Tämä aamukirkko oli sitten ikipäiviksi Nehljudofin valoisimpia ja
elävimpiä muistoja.
Pilkkosen pimeässä, missä vaan paikotellen häämöitti valkea lumi,
kahlattuaan rapakoissa, ajoi hän kirkkopihalle. Hevonen pörhisti
korvansa nähdessään kirkon ulkopuolelle sytytetyt soihtumaljaset.
Jumalanpalvelus oli jo alkanut.
Kirkkomiehet tunsivat hänet Maria Ivanovnan veljenpojaksi, ja saattoivat
hänet kuivalle paikalle, missä oli hyvä astua alas, sitoivat hänen
hevosensa ja saattoivat hänet kirkkoon. Kirkko oli täynnänsä juhlaväkeä.
Oikealla puolella seisoivat miespuoliset kotikutoisissa kauhtanoissaan
ja virsuissaan ja puhtaissa, valkosissa jalkarievuissaan, ja nuoret
uusissa verkakauhtanoissaan, vyötettyinä kirkasvärisillä vöillä,
saappaat jaloissaan. Vasemmalla puolella seisoivat vaimot punasissa
silkkiliinoissaan, plyysiliiveissään hohtopunasine hihoineen, ja
sinisissä, viheriäisissä, punasissa, kirjavissa hameissaan kengänkorot
raudoitettuna. Vaatimattomat eukot valkoisissa liinoissaan, harmaissa
kauhtanoissaan ja vanhanaikuisissa päähineissään ja kengissään taikka
uudenaikaisissa virsuissaan, seisoivat heidän takanaan; välillä
seisoivat koreapukuiset lapset päät voideltuina. Miehet tekivät
ristinmerkkejä ja kumartuivat ravistellen tukkaansa; vaimot, erittäinkin
eukot, tuijottaen lakastunein silmin kynttilöillä valaistuun
jumalankuvaan, lujasti painoivat yhteenpuristetut sormensa otsaan,
olkapäihin ja mahaan ja jotain höpisten kumartelivat, seisten tai
langeten polvilleen. Lapset, matkien suuria, rukoilivat hartaasti kun
heitä katsottiin. Kultainen alttarin taus oli täynnänsä palavia pieniä
vahakynttilöitä suurten kullalla kierrettyjen kynttilöiden ympärillä.
Kruunussakin paloivat kynttilät, köörilavalta kuului vapaaehtoisten
laulajain reippaat äänet jymeine bassoineen ja heleine poikaäänineen.
Nehljudof kulki eteenpäin. Keskellä seisoi ylimystö: tilanomistaja
vaimonsa ja merimiespuseroon puetun poikansa kanssa, maapoliisi,
telegrafisti, kauppias punareunaisissa saappaissaan, kylänvanhin
kunniamerkkineen ja, oikealla alttarilavalta, tilanomistajan rouvan
takana, Matrjona Pavlovna sinipunervassa, monelle vivahtavassa hameessa
Ja valkoisessa, reunustetussa vaipassa, ja Katjusha valkoisessa puvussa,
poimutetussa liivissä, vyötettynä sinisellä nauhalla, punanen rusetti
mustassa tukassa.
Kaikki oli pyhäistä, juhlallista, iloista ja ihastuttavaa: sekä papit
vaaleanhopeisissa messupuvuissa kultaristineen, että kirkkoväärti,
lukkarit pyhäisissä hopea- ja kultatamineissaan, ja koreapukuiset
laulajat öljyttyine hiuksineen, juhlalaulujen iloiset, tanssitahtiin
menevät säveleet pappien alituisesti siunatessa kansaa kolmihaaraisilla
kukitetuilla kynttilöillä, yhä ja yhä toistettaissa julistusta: Kristus
on noussut kuolleista! Kristus on noussut kuolleista! Kaikki oli
ihastuttavaa, mutta ihanin kaikista oli Katjusha sininauhalla vyötetyssä
puvussaan, punanen nauha mustassa tukassa, silmät riemusta loistavina.
Nehljudof tunsi, että Katjusha näki hänet katsomatta häneen. Sen hän
huomasi kulkiessaan aivan hänen ohitsensa alttarille. Ei hänellä ollut
mitään sanomista Katjushalle, mutta ohimennessään hän keksi suhkaista:
--Täti sanoi, että pääsiäisateria tulee vasta myöhemmän
jumalanpalveluksen jälkeen.
Nuori veri, kuten aina Nehljudofin Katjushaan katsahtaessa, tulvahti
suloisiin kasvoihin ja mustat silmät nauraen ja iloiten, lapsekkaasti
katsoen alhaalta ylös pysähtyivät häneen.
--Kyllä tiedän,--sanoi hän hymähtäen.
Tähän aikaan lukkari, pyrkien vaskinen astia kädessä kansajoukon läpi,
kulki Katjushan ohitse ja katsomatta häneen sipasi häntä kaapunsa
liepeellä. Lukkari oli tullut sipaisseeksi Katjushaa väistäessään
Nehljudofia nähtävästi kunnioituksesta tätä kohtaan. Mutta Nehljudofia
kummastutti kuinka tuo lukkari ei ymmärtänyt sitä, että kaikki täällä ja
yleensä koko maailmassakin oli olemassa vaan Katjushaa varten, ja että
halveksia voi maailmassa kaikkea muuta vaan ei häntä, sillä hän oli
kaiken keskus. Häntähän varten loisti kultainen alttarintaus ja paloivat
kaikki nämät kynttilät kirkkokruunussa ja kynttiläjaloissa, häntä varten
kajahtelivat riemulaulut: »Herran pääsiäinen on tullut, iloitkoon
maailma.» Ja kaikki mikä vaan oli hyvää maailmassa, se oli häntä varten.
Ja hänestä näytti, että Katjusha ymmärsi kaiken olevan häntä varten.
Siltä näytti Nehljudofista, kun hän katseli Katjushan solakkaa vartaloa
valkoisessa poimullisessa puvussa ja hänen hartaan iloisia kasvojansa,
joiden ilmeestä hän päätti, että juuri sama mikä soi hänen sydämmessään,
soi Katjushankin sydämmessä. Aamu- ja päiväjumalanpalveluksen välillä
Nehljudof tuli ulos kirkosta. Väkijoukko hajosi hänen edeltänsä ja
kumarsi hänelle. Muutamat tunsivat hänet, toiset kyselivät: »kukas tuo
on?» Kirkon edustalla hän pysähtyi.
Kerjäläiset ympäröivät hänet, hän jakeli kukkarostaan pois pienet rahat
ja astui portailta alas.
Oli jo siksi valoisaa että näki, mutta aurinko ei ollut vielä noussut.
Kirkkoväki istuutui hautakummuille kirkon ympärillä. Katjusha viipyi yhä
kirkossa ja Nehljudof jäi häntä odottamaan,
Kirkosta tulvasi yhä väkeä, jotka kalkutellen korkorautojansa
kivipermantoon astuivat portaita alas hajoten kirkkomäelle ja
hautausmaalle.
Ikivanha äijä, Maria Ivanovnan taloudenhoitaja, tutisevin päin pysäytti
Nehljudofin, suuteli häntä tavan mukaan, ja hänen vaimonsa, mummo,
silkkihuivi sidottuna ryppyisen leuan alle, kääri auki nenäliinastansa
keltaisen sahramimunan ja antoi Nehljudofille. Samassa lähestyi myöskin
hymyilevä jäntehikäs talonpoika uudessa liivissään, viheriäinen vyö
vyöllä.
--Kristus on noussut,--sanoi tämä säteilevin silmin ja siirtyessään
Nehljudofin viereen ympäröitsi hänet erityisellä miellyttävällä
talonpoikaishajulla ja kutkuttaen häntä kiharaisella parrallaan
moiskautti häntä kolme kertaa keskelle suuta kovilla, terveillä
huulillaan.
Siihen aikaan kuin Nehljudof vaihtoi suuteloja talonpojan kanssa ja otti
tältä tummanruskean munan, tuli näkyviin Matrjona Pavlovnan monelle
vivahteleva hame ja suloinen musta pää punaisine rusettineen.
Katjusha näki kohta Nehljudofin edessään kulkevien ihmisten päiden
ylitse ja Nehljudof näki kuinka hänen kasvonsa kirkastuivat.
Hän tuli Matrjona Pavlovnan kanssa porrasedustalle, jonne he pysähtyivät
almuja antamaan. Kerjäläinen, jonka nenän sijalla oli vaan punanen
umpeen parantunut haava, lähestyi Katjushaa. Tämä otti nenäliinastaan
jotakin, antoi hänelle, lähestyi ja osoittamatta vähintäkään inhoa,
päinvastoin yhä loistavin silmin kolme kertaa suuteli häntä. Ja
suudellessaan kerjäläistä hänen silmänsä tapasivat Nehljudofin katseen,
ikäänkuin kysyen: tekeekö hän oikein, niinkuin pitääkin?
»Juuri niin, juuri niin, rakkaani, kaikki on hyvää, ihastuttavaa,
rakastan.»
He tulivat alas portailta ja Nehljudof tuli hänen luoksensa. Ei hän
tullut suutelemisen aikomuksessa, mutta ollaksensa lähempänä häntä.
--Kristus on noussut!--sanoi Matrjona Pavlovna päätänsä kallistaen ja
hymyillen, äänellä, joka tahtoi sanoa: nyt olemme kaikki yhdenvertaisia,
ja pyyhittyään suunsa mykkyrään kierretyllä nenäliinalla, lähestyi häntä
huulet ojona.
--On totisesti noussut,--vastasi Nehljudof suudellen.
Hän katsahti Katjushaan.
Katjusha sävähti punaseksi ja samassa hetkessä lähestyi häntä.
--Kristus on noussut, Dmitrij Ivanovitsh.
--On totisesti noussut,--sanoi hän. He suutelivat toisiansa kaksi kertaa
ja ikäänkuin epäröiden vieläkö pitää suudella ja sitte päätettyänsä,
että pitää, suutelivat kolmannen kerran ja hymähtivät molemmat.
--Ettehän mene papin luo?--kysyi Nehljudof.
--Ei, Dmitrij Ivanovitsh, me istumme sen aikaa täällä,--sanoi Katjusha,
raskaasti, ikäänkuin iloisen työn suoritettua, koko sydämmestään
huoaisten ja katsoen häntä suoraan silmiin omilla alttiilla,
neitseellisillä, rakastavilla, hiukan-hiukan kieroon katsovilla
silmillään.
Miehen ja naisen välisessä rakkaudessa on aina hetki, jolloin tämä
rakkaus on kehittynyt ylimmilleen, jolloin siinä ei ole mitään tajuttua,
mietittyä, eikä mitään aistillista. Semmoinen hetki oli Nehljudofille
tämä Kristuksen ylösnousemuksen yö. Kun hän nyt muisteli Katjushaa,
kaikissa niissä tiloissa, joissa hän oli Katjushaa nähnyt, ne kaikki
himmenivät tämän hetken rinnalla. Musta, sileä, loistava pikku pää,
valkonen poimullinen hame, joka neitsyeellisesti peitti hänen solakan
vartalonsa ja pienen povensa, tuo poskien puna, nuo hienot
välkähtelevät, mustat silmät, ja koko hänen olennossaan kaksi
pääpiirrettä: neitseellisen rakkauden puhtaus ei ainoastaan häneen,--sen
hän tiesi,--vaan rakkaus kaikkiin ihmisiin ja kaikkeen ei ainoastaan
siihen hyvään mikä on maailmassa, vaan siihen kerjäläiseenkin, jota hän
suuteli.
Hän tiesi, että Katjushassa oli tämä rakkaus, siliä hän tunsi sitä
itsessään tänä yönä ja tänä aamuna, tunsi, että hän tässä rakkaudessa
sulaa yhdeksi Katjushan kanssa.
Ah jospa kaikki tuo olisi pysähtynyt siihen tunteeseen, joka oli tänä
yönä! »Niin, koko tuo hirmuinen asia tapahtui vasta Kristuksen
ylösnousemuksen yön jälkeen!»--ajatteli hän nyt, istuessaan ikkunan
ääressä valamiesten huoneessa.