tuo hyvin syötetty,

sotilaallinen kenraalityyppi.

Nehljudofin mieleen ehdottomastikin juolahti, mitä hän tiesi tämän

ihmisen julmuudesta, joka, jumala ties minkä vuoksi,--sillä hän oli sekä

rikas että tunnettu, eikä kaivannut virka-ansioita,--oli pieksättänyt

jopa hirtättänytkin ihmisiä ollessaan sotilaspiirin päällikkönä.

--Tuossa tuokiossa tarjotaan esille, teidän korkeutenne,--sanoi Stepan,

ottaen hopeisilla vaaseilla koristetusta bufetista suuren soppakauhan ja

antaen päällään merkin poskipartaiselle lakeijalle, joka heti alkoi

järjestellä lautasia Missin vieressä olevalla tyhjällä paikalla, mikä

oli peitetty taiteellisesti kokoontaitetulla, silitetyllä servietillä,

vaakuna ylänurkassa.

Nehljudof kiersi koko pöydän puristaen jokaisen kättä. Kaikki, paitsi

vanhaa Kortshaginia ja naisia, nousivat seisaalleen, kun hän heitä

lähestyi. Ja tämä pöydän kiertäminen ja läsnäolijain kätteleminen,

vaikkei hän enimpien kanssa ollut sanaakaan vaihtanut, tuntui hänestä

nyt erittäinkin epämiellyttävältä ja naurettavalta. Hän pyysi anteeksi

myöhästymistään ja aikoi istautua tyhjälle paikalle Missin ja Katariina

Aleksejevnan väliin, mutta ukko Kortshagin vaati häntä, jos ei

viinaryyppy kelvannutkaan, kuitenkin ottamaan voileipää pöydältä, jolle

oli asetettu merikrapuja, mähnää, juustoa ja silliä. Nehljudof ei

aavistanutkaan olevansa niin nälkäinen, mutta alettuaan syödä juustoa

leivän kanssa, ei hän voinut pysähtyä, vaan söi ahnaasti.

--No, mitäs, oletteko nyt järkytelleet yhteiskunnan perusteita?--sanoi

Kolosof, ivalla käyttäen erään vanhoillisen lehden sananpartta, joka oli

noussut valamiesoikeutta vastustamaan.--Olette siis vapauttanut

syyllisiä ja tuominnut syyttömiä, niinkö?

--Järkyttäneet yhteiskunnallisia perusteita... Järkyttäneet

yhteiskunnallisia perusteita...--toisti ruhtinas nauraen. Hänellä oli

rajaton luottamus oppineen ja vapaamielisen toverinsa ja ystävänsä

järkeen.

Nehljudof välittämättä, että oli epäkohtelias, ei vastannut mitään

Kolosofille ja, istuutuen esille tuodun höyryävän sopan ääreen, puri yhä

suupalaansa.

--Antakaahan hänen nyt ensin syödä,--sanoi Missi hymyillen, muistuttaen

sanalla »hänen» omaa läheisyyttänsä Nehljudofiin.

Kolosof sillä aikaa kertoi reippaasti ja äänekkäästi erään häntä

suututtaneen artikkelin sisältöä, jossa vastustettiin valamiesoikeutta.

Häntä kannatteli Mihail Sergejevitsh, sisarenpoika, kertoen puolestaan

samassa lehdessä olleen toisen artikkelin sisällyksen.

Missi, kuten ainakin, oli hyvin distinguée ja hyvin puettu,

huomaamattoman hyvin.

--Olette arvatenkin hyvin nälissänne,--sanoi hän Nehljudofille,

odotettuaan siksi kuin tämä oli nielaissut.

--Ei, enpä erittäin. Entä te, kävittekö tauluja katsomassa?--kysyi hän.

--Ei, me jätimme sen tuonnemmaksi. Mutta me olimme sen sijaan

lawn-tennistä heittämässä Salamatofien luona. Ja mister Crouçs leikkii

todellakin erinomaisesti, ihmetyttävän hyvin.

Nehljudof oli tullut tänne virkistyäkseen ja aina olikin hänen tässä

talossa ollut mieluista olla, ei ainoastansa sen hienon ylellisyyshengen

vuoksi, joka miellyttävästi hiveli hänen tunteitansa, vaan sen

mielistelevästi hemmoittelevan ilmakehän vuoksi, joka hänen

huomaamattansa ympäröitsi häntä. Mutta nyt, kummallista kyllä, kaikki

tässä talossa oli hänestä vastenmielistä, kaikki, alkaen ovenvartijasta,

leveistä rappusista, kukkasista, lakeijoista, katetusta pöydästä--itse

Missiin asti, joka nyt näytti hänestä vähemmän viehättävältä ja

epäluonnolliselta. Epämiellyttävä oli hänestä myöskin tuo

itseensäluottavainen, inhoittava, vapaamielinen Kolosofin ääni,

epämiellyttävä tuo härkämäinen, arvostaan varma, aistillinen ukko

Kortshaginin olento, epämiellyttävä nuo kansallisen Katarina

Aleksejevnan ranskalaiset lauseet, epämiellyttävät guvernantin ja

kotiopettajan hämillä olevat kasvot, ja erittäinkin epämiellyttävä tuo

asemasana »hänen», jota oli hänestä käytetty...

Nehljudof oli aina kahden vaiheilla mitenkä suhtautua Missiin, milloin

hän ikäänkuin siristäen silmiänsä, taikka niinkuin kuun valossa näki

Missin kaikki ihastuttavat puolet: Missi näytti sekä raittiilta että

kauniilta, viisaalta ja luonnolliselta. Mutta sitten hän taas äkkiä

ikäänkuin kirkkaassa päivän valossa näki,--ei voinut olla näkemättä,

kaikkia hänen puutteitansa. Ja nyt oli hänellä tämmöinen päivä. Nyt hän

näki pienimmätkin ryppyset hänen kasvoissaan, tiesi, näki, millä tavalla

hänen hiuksensa olivat pöyhistetyt, näki hänen kyynäspäittensä

terävyyden ja erityisesti näki peukalon leveän kynnen, joka muistutti

tämän isän samallaista kynttä.

--Se leikki on sangen ikävä,--sanoi Kolosof tennisistä:--paljon

hauskempi oli pallonlyönti, jota lapsena leikimme.

--Ei, te ette tiedä. Se on hirmuisen hauskaa,--väitti Missi, ääntäen

erittäin epäluonnollisesti sanan »hirmuisen», kuten Nehljudofista

tuntui.

Ja nyt alkoi kiista, johon ottivat osaa sekä Mihail Sergejevitsh että

Katariina Aleksejevna. Ainoastaan guvernantti, kotiopettaja ja lapset

olivat vaiti; nähtävästi ikävissään.

--Aina vaan sama riita!--sanoi ukko Kortshagin ääneensä nauraen ja

ottaen serviettinsä liivin alta, ja jyryyttäen tuoliansa, jonka lakeija

heti otti haltuunsa, nousi pöydästä. Hänen perässään nousivat kaikki

muutkin ja menivät pienen pöydän ääreen, missä seisoivat vehkeet

suunhuuhtomista varten hyvänhajuisine, lämpimine vesineen, ja huuhtoen

suitaan, jatkoivat keskusteluansa, joka ei ketään huvittanut.

--Eikö totta?--kääntyi Missi Nehljudofiin, tahtoen häneltä kannatusta

mielipiteellensä siitä ettei missään näy niin selvästi ihmisen luonne

kuin leikissä. Missi näki Nehljudofin kasvoissa tuon totisen ja kuten

hänestä näytti, tuomitsevan ilmeen, jota hän pelkäsi Kohljudofissa ja

tahtoi tietää mistä se johtui.

--En todellakaan tiedä, koskaan en ole sitä ajatellut,--vastasi

Nehljudof.

--Tuletteko mamman luo? kysyi Missi.

--Kyllä, kyllä--sanoi hän ottaen paperossin, ja sen hän sanoi äänellä,

joka selvään ilmaisi ettei häntä haluttanut mennä.

Missi katsahti kysyvästi, sanomatta mitään, häneen ja Nehljudofia

hävetti. »Onpa todellakin sopimatonta tulla vieraisiin ikävystyttämään

ihmisiä», ajatteli hän itsestänsä, ja ollakseen ystävällinen, sanoi

menevänsä mielellään, jos muka ruhtinatar vaan ottaa vastaan.

--Kyllä, kyllä, mamma tulee olemaan iloinen. Polttaa saatte sielläkin.

Ivan Ivanovitsh on myöskin siellä.

Talon emäntä, ruhtinatar Sofia Vasiljevna oli aina makuulla. Jo

kahdeksatta vuotta oli hän ottanut vieraitakin makuulta vastaan,

pitseissä ja nauhasissa, sametin, kullattujen esineiden, norsunluun,

pronssin, lakeerauksen ja kukkien keskellä. Hän ei liikkunut missään, ja

vastaanotti omien sanojensa mukaan ainoastaan »ystäviänsä», s.o. kaikkea

sitä, mikä hänen arvelunsa mukaan jollakin tavoin erottautui laumasta.

Nehljudof luettiin näiden ystävien joukkoon siitä syystä, että häntä

pidettiin järkevänä nuorena miehenä, ja myöskin siitä syystä, että hänen

äitinsä oli perheen läheinen ystävä, ja vielä siitäkin syystä, että

olisi ollut suotavaa että Missi olisi mennyt hänen kanssaan naimisiin.

Ruhtinatar Sofia Vasiljevnan huone oli suuremman ja pienemmän

vierashuoneen takana. Missi, joka kävi Nehljudofin edellä, pysähtyi

suuremmassa vierashuoneessa päättävästi, ja tarttuen kullatun tuolin

karmiin katsahti häneen.

Missi olisi hyvin halusta mennyt naimisiin, ja avioliitto Nehljudofin

kanssa olisi ollut kylläkin edullinen. Sitäpaitsi Nehljudof miellytti

häntä ja hän oli totuttanut itsensä siihen ajatukseen, että Nehljudof

oli hänen omansa (ei hän Nehljudofin, mutta Nehljudof hänen), ja

tiedottomalla, mutta itsepäisellä viekkaudella, jommoista tavataan

henkisesti sairaissa ihmisissä, hän nyt koetti saavuttaa tarkoitustansa.

Hän puhutteli nyt Nehljudofia vaatiakseen selitystä.

--Näen että teille on jotain tapahtunut,--sanoi hän:--mikä teidän on?

Nehljudof muisti, kenen oli oikeudessa tavannut, rypisti silmänsä ja

punastui.

--Kyllä, on tapahtunut--sanoi hän tahtoen olla rehellinen:--kummallinen,

tavatoin ja tärkeä tapaus.

--Mikä sitten? Ettekö voi sanoa mitä se on?

--Nyt en voi. Sallikaa minun olla sanomatta. On tapahtunut semmoista,

mitä en ole vielä ehtinyt täydellisesti ajatella,--sanoi hän ja punehtui

vielä enemmän.

--Ja te ette siis aijo sanoa minulle?--Jänne hänen kasvoissansa vavahti

ja hän liikahutti tuolia, josta piteli.

--Ei, en voi,--vastasi Nehljudof ja tunsi, että näin vastatessaan hän

vastasi itselleen, tunnustaen, että hänelle todella oli tapahtunut

jotakin hyvin tärkeätä.

--No, lähdemme siis.

Missi pudisti päätänsä ikäänkuin häätääkseen tarpeettomia ajatuksia, ja

meni tavallista nopeammin eteenpäin.

Nehljudofista näytti niinkuin Missi olisi luonnottomasti puristanut

kokoon suutansa kyyneleitä estääksensä. Ja taas Nehljudofia hävetti ja

hänestä tuntui pahalta, että hän oli loukannut Missiä, mutta hän tiesi,

että vähinkin heikkous kukistaisi hänet s.o. sitoisi. Ja nyt hän pelkäsi

tätä kaikkein enin, ja hän tuli Missin kanssa sanaakaan sanomatta

ruhtinattaren huoneeseen asti.