Pietari Gerasimovitshin otaksuminen oli oikea.
Palattuaan neuvoshuoneesta otti puheenjohtaja paperin ja luki:
»Vuonna 188' 28 päivänä Huhtikuuta on Piirioikeus Hänen Keisarillisen
Majesteettinsa asetuksen mukaisesti rikososastonsa kautta, perustuen
herrain valamiesten tekemään päätökseen, rikoslain 771 §:n 3:nen kohdan,
776 §:n 3:nen kohdan ja 777 §:n nojalla tuominnut: 33 vuotiaan
talonpojan Simon Kartinkinin, 27 vuotiaan kaupunkilaisnaisen Katarina
Maslovan paitsi kansalaisoikeuksiensa menettämistä, lähetettäväksi
pakkotöihin: Kartinkinin 8:ksi vuodeksi, ja Maslovan 4:ksi vuodeksi,
sekä molemmat kärsimään rikoslain 25 §:ssä mainittuja seurauksia; 43
vuotiaan kaupunkilaisnaisen Jefimia Botshkovan, paitsi kaikkein
erityisten persoonallisten ja kansalaisoikeuksien ja etujen
menettämistä, suljettavaksi vankilaan 3 vuoden ajaksi ja kärsimään
rikoslain 48 §:ssä mainittuja seurauksia.--Oikeuskulut tästä jutusta
ovat syytettyjen tasan keskenään suoritettavat ja varattomuuden
tapauksessa pantavat kruunun laskuun.
Tähän juttuun kuuluvat todiste-esineet ovat myytävät, sormus jätettävä
takasin, lääkepullot hävitettävät.
Kartinkin seisoi niinkuin ennenkin eteenpäin ojentuneena, pitäen käsiään
sormet hajalla housunpoimuja myöten ja poskiansa nytkytellen. Botshkova
näytti aivan rauhalliselta. Kuultuansa päätöksen Maslova meni
tulipunaseksi.
--En ole syyllinen, enkä ole,--huusi hän äkkiä yli koko salin.--Tämä on
syntiä. Syytön olen. En ole tahtonut, enkä ole ajatellut. Totta puhun.
Totta.--Ja laskeutuen penkille hän purskahti ääneen itkemään.
Kun Kartinkin ja Botshkova tulivat ulos, istui hän yhä vielä paikallansa
ja itki, niin että santarmin oli nykäseminen häntä mekon hihasta.
--Ei, tätä ei voi enää jättää,--sanoi Nehljudof itseksensä kokonaan
unohtaen tuon inhon tunteen, ja itsekään tietämättä miksi, kiirehti
käytävään vielä kerran nähdäksensä Maslovaa.
Ovissa tunkeili vilkas joukko ulostulvailevia valamiehiä ja asianajajia
tyytyväisinä jutun päättymiseen, niin että Nehljudof viipyi muutamia
minuuttia ovella. Päästyänsä käytävään oli Maslova jo kaukana. Mutta
Nehljudof, ajattelematta sitä huomiota, joka häneen kääntyi, nopein
askelin saavutti Maslovan ja pysähtyi hänen edellensä. Tämä oli jo
herennyt itkemästä ja vaan ajoittain nyyhkytteli, pyyhkien punottavia
poskiansa liinan nurkkaan. Hän meni Nehljudofin ohitse katsahtamatta
sivulleen. Päästettyään hänet ohitse, Nehljudof palasi kiireesti takasin
tavatakseen puheenjohtajaa, vaan puheenjohtaja oli jo mennyt ja
Nehljudof saavutti hänet vasta eteisessä.
--Herra puheenjohtaja,--sanoi Nehljudof lähestyen häntä juuri sinä
hetkenä kun tämä puki päällensä vaaleata palttoota ja otti vastaan
vahtimestarilta hopeapäistä kävelykeppiänsä:--saanko puhua kanssanne
asiasta, joka äsken päättyi? Minä olen valamies.
--Kyllä, tietysti, ruhtinas Nehljudof. Hauskaa nähdä, olemme ennen
tavanneet toisiamme,--sanoi puheenjohtaja, katellen häntä ja
mielihyvällä muistellen, kuinka hyvin hän oli tanssinut,--paremmin kuin
yksikään nuorista--sinä iltana, jona oli Nehljudofin tavannut.--Millä
voin teitä palvella?
--On tullut erehdys vastaukseen, joka koski Maslovaa. Hän on syytön
myrkytykseen ja kuitenkin on hän tuomittu kuritushuoneeseen, sanoi
Nehljudof totisen ja synkän näköisenä.
--Oikeus on tehnyt päätöksensä teidän omien vastauksienne
perustuksella,--sanoi puheenjohtaja läheten ulko-ovea:--vaikka
vastaukset kyllä oikeudenkin mielestä tuntuivat ristiriitaisilta.
Hän muisti aikoneensa selittää valamiehille, että jos he vastaavat: »on
syyllinen», eivätkä lisää sanoja: »vaan ilman tappamisen aikomusta»,
niin tappo katsotaan tahalliseksi, mutta kiireessä jättäneensä sen
tekemättä.
--Niin, vaan eikö tätä virhettä voi korjata?
--Syytä kassatsiooniin voi aina löytää. Täytyy kääntyä jonkun
asianajajan puoleen,--sanoi puheenjohtaja pannen lakin vähä kallelleen
päähänsä ja yhä lähestyen ovea.
--Mutta tämähän on hirmuista.
--Nähkääs, Maslovalla oli edessään kaksi mahdollisuutta,--sanoi
puheenjohtaja haluten olla erittäin ystävällinen ja kohtelias
Nehljudofille. Hän selvitti poskipartaansa palttoon kauluksen päälle ja
ottaen Nehljudofia kevyesti käsikynkästä ja suunnaten ulko-ovea kohden,
jatkoi:--olettehan tekin lähdössä?
--Olen,--sanoi Nehljudof ja kiireesti pukeutuen läksi hänen kanssansa.
He tulivat kirkkaaseen, iloiseen auringonpaisteeseen ja täytyi heti
ruveta puhumaan kovemmalla äänellä rattaiden räminän tähden kadulla.
--Asema nähkääs on kummallinen,--jatkoi puheenjohtaja korottaen
ääntänsä:--hänellä, tuolla Maslovalla, oli edessään yksi kahdesta: joko
melkein täydellinen vapautus, vankilarangaistus, johon saattoi tulla
lukuunotetuksi se, että hän jo oli istunut, jopa vaan aresti,--taikka
sitten kuritushuone; mitään keskiväliä ei ole. Jos te olisitte lisänneet
sanat: »vaan ilman tappamisen aikomusta», niin hän olisi vapautettu.
--Minä anteeksiantamattomasti unohdin sen,--sanoi Nehljudof.
--Siinäpä koko asia onkin,--sanoi puheenjohtaja hymyillen ja kelloonsa
katsoen.
Jäljellä oli vaan kolme neljännestä Klaran määräämään hetkeen.
--Nyt jos niin haluatte, kääntykää asianajajain puoleen. On löydettävä
joku kassatsiooni-aihe. Sen voi aina löytää. Dvoranskin
kadulle,--vastasi hän ajurille:--30 kopeekkaa, en maksa koskaan enempää.
--Teidän ylhäisyytenne, tehkää hyvin.
--Nöyrin palvelijanne. Jos voin olla jotenkin avuksi, asuntoni on
Dvornikofin talo Dvoranskin kadulla, se ei ole vaikea muistaa.--Ja
ystävällisesti kumartaen hän ajoi pois.