XXI.

Kun todiste-esineiden tarkastus oli suoritettu, ilmoitti puheenjohtaja

oikeudellisen tutkimuksen päättyneeksi ja yhteen kyytiin antoi

puheenvuoron syyttäjälle toivoen pikemmin pääsevänsä asiasta siinä

luulossa, että tämäkin on ihminen, joka tahtoo sekä tupakoida että syödä

päivällistä ja säälii heitä. Mutta syyttäjän apulainen ei säälinyt

itseänsä eikä heitä.

Syyttäjän apulainen oli jo luonnostaan aika typerä, mutta tämän ohella

hän onnettomuudeksensa oli lopettanut lyseokurssin kultamitalilla ja

yliopistossa saanut palkinnon kirjoituksesta, joka koski servituutteja

roomalaisen oikeuden mukaan ja jonka johdosta hän oli suurimmassa määrin

varma ja tyytyväinen itseensä, (jota vielä yllytti naisten suosio), ja

sentähden oli erityisesti typerä. Kun hän sai puheenvuoron, nousi hän

hitaasti ylös, esiintyen näin vartalonsa, koko suloudessa. Kirjaillussa

univormussaan ja laskien molemmat kätensä pulpetille, pää hiukan

kallellaan, katsahdettuaan, syytettyjä välttäen, yli koko salin, hän

alkoi:

--Asia, joka on jätetty teidän ratkaistavaksenne, herrat

valamiehet,--näin alkoi hän pöytä- ja asiakirjojen lukemisen aikana

valmistamansa puheen,--on, jos niin saan sanoa, olevia oloja kuvaava

rikos. Syyttäjän apulaisen mielestä piti hänen puheellansa oleman

yhteiskunnallinen merkitys, niinkuin oli niillä kuuluisilla puheilla,

joita kuuluisiksi tulleet asianajajat olivat pitäneet. Kuulijain

joukossa ei tosin ollut muita kuin kolme naista: ompelija, kyökkipiika

ja Simonin sisar sekä yksi kuski, mutta tämä ei merkinnyt mitään. Nuo

kuuluisuudet olivat samalla tavalla alkaneet. Ja syyttäjän apulaisen

periaate oli se, että hänen oli oleminen aina asemansa korkeimmalla

huipulla, se on: tunkeutua rikoksen psykoloogisen merkityksen syvyyteen

ja paljastaa yhteiskunnallisia mätähaavoja.

--Te näette edessänne, herrat valamiehet, kuvaavan, jos niin voi sanoa:

vuosisadan-lopun rikoksen, jonka tunnusleimana niin sanoakseni ovat sen

surullisen mädännäisyyden ominaiset piirteet, johon meidän päivinämme

sortuvat ne yhteiskuntamme alkuainekset, jotka ovat tämän kehityksen

niin sanoakseni enin polttavien säteitten alaisina...

Syyttäjän apulainen puhui hyvin kauan, yhdeltä puolen koettaen muistaa

kaikki ne viisaat asiat, joita hän oli ajatellut, toiselta puolen,--ja

se oli pääasia,--koettaen olla hetkeksikään pysähtymättä ja saada

puheensa juoksemaan töksähtämättä 1-1/4 tunnin ajan. Yhden ainoan kerran

hän pysähtyi ja jotenkin kauan nieli sylkeä, mutta samassa hän suoriutui

ja paransi viipymisensä yhä suuremmalla kaunopuheliaisuudella. Hän puhui

milloin hienolla mielistelevällä äänellä muuttaen jalkaa ja katsoen

valamiehiin, milloin hiljaisella toimeliaalla äänellä, vihkoonsa

katsellen, milloin kovalla paljastavalla äänellä, kääntyen toisinaan

katsojiin toisinaan valamiehiin. Ainoastaan syytettyihin, jotka kaikki

kolme tuijottivat häneen silmillänsä, ei hän kertaakaan katsahtanut.

Hänen puheensa kosketteli kaikkea sitä viimeistä, mistä hänen

piireissään silloin puhuttiin ja jota pidettiin silloin ja pidetään yhä

vielä tieteellisen viisauden viimeisenä sanana. Tässä oli sekä

perinnöllisyyttä että synnynnäistä rikoksellisuutta, sekä Lombrosoa että

Tardesia, sekä kehitysoppia että taistelua olemassa-olosta, sekä

hypnotismia että suggestioonia, sekä Charcotia että dekadenssia.

Kauppias Smelkof oli syyttäjän apulaisen määritelmän mukaan mahtavan,

koskemattoman, leveäluontoisen, venäläisen ihmisen perikuva, joka

luottavaisuutensa ja jalomielisyytensä tähden joutui syvästi

turmeltuneiden luonteiden uhriksi ja niiden valtaan.

Simon Kartinkin oli maaorjuuskauden atavistinen tuote, alaspoljettu

ihminen, ilman sivistystä, ilman periaatteita, jopa ilman uskontoakin.

Jefimia oli hänen rakastettunsa ja perinnöllisyyden uhri. Tässä oli

näkyvissä kaikki degenereeratun henkilön tunnusmerkit. Mutta rikoksen

päävaikuttimena oli Maslova, ollen dekadenssi-ilmiön kaikkein

alhaisimpia edustajia. Tämä nainen,--puhui syyttäjän apulainen

katsomatta häneen,--on saanut kasvatuksen, me olemme kuulleet tässä

oikeudessa hänen emäntänsä todistuksen. Hän ei ainoastaan osaa lukea ja

kirjoittaa, vaan osaa myöskin ranskan kieltä, hän on orpo ja luultavasti

kantaa itsessään rikoksellisuuden siemeniä; hän oli kasvatettu

sivistyneessä aatelisperheessä ja olisi voinut elättää henkensä

rehellisellä työllä, mutta tästä huolimatta hän jättää hyväntekijänsä,

antautuu intohimoihinsa ja näiden tyydyttämiseksi menee haureustaloon,

missä hän sivistykseensä nähden voittaa muut kumppaninsa ja erittäinkin,

kuten te, herrat valamiehet, olette hänen emännältänsä täällä kuulleet,

ilmaisee taitoa vaikuttaa mainitussa talossa kävijöihin sillä

salaperäisellä ominaisuudella, joka on tunnettu nimellä suggestiooni, ja

jonka perille tiede ja erittäinkin Charcotin koulu on viime aikoina

päässyt. Tämänpä ominaisuuden avulla hän nyt ottaa valtaansa venäläisen,

mahtavan, hyväntahtoisen, luottavaisen, rikkaan vieraan ja käyttää tätä

luottamusta ensin varastaakseen ja sitten säälimättömästi ottaakseen

hänet hengiltä.

--Jo taitaa panna omiaan,--sanoi hymyillen puheenjohtaja, kumartuen

ankaran jäsenen puoleen.

--Hirveä pöllö,--vastasi ankara jäsen.

--Herrat valamiehet, jatkoi yhä syyttäjän apulainen, sulavasti

mutkuillen solakkaa vartaloansa,--teidän vallassanne on näiden

henkilöiden kohtalo, mutta teidän vallassanne on osaksi myöskin

yhteiskunnan kohtalo, johon te tuomiollanne vaikutatte. Te syvennytte

tämän rikoksen merkitykseen, oivallatte sen vaaran, joka yhteiskuntaa

uhkaa Maslovan tapaisten niinsanoakseni pataloogisten indiviidien

puolelta ja varjelette sitä saastasta, varjelette tämän yhteiskunnan

syyttömiä alkuaineksia tarttuvasta saastasta ja vieläpä usein häviöstä.

Ja ikäänkuin itsekin lamautuen tehtävän päätöksen tärkeyden edessä

syyttäjän apulainen, nähtävästi äärimmilleen ihastuneena omaan

puheeseensa, laskeutui tuolillensa.

Lukuun ottamatta kaunopuheliaisuuden kukkia, oli hänen puheensa sisällys

se, että Maslova oli hypnotiseerannut kauppiaan ja saavutettuaan

mielistelemällä hänen suosionsa ja tultuaan avain mukanaan hänen

huoneeseensa rahoja hakemaan, tahtoi itse ottaa kaikki, vaan kun Simon

ja Jefimia hänet tavoittivat, oli pakoitettu tasaamaan heidän kanssansa.

Ja sitten peittääksensä rikoksen jälkiä, tuli jälleen kauppiaan kanssa

hotelliin ja myrkytti hänet siellä.

Kun syyttäjän apulainen oli puheensa päättänyt, nousi asianajajain

penkiltä keski-ikäinen hännystakkiin puettu mies, leveä, tärkätty,

valkenen puoliympyrä rinnassa ja lausui reippaan puheen Kartinkinin ja

Botshkovan puolustukseksi. Tämä oli heidän, kolmella sadalla ruplalla

palkkaamansa vannotettu asianajaja. Tämä väitti heidän molempien

syyttömyyttä ja sysäsi koko syyn Maslovan niskoille.

Hän koetti näyttää perättömäksi Maslovan väitteen, että Botshkova ja

Kurtinkin olisivat olleet tämän kanssa yhdessä, kun hän otti rahat, ja

koetti todistaa; että Maslovan väitteellä, tämä kun oli rikoksen teossa

tavattu myrkyttäjä, ei voinut olla merkitystä. Nuo rahat,--2,500

ruplaa,--puhui asianajaja,--saattoivat varsin hyvin olla kahden ahkeran

ja rehellisen ihmisen ansaitsemia, he kun joskus saivat päivässä 3 jopa

5:skin ruplaa hotellivierailta. Kauppiaan rahat olivat Maslovan

anastamat ja olivat ne sittemmin jollekin annetut taikka hukatut, koska

Maslova ei ollut selväpäisenä. Myrkytyksen oli Maslova yksin saanut

aikaan.

Tämän perustuksella hän pyysi valamiehiä julistamaan Kartinkinin ja

Botshkovan syyttömiksi rahojen anastamiseen, mutta jos heidät

katsottaisiinkin syyllisiksi anastamiseen, niin ainakin ottamatta osaa

myrkytykseen ja ilman edelläkäypää aikomusta.

Lopuksi tämä asianajaja, pistellen syyttäjän apulaista, teki

sen huomautuksen, että herra syyttäjän loistavat mietteet

perinnöllisyydestä, joskin selvittävät tämän kysymyksen tieteellisiä

näkökohtia, eivät olleet tässä tapauksessa paikallaan, koskapa Botshkova

oli tuntemattomain vanhempain lapsi.

Syyttäjän apulainen kirjoitti jotakin vihasesti paperiinsa ja osoittaen

ylenkatseellista kummastusta kohautti olkapäitään.

Sitten nousi Maslovan puolustaja istualtaan ja aristellen, kangertaen

lausui puolustuspuheensa. Kieltämättä sitä, että Maslova oli ottanut

osaa rahojen anastamiseen, hän väitti ainoastaan sitä, ettei Maslovalla

ollut tarkoitusta myrkyttää Smelkofia, ja että hän oli antanut pulverin

vaan siinä tarkoituksessa, että Smelkof nukkuisi. Oli hänelläkin aikomus

vähän höystää esitystään kaunopuheliaisuudella, mainitsemalla kuinka

Maslovan oli turmelukseen saattanut mies, joka oli jäänyt rankaisematta,

silloin kuin Maslova yksin sai kantaa lankeemuksensa koko painon, mutta

tämä asianajajan retki psykologiian alalle meni kokonansa vätykselleen,

niin että kaikkia hävetti. Kun hän puhua vatkutteli miesten julmuudesta

ja naisen aseman kurjuudesta, niin puheenjohtaja, haluten auttaa häntä,

pyysi häntä pysymään paremmin asiassa.

Tämän puolustajan jälkeen nousi jälleen syyttäjän apulainen ja

puolustettuaan väitettänsä perinnöllisyydestä ensimäistä asianajajaa

vastaan sillä, että vaikka Botshkova onkin tuntemattomain vanhempain

tytär, niin ei perinnöllisyysopin todenperäisyys sillä suinkaan ole

kumottu, koskapa perinnöllisyyden laki lepää niin vankalla

tieteellisellä pohjalla, ettemme ainoastaan ole oikeutetut johtamaan

rikosta perinnöllisyydestä vaan vieläpä perinnöllisyyttä rikoksesta.

Mitä taas tuli puolustajan otaksumiseen, että Maslova muka olisi jonkun

luullun viettelijän turmelema (hän lausui erittäin myrkyllisesti sanan

luullun), niin tosiasiat pikemminkin puhuivat siihen suuntaan, että

juuri Maslova oli monien monituisten uhriensa viettelijä, jotka olivat

hänen käsiinsä joutuneet. Näin sanottuansa hän voittoriemuisena köksähti

istumaan.

Sitten annettiin syytetyille tilaisuus puolustaa itseänsä.

Jefimia Botshkova uudisti sen, ettei hän mitään tiennyt eikä ollut

mihinkään ottanut osaa ja väittämällä väitti Maslovaa syypääksi

kaikkeen. Simon toisti vaan useamman kerran:

--Teillä on valta, minä olen viaton, suotta syytätte.

Mutta Maslova ei sanonut mitään.

Puheenjohtajan kehoitettua häntä tuomaan esiin, mitä hänellä oli

puolustukseksensa sanottavaa, Maslova vaan nosti häneen silmänsä,

katsahti kaikkiin kuten kierretty metsäotus, ja heti taas laski alas

silmänsä ja rupesi itkemään, äänekkäästi nyyhkyttäen.

--Mikä teidän on?--kysyi kauppias, joka istui Nehljudofin vieressä,

kuultuansa äkkiä kummallisen äänen Nehljudofin suusta. Tämä ääni oli

pidätettyä itkua.

Nehljudof ei yhä vieläkään ymmärtänyt nykyisen tilansa koko merkitystä

ja arveli hermojensa heikkouden syyksi, että hän tuskin sai hillityksi

itkua ja kyyneleitä, jotka olivat nousseet hänen silmiinsä. Hän pani

rillit silmillensä peittääkseen niitä, otti sitten esille nenäliinan ja

alkoi turistaa.

Häväistyksen pelko, joka olisi häntä kohdannut, kun kaikki oikeussalissa

olisivat saaneet tietää hänen teostansa, tahtoi pysäyttää hänessä

tapahtuvaa sisällistä työtä. Tämä pelko oli tähän ensimäiseen aikaan

kaikkea muuta voimakkaampi.