Näin kului koko ilta ja tuli yö. Tohtori meni levolle. Tädit tekivät
maatapanoa. Nehljudof tiesi, että Matrjona Pavlovna on nyt tätien luona
makuuhuoneessa ja Katjusha piikakamarissa--yksin. Nehljudof meni jälleen
portaille. Pihalla oli pimeä, kostea, lämmin, ja se valkea sumu, joka
keväisin sulattaa viimeisen lumen taikka auttaa viimeisen lumen
sulamista, täytti koko ilman. Joelta, joka oli noin 100 askeleen päässä
talon edessä, jyrkänteen alla, kuului kummallisia ääniä, se oli
halkeileva jää.
Nehljudof tuli alas portailta ja käyden lätäköiden yli lunta myöten
kiersi piikakamarin ikkunan taa. Sydän tykytti hänen rinnassaan niin,
että hän kuuli sen; hänen hengityksensä milloin pysähtyi, milloin taas
purkautui ulos raskaana huokauksena. Piikakamarissa paloi pieni lamppu;
Katjusha istui yksin pöydän ääressä ajatuksiinsa vaipuneena, ja katseli
eteensä. Nehljudof katsoi häntä kauan liikahtamatta, tahtoen tietää mitä
Katjusha tekee, kun ei kukaan häntä näe. Parin minuutin kuluessa
Katjusha istui liikahtamatta paikallaan, nosti sitten silmänsä, hymyili
ja pudisti päätänsä ikäänkuin olisi itseänsä nuhdellut ja muuttaen
asentoansa äkkinäisellä liikkeellä pani molemmat kätensä pöydälle ja
alkoi tuijottaa eteensä.
Nehljudof seisoi ja katseli häntä kuunnellen samalla tahtomattaan
sydämmensä tykytystä ja joelta kuuluvia kummallisia ääniä. Siellä joella
sumussa tapahtui jokin väsymätön, vitkallinen työ, milloin siellä
tohisi, milloin ratisi, milloin kohisi, milloin pienet jääsirpaleet
kilisivät niinkuin lasi.
Hän seisoi ja katseli Katjushan mietteisiin vaipuneita sisällisen
taistelun rasittamia kasvoja ja häntä säälitti, mutta kummallista kyllä
tämä sääli ainoastaan enensi hänen himoansa Katjushaan.
Himo valtasi hänet kokonaan.
Hän koputti ikkunaan.
Katjusha ikäänkuin olisi saanut sähköiskun, vavahti koko ruumiillaan ja
kauhistus ilmeni hänen kasvoilleen. Sitten hän hypähti seisaalleen, tuli
ikkunan luo ja painoi kasvonsa lasiin. Kauhistus oli hänen kasvoissaan
vielä silloinkin, kun hän, pannen molemmat kätensä kaihtimiksi
ohimoltansa vasten, tunsi Nehljudofin. Hänen kasvonsa olivat tavattoman
totiset, Nehljudof ei ollut niitä koskaan semmoisina nähnyt. Katjusha
hymyili vasta sitten kuin Nehljudof oli ensin hymyillyt,--hymyili
ainoastaan niinkuin nöyrtyen hänen tahtonsa alle, mutta sydämmessään
hänellä ei ollut hymyilyä, vaan ainoastaan pelkoa. Nehljudof viittasi
häntä kädellänsä kutsuen häntä pihalle luoksensa. Mutta hän pudisti
päätänsä merkiksi ettei tahtonut tulla ja jäi seisomaan ikkunan luo.
Nehljudof painoi vielä kerran kasvonsa lasiin kiinni ja tahtoi huutaa
hänelle, että hän tulisi, mutta Katjusha samassa kääntyi oveen päin,
nähtävästi häntä huusi joku. Nehljudof meni loitommaksi ikkunasta. Sumu
oli niin sakea, että viiden askeleen päähän talosta ei ikkunoita enää
näkynyt, vaan ne olivat ainoastaan mustina aukkoina, joiden sisästä
paistoi punainen, tavattoman suurelta näyttävä lampun valo. Joelta
kuului yhä samaa kummallista sohinaa, ryskettä, räiskettä ja jään
kilinää. Jonkun matkan päässä sumun sisästä pihalla lauloi kukko, kohta
vastasivat läheltä toiset ja kaukaa kylästä kuului sekasin ja yhteen
sulautuen kukkojen laulut. Mutta ympärillä oli kaikki, paitsi jokea,
aivan hiljaa. Tämä oli toinen kukonlaulu.
Kulkien pari kertaa edestakasin talon nurkan takana ja astuen muutaman
kerran jalallaan lätäkköön Nehljudof tuli jälleen piikakamarin ikkunan
luo. Lamppu oli vielä palamassa ja Katjusha istui vielä yksin pöydän
ääressä ikäänkuin ollen kahden vaiheella. Heti kun Nehljudof tuli
ikkunan luo, katsahti Katjusha häneen. Nehljudof koputti. Sen enempää
arvelematta Katjusha heti juoksi ulos piikakamarista, ja Nehljudof kuuli
kuinka ulko-ovi meni raolleen ja sitte vingahti. Hän odotti Katjushaa jo
eteisessä ja heti äänetönnä sulki hänet syliinsä. Katjusha likistäytyi
häneen kiinni, nosti päänsä ja otti vastaan hänen suutelonsa. He
seisoivat etehisen nurkan takana kuivalla pälvipaikalla ja Nehljudof oli
täynnänsä tuskallista tyydyttämätöntä halua. Äkkiä ovi taas lonksahti ja
taas samaten vingahti ja Matrjona Pavlovna kuului vihaisesti huutavan.
--Katjusha!
Katjusha irtausi Nehljudofin sylistä ja palasi piikakamariin.
Nehljudof kuuli kuinka ovi pantiin lukkoon. Tämän jälkeen kaikki
hiljeni, katosi ikkunasta punainen valon silmä, jäi vaan sumu ja joen
tohina.
Nehljudof tuli ikkunan luo, ei ketään näkynyt. Hän koputti, ei kukaan
vastannut. Nehljudof palasi sisään herrasportaiden kautta, vaan hän ei
saanut unta. Hän otti saappaat jalastaan ja meni paljain jaloin käytävää
pitkin Katjushan ovelle Matrjona Pavlovnan huoneen vieressä. Ensin hän
kuunteli Matrjona Pavlovnan rauhallista kuorsaamista ja aikoi jo astua
sisään, kun yhtäkkiä kuuli tämän yskivän ja kääntyvän narajavalla
vuoteellaan. Hän jähmettyi kauhistuksesta ja seisoi näin noin viisi
minuuttia. Kun sitten taas kaikki hiljeni ja rauhallinen kuorsaaminen
jälleen alkoi kuulua, niin Nehljudof, koettaen astua semmoisille
permantopalkeille, jotka eivät narisseet, meni edemmäs ja tuli aivan
Katjushan oven luo. Kaikki oli hiljaa. Katjusha nähtävästi ei nukkunut,
koska hänen hengitystään ei kuulunut. Mutta heti kun Nehljudof oli
kuiskannut: »Katjusha!»,--hypähti tämä pystyyn, tuli oven luo ja
suuttuneena, kuten Nehljudofista näytti, alkoi pyytää häntä lähteinään.
--No miltä tämä näyttää? Voiko nyt näin?
Tädit sattuvat kuulemaan,--puhui hänen suunsa, mutta koko hänen
olemuksensa puhui:--»minä olen kokonaan sinun.»
Ja _tämän_ vaan ymmärsi Nehljudof.
--No, avaahan hetkeksi vaan. Rukoilen sinua,--puhui hän mielettömiä
sanoja.
Katjusha vaikeni, sitten Nehljudof kuuli hänen kätensä hapuilevan oven
ripaa. Ripa naksahti ja hän tunkeutui sisään avatusta ovesta. Hän otti
Katjushan syliinsä semmoisena kuin tämä oli kovassa, karkeassa paidassa,
käsivarret paljaina, nosti hänet ja kantoi pois.
--Ah! Mitä te teette?--kuiskasi Katjusha. Mutta Nehljudof ei välittänyt
hänen sanoistaan kantaessaan häntä omaan huoneeseensa.
--Ah, älkää, päästäkää,--puhui Katjusha, mutta itse likistäytyi häntä
vastaan!
* * * * *
Kun Katjusha vapisevana ja vaiteliaana, mitään vastaamatta Nehljudofin
sanoihin läksi hänen luotansa, tuli Nehljudof ulos portaille ja pysähtyi
koettaen saada selville sen kaiken merkitystä, mitä oli tapahtunut.
Pihalla oli jo valoisampi: alhaalla joella jäiden räiske ja kilinä ja
sohina oli yhä enennyt ja entisten äänten lisäksi oli tullut veden
lorina. Sumu alkoi taas laskeutua ja sumuseinän takaa nousi vaillinainen
kuu surullisesti valaisten jotakin mustaa ja hirvittävää.
»Mitä tämä nyt on? Suuri onniko vai suuri onnettomuusko minulle on
tapahtunut?»--kysyi hän itseltään.--»Näinhän aina, näinhän
kaikki»,--sanoi hän itselleen ja meni maata.