Keskustelu puheenjohtajan kanssa ja raikas ilma vähän rauhoittivat
Nehljudofia. Hänen päähänsä tuli ajatus, että tunteensa ehkä oli
liioiteltu, hän kun oli viettänyt koko aamun niin tavattomissa
olosuhteissa.
»Tietysti vaan kummallinen ja merkillinen sattuma! Ja välttämätöntä on
tehdä kaikki, mikä on mahdollista keventääkseen hänen kohtaloansa ja
tehtävä pian. Tässä paikassa. Niin, täytyy nyt jo täällä oikeudessa
saada tietää, missä asuu Fanarin tai Mikishin.» Hän muisti kahta
kuuluisaa asianajajaa.
Nehljudof palasi jälleen oikeuteen, riisui palttoonsa ja meni ylös.
Ensimäisessä käytävässä hän jo, tapasi Fanarinin. Nehljudof pysäytti
hänet ja sanoi olevan asiaa. Fanarin tunsi hänet sekä näöltä että
nimeltä ja sanoi olevansa iloinen, jos saattoi tehdä voitavansa.
--Vaikka olenkin väsyksissä ... vaan jollei kestä kauan, sanokaa minulle
asianne,--mennään tänne.
Ja Fanarin vei Nehljudofin johonkin huoneeseen, joka oli arvatenkin
jonkun tuomarin työhuone. He istuivat pöydän ääreen.
--No, mikä on nyt asianne?
--Ennen kaikkea pyydän,--sanoi Nehljudof,--ettei kukaan saisi tietää
minun ottavan osaa tähän asiaan.
--Sehän on itsestään selvää. Siis?...
--Olin vastikään valamiehenä ja me tuomitsimme pakkotyöhön erään naisen,
joka oli syytön. Tämä vaivaa minua.
Nehljudof odottamattansa punastui ja takertui puheeseensa, eikä tiennyt
mitä sanoa.
Fanarin vilkasi häneen, mutta painoi silmänsä jälleen alas, ja jäi
kuuntelemaan.
--No ja sitten?--sanoi hän vaan.
--Tuomitsimme viattoman ja minä haluaisin tehdä valituksen asiassa ja
siirtää jutun korkeimpaan instanssiin.
--Senaattiin,--oikasi Fanarin.
--Ja pyytäisin nyt teitä ottamaan tämä asia ajaaksenne.
Nehljudof tahtoi heti päästä kaikkein vaikeimmasta ja sentähden siinä
samassa sanoi:
--Kulut tästä asiasta otan suorittaakseni, olkoot ne mitkä
tahansa,--sanoi hän punehtuen.
--No siitä kyllä sovimme,--sanoi asianajaja, anteeksiantavasti
naurahtaen hänen kokemattomuudelleen.
--Mistä siis on kysymys?
Nehljudof kertoi.
--Hyvä on, huomenna otan asiapaperit luokseni ja luen ne läpi. Ja
ylihuomenna, ei, torstaina, saatte tulla luokseni kello 6 illalla ja
minä annan teille vastauksen. Kuinka siis? Emmekö mene, minulla on
täällä vielä muutamia asioita.
Nehljudof jätti hyvästi ja läksi ulos.
Keskustelu asianajajan kanssa ja se seikka, että hän siis jo oli
ryhtynyt toimenpiteisiin Maslovan puolustukseksi, rauhoittivat hänen
mielensä vielä enemmän. Hän tuli kadulle: ilma oli erinomainen, hän
hengähti syvään keväistä ilmaa. Ajurit tarjoilivat palvelustansa, vaan
hän läksi jalkasin ja heti rupesi hänen päässänsä pyörimään kokonainen
parvi ajatuksia ja muistoja Katjushasta ja hänen menettelystään tätä
kohtaan. Ja hänen tuli ikävä ja kaikki näytti synkältä. »Ei, tätä asiaa
minä ajattelen toisen kerran», sanoi hän itsekseen, »nyt sitävastoin
pitää ruveta iloiselle tuulelle ja päästä raskaista ajatuksista.»
Hän muisti Kortshaginien päivällisen ja katsoi kelloonsa. Ei ollut vielä
myöhäistä ja saattoi kyllä ehtiä päivälliselle. Raitiovaunu kulki
helistäen ohitse. Hän antausi juoksuun ja hypähti vaunuun. Mutta torille
päästyä hän laskeutui pois, otti hyvän pika-ajurin ja 10 minuutin
kuluttua oli Kortshaginien suuren talon portailla.