Siitä saakka ei Nehljudof kolmeen vuoteen nähnyt Katjushaa. Ja he
tapasivat toisensa vasta silloin kuin hän, vastanimitettynä upseerina,
matkalla armeijaan, poikkesi tätien luo jo ihan toisellaisena kuin kolme
vuotta sitten viettäessään heillä kesää.
Silloin hän oli ollut rehellinen, altis nuorukainen, joka oli valmis
antautumaan kaikkiin hyviin toimiin; nyt hän oli siveellisesti
turmeltunut, hienostunut egoisti, joka rakasti vaan omaa nautintoansa.
Silloin oli Jumalan maailma näyttänyt salaperäiseltä arvoitukselta, jota
hän ilolla ja innolla koetti selitellä;--nyt oli tässä elämässä kaikki
yksinkertaista ja selvää ja sen koko määritelmänä olivat vaan ne
olosuhteet, joissa hän itse eli. Silloin oli tarpeen yhteys luonnon
kanssa ja seurustelu häntä ennen eläneiden, ajatelleiden ja tunteneiden
ihmisten kanssa, (filosofia, runous);--nyt olivat tarpeellisia ja
tärkeitä vaan inhimilliset laitokset ja seurustelu toverien kanssa.
Silloin hän kuvaili naista salaperäiseksi ja ihanaksi olennoksi,
ihanaksi juuri tämän salaperäisyyden vuoksi;--nyt merkitsi nainen,
jokainen nainen paitsi omaisia ja ystäväin vaimoja, jotakin perin
määrättyä: nainen oli yksi parhaimpia keinoja jo koetun nautinnon
saamiseen. Silloin ei ollut tarvis rahoja ja olisi voinut olla ottamatta
kolmattakaan osaa siitä, mitä äiti antoi, oli mahdollista luopua
isänperinnöstä ja antaa se talonpojille;--nyt eivät tahtoneet riittää ne
1,500 ruplaa kuukaudessa, jotka äiti antoi, ja tämän kanssa alkoi jo
syntyä ikäviä keskusteluja rahojen johdosta. Silloin hän piti oikeana
minuutenansa henkistä olemustaan; nyt hän piti olemuksenaan omaa
tervettä, reipasta eläimellistä minuuttansa.
Ja koko tämä hirveä muutos oli hänessä tapahtunut ainoastaan sen tähden,
että hän lakkasi uskomasta itseänsä ja alkoi uskoa toisia. Ja hän
lakkasi uskomasta itseänsä ja alkoi uskoa toisia sentähden, että
eläminen uskoen itseänsä oli liian vaikeata: uskoen itseänsä ei voinut
mitään kysymystä ratkaista eläimellisen minuuden hyödyksi, joka haki
keveitä iloja, vaan melkein aina sitä vastaan; mutta uskoen toisia ei
tarvinnut ensinkään mitään ratkaista,--kaikki oli jo ratkaistu, ja
ratkaistu aina vasten henkistä olemusta ja eläimellisen minuuden
hyväksi. Eikä siinä kyllä: uskoen itseänsä hän oli aina ihmisten tuomion
alaisena,--uskoen toisia häntä hyväksyivät kaikki ympärilläolijat.
Niinpä Nehljudofin ajatellessa, lukiessa, puhuessa Jumalasta,
totuudesta, rikkaudesta, köyhyydestä,--oli kaikkein mielestä aika ja
paikka siihen huonosti valittu, jopa pitivät sitä vähän lystimäisenä, ja
sekä äiti että täti sanoivat häntä hyväntahtoisella ivalla _notre cher
philosophe'_ksi; mutta kun hän luki romaaneja, kertoi epäillyttäviä
pilajuttuja, kävi ranskalaisessa varieteessä ja iloisena teki näistä
näkemistään tiliä, silloin kaikki ylistelivät ja kannattivat häntä. Kun
hän piti tarpeellisena rajoittaa tarpeitansa, käytti vanhaa sinelliä
eikä juonut viiniä,--pitivät sitä kaikki kummallisuutena ja
jonkinlaisena kerskaavana tavattomuuden hakemisena,--mutta kun hän
kulutti suuria rahoja metsästykseen tai työhuoneensa harvinaisen
ylelliseen sisustamiseen, niin kaikki kehuivat hänen makuansa ja
lahjoittivat hänelle kalliita kapineita. Ollessaan viaton ja tahtoessaan
semmoiseksi ennen avioliittoa jäädä, huolehtivat sukulaiset hänen
terveydestänsä, eikä edes äitikään pahoitellut vaan pikemmin ilostui
saatuansa tietää, että hän oli tullut todelliseksi mieheksi ja anastanut
toveriltansa jonkun ranskalaisen naisen. Mutta tuota juttua Katjushan
kanssa,--sitä, että Dmitrij oli saattanut ajatellakaan avioliittoa tämän
kanssa, ei ruhtinaallinen äiti voinut kauhutta muistella.
Niinpä myöskin, kun Nehljudof, päästyään täys-ikäiseksi, antoi isältä
perimänsä maatilkun talonpojille, koska ei pitänyt maanomistusta
oikeudenmukaisena,--saattoi tämä teko hänen äitinsä ja omaisensa
kauhistukseen ja oli sitten kaikille sukulaisille alituisena moitteen ja
pilkan esineenä. Hänelle lakkaamalta kerrottiin, kuinka ne talonpojat,
jotka olivat saaneet maan, eivät olleet ainoastaan rikastumatta, vaan
päinvastoin köyhtyivät, laitettuaan itsellensä kolme kapakkaa ja
ruvettuaan aivan työttömiksi. Mutta kun Nehljudof, tultuansa kaartiin,
tuhlasi ja hävitti kortinlyönnissä ylhäisten toveriensa seurassa niin
paljon, että Helena Ivanovnan täytyi ottaa rahoja pääomasta, ei äiti
juuri edes suuttunutkaan, vaan piti luonnollisena, jopa hyvänäkin, kun
tämmöinen rokko tuli istutetuksi nuoruudessa ja hyvässä seurassa.
Ensin alussa Nehljudof taisteli, mutta taistelu oli liian vaikea, sillä
kaikkea sitä, mitä hän, itseänsä uskoen, piti hyvänä, pitivät muut
pahana, ja, päinvastoin, mitä hän itseänsä uskoen piti pahana, sitä
kaikki muut hänen ympärillänsä pitivät hyvänä. Ja asia päättyikin
siihen, että Nehljudof antautui, ei uskonut enää itseänsä, vaan uskoi
muita. Ja vaikka tämmöinen luopuminen omasta itsestä oli ensi alussa
epämiellyttävää, niin ei se epämiellyttävä tunne kestänyt kauan, vaan
herkesi Nehljudof, alettuaan samaan aikaan myöskin polttaa ja juoda
viiniä, hyvin pian sitä tuntemasta, jopa päinvastoin tunsi suurta
kevennystäkin.
Ja Nehljudof, luonteensa intohimoisuudella, antautui kokonansa tähän
uuteen, kaikkien hyväksymään elämään, täydellisesti tukehuttaen
itsessään sen äänen, joka vaati jotakin muuta. Tämä alkoi Pietariin
muuttamisen jälkeen ja nousi ylimmilleen sotapalvelukseen astuttua.
Sotapalvelus yleensäkin turmelee ihmisiä, saattamalla heidät täydellisen
työttömyyden tilaan, s.o. vieroittamalla heitä järjellisestä ja
hyödyllisestä toimesta ja vapauttamalla yleisistä inhimillisistä
velvollisuuksista, minkä kaiken sijaan astuu vaan sovinnainen rykmentin,
sotilaspuvun ja lipun kunnia ja, toiselta puolen, rajaton valta muihin
ihmisiin, toiselta, orjallinen nöyryys ylempiä päälliköitä kohtaan.
Mutta kun tähän sotapalveluksen yleiseen turmelukseen, jossa sotilaspuku
ja lippu ovat ylinnä ja jossa väkivalta ja tappaminen ovat oikeutettuja,
liittyy vielä se turmelus, jonka tuottaa rikkaus ja läheinen yhteys
keisarillisen perheen kanssa, niinkuin on asianlaita valittujen kaartin
rykmenttien piireissä, joissa palvelee vaan rikkaita ja tunnetuita
upseereja, silloin tämä turmelus kehittyy niissä ihmisissä, jotka se on
saanut valtaansa vihdoin täydelliseksi itsekkyyden hulluudeksi. Ja
tällaisen itsekkyys-hulluuden vallassa oli Nehljudofkin sotapalvelukseen
tultuansa, jolloin hän alkoi elää toveriensa tavalla.
Työtä ei ollut paljon. Mainiosti ommellussa sotilaspuvussa, jota ei hän,
vaan muut ihmiset olivat sekä ommelleet että puhdistaneet, kypärässä,
aseissa, jotka myöskin olivat muiden sekä tekemät, puhdistamat että
esille tarjoamat, oli hänen ratsastaminen mainiolla, niinikään muiden
kasvattamalla, opettamalla ja syöttämällä hevosella harjoituksiin tai
katselmukseen toisten samallaisten ihmisten kanssa, nelistäminen ja
miekalla hosuminen, ampuminen ja opettaminen muille ihmisille tätä
samaa. Muuta tointa ei ollut, ja kaikkein ylhäisimmät ihmiset:
nuorukaiset, vanhukset, keisari ja hänen läheisensä eivät ainoastaan
hyväksyneet tätä tointa, vaan kehuivat ja kiittivät sitä. Vielä
pidettiin hyvänä ja tärkeänä, viskellen rahoja, joita oli jostakin
näkymättömästi saatu, kokoontua upseeriklubeihin tai kaikkein
kalliimpiin ravintoloihin syömään ja etupäässä juomaan. Sitten
teaatterit, tanssikemut, naiset, ja sitten taas ratsastaminen, miekoilla
hosuminen, nelistäminen ja jälleen rahojen viskeleminen ja viini,
kortit, naiset.
Erittäinkin turmelevasti vaikuttaa tämmöinen elämä sotilashenkilöihin
sen vuoksi, että silloin kuin joku tavallinen ihminen, näin eläissään,
ei voi olla sydämmensä syvimmässä häpeämättä tällaista elämää, pitävät
sotilaat sitä aivan luonnollisena, kehuvat ja ylpeilevät siitä,
varsinkin sota-aikana, kuten nyt Nehljudof, astuttuaan sotapalvelukseen
turkkilaissodan julistuksen jälkeen. »Olemme valmiit uhraamaan henkemme
sodassa, ja sentähden on tämmöinen huoleton, iloinen elämä sekä anteeksi
annettava että välttämätön meille. Ja me vietämmekin sitä.»
Näin oli Nehljudofilla tapana hämärästi ajatella tänä elämänsä
kehityskautena; mutta samalla hän kaiken aikaa tunsi siveellisistä
rajoituksista irtautumisen riemua, joita rajoituksia hän oli ennen
itsellensä asetellut, ja alituisesti pysyi itsekkyys-hulluuden tilassa.
Ja tämmöisessä tilassa hän nytkin oli, poiketessaan kolmen vuoden
kuluttua tätien luo.