Syytettyjen sanottua viimeisen sanansa ja asianomaisten sovittua
tehtävien kysymysten muodosta, joka kaikki kesti vielä jokseenkin kauan,
pantiin kysymykset lopulliseen muotoonsa ja puheenjohtaja esitti
yleissilmäyksen jutusta.
Ennen antautumista itse juttuun hän hyvin kauvan selitteli valamiehille
miellyttävällä kodikkaalla puhetavalla, että ryöstö on ryöstö, mutta
varkaus on varkautta ja että anastaminen lukitusta paikasta on
anastamista lukitusta paikasta, mutta anastaminen lukitsemattomasta
paikasta on anastamista lukitsemattomasta paikasta. Ja selitellen tätä
hän erittäinkin usein katsahteli Nehljudofiin ikäänkuin olisi juuri
hänelle tahtonut saada selväksi tämän tärkeän seikan, toivoen, että hän
ymmärrettyänsä hänet, selittää sen sitten tovereillensa. Sitten
arvellen, että valamiehet olivat jo kylliksi päässeet näiden totuuksien
perille, alkoi hän kehitellä toista totuutta, joka koski sitä, että
tapoksi sanotaan semmoista tekoa, josta seuraa ihmisen kuolema ja tämän
mukaan myrkytyskin on tappo. Kun tämäkin totuus oli hänen mielestänsä
tullut valamiehille selväksi, hän selitti heille, että jos varkaus ja
tappo ovat tehdyt yhdessä, niin rikoksen aines on kokoonpantu
varkaudesta ja taposta.
Huolimatta siitä, että häntä itseänsä halutti pian päästä erilleen
jutusta ja että sveitsiläisnainen jo odotti häntä, oli hän niin tottunut
toimeensa, että kerran puhumaan päästyänsä ei enää mitenkään voinut
pysähtyä ja sen vuoksi selitteli tarkalleen valamiehille, että jos nämät
huomaavat syytetyt syyllisiksi, niin heillä on oikeus julistaa ne
syyllisiksi, mutta jos he huomaavat ne syyttömiksi, niin heillä on
oikeus julistaa ne syyttömiksi; jos taas he huomaavat ne syyllisiksi
yhteen, mutta syyttömiksi toiseen, niin voivat julistaa ne syyllisiksi
yhteen mutta syyttömiksi toiseen. Sitten seurasi vielä selitys heille,
että vaikka heille onkin tämmöinen oikeus annettu, heidän on käyttäminen
sitä järjellisesti. Hänen oli vielä aikomus selittää, että jos he
antavat asetettuun kysymykseen myöntävän vastauksen, niin he tällä
vastauksellansa myöntävät kaikkeen, mikä on kysymyksessä sanottu, mutta
jolleivät he kaikkea myönnä, mikä on kysymyksessä sanottu, niin heidän
on erikseen mainittava, mitä he eivät myönnä, mutta katsahdettuaan
kelloonsa ja nähtyään että se oli jo 5 minuuttia vaille 3 hän päätti
paikalla siirtyä itse jutun esittämiseen.
--Tämän jutun erikoiskohdat ovat seuraavat,--alkoi hän ja uudisti kaiken
sen, minkä jo olivat moneen kertaan ennen sanoneet sekä puolustajat että
syyttäjän apulainen ja todistajat. Puheenjohtaja puhui, mutta jäsenet
hänen ympärillänsä syvämietteisen näköisinä kuuntelivat ja tuon
tuostakin katsahtelivat kelloihinsa pitäen hänen puhettansa tosin sangen
hyvänä eli semmoisena kuin sen olla pitikin, mutta vaan vähän pitkänä.
Samaa mieltä oli syyttäjän apulainenkin ja yleensäkin kaikki lakimiehet
ja kaikki salissa olijat. Puheenjohtaja lopetti yleiskatsahduksensa.
Olisi luullut, että nyt on kaikki sanottu. Mutta puheenjohtaja ei
mitenkään voinut luopua oikeudestaan puhua,--niin mieluista oli hänen
kuunnella omaa mieliinvaikuttavaa äänenpainoansa,--ja niinpä hän näki
hyväksi sanoa vieläkin muutamia sanoja sen oikeuden tärkeydestä, joka
oli valamiehille annettu, siitä, kuinka näiden oli huomaavaisuudella ja
varovaisuudella käyttäminen eikä väärinkäyttäminen tätä oikeuttansa,
siitä että he olivat tehneet valan, että he olivat yhteiskunnan omatunto
ja että neuvoshuoneen salaisuus oli pyhänä pidettävä j.n.e., j.n.e.
Siitä saakka kun puheenjohtaja alkoi puhua, oli Maslova herkeämättä
katsonut häneen ikäänkuin olisi pelännyt jonkunkaan sanan menevän
hukkaan, ja sentähden Nehljudof ei pelännyt kohdata hänen katsettansa,
vaan lakkaamatta katseli häntä. Ja Nehljudofin mielikuvituksessa
tapahtui se tavallinen ilmiö, että rakastetun ihmisen kasvot, joita ei
ole kaukaan aikaan nähnyt, ensi näkemällä pitkän poissaolon aikana
tapahtuneiden ulkonaisten muutosten tähden hämmästyttävät, mutta
vähitellen muuttuvat ihan samallaisiksi kuin olivat monta vuotta sitten;
kaikki tapahtuneet muutokset häviävät ja henkisten silmien eteen astuu
vaan pääilme tuosta erikoisesta, toistamattomasta henki-ihmisestä.
Tämäpä nyt tapahtui Nehljudofissa.
Niin, huolimatta vankipuvusta, laajentuneista kasvoista, suureksi
kasvaneesta povesta, huolimatta pullistuneesta kasvojen ala-osasta,
rypyistä otsassa ja ohimoilla ja vähän turvonneista silmistä, oli se
epäilemättä se sama Katjusha, joka Kristuksen ylösnousemussunnuntaina
niin viattomasti katseli alhaalta ylös Nehljudofiin, rakastamaansa
ihmiseen, rakastuneilla, elämän riemusta ja elämän yltäkylläisyydestä
nauravilla silmillä.
»Ja mikä kummallinen sattumus! Että tämän jutun pitikin sattua juuri
silloin kun minä olin istumassa ja että minä tapaamatta häntä kymmeneen
vuoteen, tapasin hänet täällä syytettyjen penkillä. Ja mihinkä ihmeeseen
tämä loppuneekaan? Pikemmin, ah, kunhan vaan pikemmin!»
Hän ei yhä vieläkään nöyrtynyt sen katumustunteen alaiseksi, joka alkoi
hänessä liikkua. Hänestä näytti tämä sattumalta, joka oli menevä ohi
eikä vahingoittava hänen elämäänsä.
Hän tunsi olevansa samassa asemassa kuin pentu, joka on huonosti
käyttäytynyt sisällä, ja jonka turpaa isäntä, pitäen kiini niskasta,
painaa siihen likaan, minkä se on tehnyt. Pentu vinkuu, koettaa
rimpuilla päästäksensä niin kauas kuin mahdollista tekonsa seurauksista,
unohtaakseen ne. Vaan säälimätön isäntä ei päästä sitä käsistään. Niin
Nehljudofkin jo tunsi kaiken sen likaisuuden, minkä oli saanut aikaan,
tunsi myöskin isännän mahtavan käden, mutta hän ei vieläkään ymmärtänyt,
mikä merkitys hänen teollaan oli, eikä tunnustanut itse isäntää. Hän yhä
halusi olla uskomatta siihen, että se, mikä oli hänen edessään, oli
hänen tekoansa. Mutta armahtamaton, näkymätön käsi piteli häntä ja hän
jo aavisti ettei voisi enää irtautua. Tosin hän vielä koetti pysyä
urhoollisena ja vanhan tavan mukaan pantuaan jalat ristiin ja
huolettomasti leikkien rilliensä kanssa itseensä luottavassa asennossa
istui tuolillansa ensimäisessä rivissä toisena järjestyksessä. Mutta
syvimmässä sielussaan hän kuitenkin jo tunsi koko sen julmuuden,
halpamaisuuden, alhaisuuden, jota osoitti ei ainoastaan tämä hänen
tekonsa, vaan koko hänen työtön, siveetön, julma ja omavaltainen
elämänsä; ja niinpä tuo hirvittävä esirippu, joka jonkinlaisen ihmeen
kautta oli koko tänä aikana, kaikkina näinä kahtenatoista vuotena
salannut häneltä sekä tätä hänen rikostansa että koko hänen tulevaa
elämäänsä, jo liikahteli ja hän jo vilahdukselta näki yhtä ja toista sen
takaa.