Nehljudof tuli poikenneeksi tätien luo sentähden, että heidän maatilansa
oli sen tien varrella, jota myöten hänen rykmenttinsä oli edennyt, ja
myöskin sentähden, että he kovin vaativat häntä tulemaan, mutta ennen
kaikkea nähdäksensä Katjushan. Kenties hänellä sydämmensä syvimmässä oli
jo silloinkin Katjushaa vastaan pahoja aikeita, joita hänelle kuiskasi
valloilleen päässyt eläimellinen ihminen, mutta hän ei ainakaan itse
tajunnut tätä aijetta, vaan halusi ainoastaan jälleen oleskella niillä
paikoilla, missä hänen oli ollut niin hyvä olla, ja tavata noita vähän
lystimäisiä, mutta suloisia ja hyviä tätejä, jotka aina hänen
huomaamattansa ympäröivät häntä rakkauden ja ihailun ilmakehällä, ja
nähdä suloista Katjushaa, josta oli jäänyt niin miellyttävä muisto.
Nehljudof saapui taloon maaliskuun lopulla, piinaviikolla, pahimman
kelirikon aikana, rankkasateessa, läpimärkänä ja viluissaan, mutta
hyvänsuopana ja kiihkeänä, jommoiseksi hän aina tähän aikaan tunsi
itsensä. »Onkohan Katjusha enää heillä!«--ajatteli hän ajaessaan tuttuun
vanhanaikaiseen, tiilikivi-seinällä aidattuun pihaan, joka oli täynnänsä
katoilta pudotettua lunta. Hän oli odottanut, että Katjusha olisi hänen
soittaessaan juossut portaille, mutta kyökkiportaille tuli vaan kaksi
avojalkaista akkaa, liepeet ylös käärittyinä, ämpärit kourassa,
nähtävästi permannon pesun touhussa. Katjushaa ei näkynyt herrasväen
portaillakaan; ainoastaan Tihon-lakeija tuli sinne esiliinassaan, hänkin
luultavasti siivouksen toimissa. Eteiseen tuli Sofia Ivanovna,
silkkihameessa pitsimyssy päässään.
--Sepä hauskaa, että tulit!--puhui Sofia Ivanovna suudellen
häntä.--Mashenka on hiukan pahoinvoipa, väsyi kirkossa. Me olemme olleet
herran ehtoollisella.
--Toivotan onnea, täti Sonja,--puhui Nehljudof suudellen Sofia Ivanovnan
käsiä:--anteeksi, ihanhan kastelen teidät.
--Menehän nyt huoneeseesi. Olet läpimärkä. Onpa sinulla jo viiksetkin...
Katjusha! Katjusha! Pian kahvia hänelle.
--Kohtsillään!--kuului tuttu, miellyttävä ääni käytävästä. Ja
Nehljudofin sydän hytkähti ilosta. »Täällä!» Ja oli niinkuin aurinko
olisi jostain esille pilkistänyt. Nehljudof meni iloisena Tihonin kanssa
entiseen huoneeseensa vaatteita muuttamaan.
Hyvin olisi Nehljudofin tehnyt mieli kysäistä Tihonilta
Katjushasta,--mitä tälle kuului? kuinka hän eleli? aikoiko ehkä
naimisiin? Mutta Tihon oli niin kunnioittava ja samalla niin ankara,
niin tiukasti piti kiinni omasta tehtävästään kaataa pesuvettä käsille,
ettei Nehljudof uskaltanut kysyä Katjushasta ja kysyi ainoastaan
lapsenlapsista, vanhasta oriista, talon hallista Polkanista. Kaikki
olivat elossa, terveinä, paitsi Polkania, joka oli mennyvuonna saanut
vesikauhun.
Heitettyään yltään kaikki märät vaatteet ja juuri alettuaan pukeutua
Nehljudof kuuli kiireistä astuntaa ja ovea koputettiin. Nehljudof tunsi
sekä askeleet että koputuksen. Näin astui ja koputti ainoastaan
Katjusha.
Hän pani märän sinellin hartioilleen ja tuli oven luo.
--Astukaa sisään!
Se oli Katjusha. Yhä hän samoin katseli alhaalta ylös hymyilevin,
lapsekkain, hiukan kieroin, mustin silmin. Kuten ennen hän nytkin oli
puhtaassa valkosessa esiliinassa. Hän toi tädeiltä vasta kääröstä
auaistun hyvänhajuisen saippuapalasen ja kaksi pyyhinliinaa, joista
toinen oli suuri, venäläinen, toinen nukkainen. Ja tämä vielä
käyttämätön saippua, sisäänpainettuine kirjaimineen, nämät pyyhinliinat
ja hän itse,--kaikki se oli yhtä puhdasta, tuoretta, koskematonta,
miellyttävää. Suloiset, kovat, punaset huulet yhä samalla tavalla kuin
ennenkin rypistyivät hillitsemättömästä ilosta hänen nähtyä Nehljudofin.
--Tervetuloa, Dmitrij Ivanovitsh!--sai hän vaivoin sanotuksi ja
punastui.
--Hyvää päivää...--Nehljudof pysähtyi tietämättä pitäisikö sinutella vai
teititellä häntä, ja punastui myöskin.--Terveenäkö ollaan, vai kuinka?
--Jumalan kiitos, kyllä... Tässä on tädiltä teidän mielikki saippuanne,
ruusunpunanen,--sanoi Katjusha pannen saippuan pöydälle ja pyyhinliinat
nojatuolien kaiteille.
--Herralla on omansa,--sanoi Tihon, vieraan itsenäisyyttä kehuvalla
äänellä ja ylpeästi osoittaen Nehljudofin avattuun suureen
hopeakantiseen matkatarvelippaaseen, joka oli ihan täynnänsä pullosia,
harjasia, voiteita, hajuvesiä ja kaikellaisia toalettikapineita.
--Kiittäkää tätiä. Kuinka olenkaan ilonen, että tulin,--sanoi Nehljudof,
tuntien että hänen sydämmessään alkaa olla yhtä valoista ja armasta kuin
oli ollut ennen.
Katjusha vaan hymähti vastaukseksi näihin sanoihin ja läksi huoneesta.
Tädit, jotka aina ennenkin olivat pitäneet Nehljudofista, ottivat häntä
tällä kertaa vielä tavallistakin herttaisemmin vastaan. Olihan Dmitrij
matkalla sotaan, missä saattoi tulla haavoitetuksi, tapetuksi. Tämä
liikutti tätejä.
Nehljudof oli suunnitellut matkansa niin, että viipyisi tätien luona
vaan vuorokauden, mutta nähtyään Katjushan hän suostui viettämään siellä
pääsiäisenkin, joka oli alkava kahden päivän kuluttua, ja sähköitti
ystävälleen ja toverilleen, Shenbokille, jonka kanssa heidän oli
yhtyminen Odessassa, että tämäkin poikkeisi tätien luo.
Kohta ensi päivästä, nähtyään Katjushan, Nehljudof tunsi vanhat
tunteensa häntä kohtaan. Niinkuin ennenkin hän ei voinut ilman
mielenkiihkoa nähdä Katjushan valkoista esiliinaa; ei voinut
iloitsematta kuulla hänen astuntaansa, hänen ääntänsä, hänen nauruansa,
ei voinut liikutuksetta katsella hänen silmiänsä, mustia kuin kastunut
viinamarja, erittäinkin silloin kuin hän hymyili, ja kaiken lisäksi, ei
voinut olla itse hämmentymättä nähdessään hänen aina punastuvan kun he
tapasivat toisiansa. Nehljudof tunsi olevansa rakastunut, vaan ei
niinkuin ennen, jolloin tämä rakkaus oli hänelle salaisuus, jolloin hän
ei uskaltanut tunnustaa itsellensä olevansa rakastunut ja jolloin hän
oli vakuutettu siitä, ettei rakastaa voi kuin kerran. Nyt hän oli
rakastunut niin, että itse tiesi ja iloitsi siitä, jopa hämärästi
aavisti, vaikka vielä peittikin itseltään, mitä tämä rakkaus oikeastaan
oli ja mihin se saattoi viedä.
Nehljudofissa, niinkuin kaikissa muissakin, oli kaksi ihmistä: toinen
henkinen, ainoastaan semmoista onnea tavoittava, joka olisi myös muiden
onni,--ja toinen eläimellinen ihminen, joka haki onnea vaan itsellensä,
valmiina tämän hyväksi uhraamaan vaikka koko maailman onnen. Tänä hänen
itsekkyyshulluutensa kehityskautena, jonka oli herättänyt pietarilainen
sotilas-elämä, oli eläimellinen ihminen hänessä valloilla ja se oli
kokonaan tukehuttanut henkisen. Mutta nähtyänsä Katjushan, ja
tuntiessaan tätä kohtaan jälleen sitä, mitä oli tuntenut silloin, nosti
henkinen ihminen uudestaan päätänsä ja alkoi vaatia oikeuksiensa
tunnustamista. Nehljudofissa riehui herkeämättä näiden kahden päivän
kuluessa ennen pääsiäistä sisällinen, hänen tietämättänsä tapahtuva
taistelu.
Sydämmensä syvimmässä hän tiesi, että hänen olisi ollut lähteminen ja
ettei ollut mitään syytä nyt viipyä tätien luona, tiesi, ettei tästä
voisi mitään hyvää seurata, mutta hänen oli niin iloista ja suloista
olla, ettei hän tahtonut noista asioista tietää, vaan yhä viipyi tätien
luona.
Lauantai-iltana, pääsiäisaattona, tuli pappi kirkkoväärtin ja lukkarin
kanssa aamujumalanpalvelusta pitämään. He kertoivat ajaneensa pahimmassa
kelirikossa reellä pitkin lätäköitä ja paljasta maata kolme virstaa
kirkolta tätien taloon.
Nehljudof otti osaa tähän aamujumalanpalvelukseen tätien ja palvelusväen
kanssa. Hän katsahteli herkeämättä Katjushaan, joka seisoi ovella
suitsutusastia kädessä. He vaihtoivat papin ja tätien kanssa
tavanmukaisen pääsiäissuudelman ja hän jo aikoi lähteä kun kuuli
käytävässä Matrjona Pavlovnan, Maria-tädin vanhan sisäpiian, yhdessä
Katjushan kanssa tekevän lähtöä kirkkoon pääsiäisleivoksien ja
piimäjuuston siunauttamista varten. »Lähdenpähän minäkin«, ajatteli hän.
Kirkkotiellä ei ollut ratas- eikä rekikeliä, ja sentähden Nehljudof,
joka tätien talossa sai käskeä kuin kotonaan, antoi satuloida Veikoksi
sanotun ratsun, ja, maatapanon asemesta, pukeutui loistavaan
sotilaspukuun, pingotettuine housuine, heitti sinellin hartioilleen ja
ratsasti hyvin syötetyllä, kangistuneella ja alati hirnuvalla, vanhalla
oriilla, pimeässä, lätäköiden ja lumisohjon rikkomaa tietä myöten,
kirkkoon.