Palattuaan kirkosta Nehljudof söi tätien kanssa pääsiäisaterian ja,
kuten rykmentin tapa vaati, joi vahvistukseksensa ryypyn ja viiniä ja
meni huoneeseensa maata, nukkuen heti vuoteellensa riisuutumatta. Hän
heräsi kun ovea koputettiin. Ja koputuksesta tuntien, että se oli
Katjusha, hän nousi istuilleen venytellen ja silmiään hieroen.
--Sinäkö Katjusha? Tulehan sisään,--sanoi hän nousten seisoalleen.
Katjusha avasi oven raolleen.
--Käskettiin syömään,--sanoi hän.
Hän oli samassa valkeassa puvussa, ainoastaan ilman rusettia päässä.
Katsahdettuaan Nehljudofin silmiin, hänen katseensa kirkastui, aivan
kuin hän olisi ilmoittanut tälle jotakin tavattoman iloista.
--Tulen paikalla,--vastasi hän, ryhtyen kampaamaan hiuksiansa.
Katjusha viivähti vähä. Nehljudof huomasi sen ja heitettyään pois
kamman, liikahti häntä kohden. Mutta Katjusha samassa kääntyi
kiireisesti ja läksi menemään tavallisilla keveillä ja nopeilla
askelilla pitkin käytävän mattoa.
»Äh mikä pöllö minä olen», sanoi itseksensä Nehljudof,--»miksi en
pidättänyt häntä.»
Ja hän juosten saavutti hänet käytävässä. Mitä hän Katjushasta tahtoi,
ei hän itsekään tiennyt, mutta hänestä näytti, että kun Katjusha tuli
hänen huoneeseensa, hänen olisi pitänyt tehdä jotain, jota kaikki muut
tämmöisissä tapauksissa tekevät, mutta jonka hän oli jättänyt tekemättä.
--Katjusha, odotahan,--sanoi hän.
Katjusha katsoi taaksensa.
--Mitäs nyt,--sanoi hän pysähtyessään.
--Muuten vaan...
Ja pakoittaen itseänsä ja muistaen kuinka tämmöisessä tapauksessa kaikki
ihmiset hänen asemassaan yleensä menettelevät, hän kiersi kätensä
Katjushan vyötäisten ympärille.
Tämä pysähtyi ja katsoi häntä silmiin.
--Älkäähän nyt Dmitrij Ivanovitsh, älkää, sanoi Katjusha punastuen
kyyneliin asti ja työnsi karkealla vahvalla kädellään pois häntä
syleilevän käden.
Nehljudof päästi hänet, ja tunsi hetkeksi asemansa tukalaksi, häntä sekä
hävetti että inhotti oma itsensä. Hänen olisi pitänyt uskoa omaa
itseänsä, mutta hän ei ymmärtänyt, että nämä tukaluuden ja häpeän
tunteet olivat hänen sydämmensä parhaimmat tunteet, jotka nyt pyrkivät
esille: hänestä päinvastoin näytti, että tätä puhui hänessä hänen
tyhmyytensä,--vaan että täytyi menetellä niinkuin kaikki menettelevät.
Hän saavutti vielä kerran Katjushan, pujotti taas kätensä hänen
vyötäreilleen ja suuteli häntä kaulaan. Tämä suutelo oli jo ihan toinen
kuin ne kaksi edellistä: ensimäinen siellä sireenipehkojen takana ja
toinen äskettäin aamukirkossa. Tämä oli kauhea ja Katjusha tunsi sen.
--Mitä te teette?--kirkasi Katjusha semmoisella äänellä kuin jos toinen
olisi auttamattomasti särkenyt jotakin äärettömän kallisarvoista, ja
juoksi pois hänen luotaan.
Nehljudof tuli ruokasaliin. Tädit juhlapuvuissaan, tohtori ja
naapurinrouva seisoivat voileipäpöydän ääressä. Kaikki oli niin perin
tavallista, mutta Nehljudofin sydämmessä oli myrsky. Hän ei ymmärtänyt
sanaakaan siitä niitä hänelle puhuttiin, vastaili sopimattomissa kohdin,
muistellen viimeisen suutelon herättämää tunnetta, kun hän saavutti
Katjushan käytävässä. Mitään muuta hän ei voinut ajatella. Kun Katjusha
sitten kävi huoneessa, niin katsomatta häneen Nehljudof koko olennollaan
tunsi Katjushan läsnäolon ja hänen piti pakoittamalla pakottaa itseänsä
voidakseen olla katsomatta Katjushaan.
Heti päivällisen jälkeen hän meni omaan huoneeseensa ja kovassa
mielenliikutuksessa alkoi kävellä pitkin permantoa, kuunnellen ääniä
talossa ja odottaen hänen askeleitansa. Se eläimellinen ihminen, joka
asui hänessä oli nyt nostanut päänsä, eikä siinä kyllä: se oli polkenut
jalkoihinsa sen henkisen ihmisen, jona Nehljudof oli ensi käynnillään,
ja vielä tänä aamuna kirkossa; ja tämä hirveä, eläimellinen ihminen oli
nyt yksin valloillaan hänen sydämmessään. Mutta vaikka Nehljudof
lakkaamatta vahti Katjushaa, ei hänen kertaakaan onnistunut tavata
Katjushaa kahden kesken tänä päivänä. Luultavasti Katjusha vältti häntä.
Mutta illempana sattui niin, että Katjushan oli meneminen Nehljudofin
huoneen viereiseen huoneeseen ja laitettava vuode vieraalle. Kuultuaan
Katjushan askeleet Nehljudof, astuen hiljaa ja henkeänsä pidättäen
ikäänkuin olisi rikokseen valmistunut, tuli hänen jäljessään.
Molemmat kädet pistettyinä puhtaaseen tyynynpäällykseen ja pitäen
tyynynnurkista kiinni, Katjusha katsoi häneen ja hymähti, mutta ei
entisellä iloisella, vaan pelästyneellä, sääliä herättävällä hymyllä.
Tämä hymyily sanoi Nehljudofille, että se mitä hän tekee, on pahaa.
Hetkeksi hän pysähtyi. Vielä olisi taistelu ollut mahdollista. Vaikka
heikosti, mutta vielä kuului totisen rakkauden ääni Katjushaan hänessä,
joka ääni puhui _hänestä_, hänen tunteistaan, hänen elämästään. Toinen
ääni puhui: katso ettet päästä käsistäsi _omaa_ nautintoasi, _omaa_
onneasi. Ja tämä toinen ääni tukehutti ensimäisen. Hän tuli päättävästi
Katjushan luo. Ja kauhea, hillitsemätön, eläimellinen tunne valtasi
hänet.
Päästämättä Katjushaa syleilystään, Nehljudof istutti hänet vuoteelle ja
tuntien, että pitäisi vielä jotakin tehdä, istui hänen viereensä.
--Dmitrij Ivanovitsh, ystävä hyvä, päästäkäähän toki,--puhui Katjusha
rukoilevalla äänellä.--Matrjona Pavlovna voi tulla, kiljasi hän riuhtoen
itseänsä irti ja todellakin joku lähestyi ovea.
--Sitten tulen luoksesi yöllä,--sanoi Nehljudof.--Olethan yksin?
--Mitä herran nimessä, ei millään lailla! Älkää,--sanoi Katjusha, mutta
ainoastaan suullansa, sillä koko hänen kiihoittunut, hämmentynyt
olentonsa puhui toista.
Ovelle oli todellakin tullut Matrjona Pavlovna, mistä hän astui
huoneeseen, peite käsivarrella ja katsahtaen moittivasti Nehljudofiin,
nuhteli vihaisesti Katjushaa siitä, että tämä oli ottanut väärän
peitteen.
Nehljudof meni äänetönnä ulos. Hän ei edes hävennyt. Hän näki Matrjonan
kasvojen ilmeestä, että tämä tuomitsi häntä ja oli siinä oikeassa;
tiesi, että se, mitä hän tekee, on pahaa; mutta eläimellinen tunne,
päästyään erilleen entisestä hyvän rakkauden tunteesta Katjushaan,
valloitti hänet ja hallitsi nyt yksin tunnustamatta mitään muuta. Hän
tiesi nyt, mitä oli tehtävä tunteen tyydyttämiseksi ja haki vaan keinoa
sitä tehdäksensä.
Koko illan hän oli kuin poissa tolalta: milloin hän tuli tätien
huoneeseen, milloin hän läksi sieltä ja meni omaan huoneeseensa, ja
portaille, ja ajatteli vaan sitä, kuinka saisi tavata häntä muiden
näkemättä; mutta sekä Katjusha itse väitteli häntä, että Matrjona
Pavlovna koitteli pitää Katjushaa silmällä.