XII.

Niin, se oli siis todellakin Katjusha.

Nehljudofin suhteet Katjushaan olivat tämmöiset.

Ensi kerran Nehljudof näki Katjushan silloin, kuin hän kolmatta vuotta

yliopistossa ollessaan, valmistellen väitöskirjaansa maanomistuksesta,

vietti kesää tätiensä luona. Tavallisesti hän oli kesää äitinsä ja

sisarensa kanssa äidin omistamalla suurella maatilalla Moskovan lähellä.

Mutta tänä vuonna oli sisar mennyt naimisiin, ja äiti matkustanut

ulkomaille kylpemään. Ja kun Nehljudofin oli kirjoittaminen

väitöskirjaansa, päätti hän asettua kesäksi tätiensä luo. Heidän

luonansa, heikäläisessä erämaassa, oli hiljaista elää, eikä ollut tietoa

huvituksista; tädit päälliseksi rakastivat hellästi veljenpoikaansa ja

perillistään, ja hänkin puolestaan rakasti heitä, rakasti heidän

elämänsä vanhanaikaisuutta ja yksinkertaisuutta.

Tänä kesänä täällä tätien luona eli Nehljudof siinä ylevän innostuksen

kehityskaudessa, jolloin nuorukainen ensi kerran, ei syrjäisestä

vaikutuksesta, vaan omin päinsä tuntee elämän koko ihanuuden ja

tärkeyden, ja sen tehtävän koko merkityksen, joka siinä on ihmisellä

edessään, näkee mahdolliseksi sekä oman että koko maailman loppumattoman

täydellisentymisen, ja antautuu tähän täydellisentymiseen ei ainoastaan

toivoen, vaan varmaan tietäen kerran saavuttavansa sen täydellisyyden,

jota mielessään kuvailee. Tänä vuonna, vielä yliopistossa ollessaan, hän

luki Spencerin yhteiskuntaopin ja Spencerin mielipiteet maanomistuksesta

tekivät häneen suuren vaikutuksen, erittäinkin siksi, että hän itse oli

suurviljelystä harjoittavan maatilan perillinen. Hänen isänsä ei ollut

rikas, vaan hänen äitinsä oli myötäjäisinä saanut 10 tuhatta desjatinaa

maata. Ensi kerran hän silloin ymmärsi yksityisen maanomistuksen koko

julmuuden ja vääryyden, ja ollen niitä ihmisiä, joille uhrautuminen

jonkun siveellisen tarkoituksen nimessä tuottaa suurinta henkistä

nautintoa, hän päätti olla käyttämättä hyväkseen omistusoikeuttaan

maahan ja antoikin silloin isänperintönä saamansa maan talonpojille.

Tästä aineesta hän nyt kirjoitti yliopistossa.

Hänen elämänsä oli tähän aikaan muodostunut tätien luona tämmöiseksi:

hän nousi hyvin varhain, joskus 3 aikaan aamulla, ja meni ennen auringon

nousua uimaan jokeen vuoren alla; toisinaan ei ollut vielä aamusumukaan

häipynyt ja palatessa huuru vielä helkkyi ruohossa ja kukkasissa. Joskus

aamusin, kahvin juotuansa, hän istahti kirjoittamaan väitöskirjaansa tai

lukemaan tarpeellisia lähdeteoksia, mutta sattui myöskin usein, että hän

lukemisen ja kirjoittamisen asemesta jälleen läksi kotoa ja harhaili

pitkin metsiä ja ahoja. Ennen päivällistä hän nukahti johonkin puutarhan

pimentoon, sitten päivällisillä hän huvitti ja nauratti iloisuudellaan

tätejä, sitten teki ratsastus- tai veneretkiä ja illalla jälleen luki

tai istui tätien kanssa pasianssia panemassa. Usein öisin, erittäinkin

kuutamon aikana, hän ei voinut nukkua vaan siksi, että tunsi liian

valtavasti uhkuvaa elämäniloa, ja unen asemesta, joskus aamun

valkenemiseen saakka, käyskenteli puutarhassa mietiskellen ja

haaveksien.

Näin onnellisesti ja rauhallisesti hän eli ensimäisen kuukauden

olostansa tätien luona, ollenkaan huomaamatta tummasilmäistä,

vikkeläjalkaista Katjushaa, tuota tyttöä, josta ei voinut sanoa oliko

hän piika vai ottotyttö.

Nehljudof oli kasvatettu äitinsä siipien suojassa ja oli tähän aikaan,

eli 19:n vuotiaana, aivan viaton nuorukainen. Hän ihanteli naista

ainoastaan tulevana vaimonansa. Kaikki naiset, jotka hänen käsityksensä

mukaan eivät saattaneet tulla hänen vaimokseen, olivat hänelle ihmisiä

eikä naisia. Mutta kävi niin, että tänä kesänä, helatorstaina, tuli

tätien luo naapurin rouva lapsineen: kahden neitosen, lyseolaisen ja

heidän luonaan asuvan nuoren, talonpoikaista syntyperää olevan

taiteilijan kanssa.

Teenjuonnin jälkeen ruvettiin vastaniitetyllä nurmikolla talon edustalla

leskeä juoksemaan. Katjusha otettiin myöskin mukaan. Muutamien vaihtojen

jälkeen joutui Nehljudof juoksemaan Katjushan kanssa. Katjusha oli aina

häntä miellyttänyt, mutta hänen ei ollut päähänkään pälkähtänyt, että

heidän välillään voisi syntyä mitään erikoisia suhteita.

--No noitapa ei nyt mikään saa kiinni,--puhui leskeksi jäänyt iloinen

taiteilija, joka osasi hyvin pian juosta lyhyillä ja paksuilla

vänkyläsäärillään.

--Ei, elleivät satu kaatua kumpsahtamaan.

--Älkää luulkokaan saavanne kiinni.

--Yks, kaks, kolme!

Lyötiin kolmasti kämmeniä yhteen. Vaivoin hilliten nauruansa Katjusha

vaihtoi nopeasti paikkaa Nehljudofin kanssa ja puristaen kovan

karkealla, pienellä kädellään hänen suurta kättänsä, lähti juoksemaan

vasemmalle, tärkättyjen alushameiden kahistessa.

Nehljudof osasi juosta nopeasti eikä olisi millään muotoa tahtonut

joutua tappiolle taiteilijan rinnalla. Katsottuaan taaksensa hän näki

taiteilijan koettavan ottaa kiinni Katjushaa, mutta tämä, nopeasti

vilistäen notkean nuorilla jaloillaan, ei antautunut hänelle, vaan

loittoni vasemmalle. Edessä oli sireenipehko, jota kauemmas ei kukaan

ollut juossut, mutta Katjusha, katsahtaen Nehljudofiin, antoi tälle

merkin päällään, että he yhtyisivät pehkon takana. Nehljudof ymmärsi

hänet ja juoksi sireenipensaitten taa. Mutta täällä pensaiden takana oli

hänelle tuntematon oja, täynnänsä nokkosia: hän kompastui siihen,

putosi, poltti kätensä ja sai ne märiksi illan kasteesta; kohta hän

kuitenkin kimposi nauraen ylös, korjasi pukunsa ja juoksi aukealle

paikalle. Katjusha, ilosta loistaen, silmät mustina kuin kastunut

viinamarja, lensi häntä vastaan. He juoksivat yhteen ja tarttuivat

toistensa käsiin.

--Poltitte kätenne, mitä?--sanoi hän korjaten vapaalla kädellään

palmikkoa, hyvin hengästyneenä, ja katsoi hymyillen Nehljudofia alhaalta

ylös, suoraan silmiin.

--Enhän tiennytkään, että täällä oli oja,--sanoi Nehljudof myöskin

hymyillen ja päästämättä Katjushan kättä.

Katjusha siirtyi lähemmäksi häntä, ja hän, itsekään tietämättä kuinka se

tapahtui, kallisti kasvonsa Katjushan puoleen; toinen ei väistynyt;

silloin hän puristi lujemmin Katjushan kättä ja suuteli häntä huulille.

--Hyvä ihme!--sanoi Katjusha ja nopeasti irrottaen kätensä juoksi hänen

luotaan pois.

Sireenipensaasta hän taittoi kaksi valkoista, jo osaksi karissutta

sireeniterttua, ja viuhtoen niillä hehkuvia kasvojaan, katsahdellen

Nehljudofiin ja rivakkaasti heilutellen käsiään edessänsä, meni takasin

leikkivien luo.

Tästä lähtien Nehljudofin ja Katjushan väliset suhteet muuttuivat

entisestään ja sijaan tuli se erikoissuhde, joka on olemassa viattoman

nuoren miehen ja samallaisen viattoman tytön välillä, jotka viehättävät

toinen toistaan.

Kun Katjusha vaan tuli huoneeseen, taikka vaan kaukaakin näkyi hänen

valkonen esiliinansa, heti muuttui Nehljudofille kaikki

päivänpaisteiseksi, kaikki tuli huvittavammaksi, hauskemmaksi,

merkitsevämmäksi, koko elämä kävi iloisammaksi. Samaa tunsi Katjushakin.

Mutta ei ainoastaan Katjushan läheisyys tehnyt Nehljudofiin tätä

vaikutusta; saman vaikutuksen häneen teki pelkkä tieto, että tämä

Katjusha oli olemassakin, ja Katjushaan taas, että Nehljudof oli

olemassa. Jos Nehljudof oli saanut ikävän kirjeen äidiltänsä, tai hänen

väitöskirjansa ei tahtonut luistaa, tai hän muuten tunsi nuoren ihmisen

aiheetonta surua, silloin ei tarvinnut muuta kuin muistaa, että Katjusha

on olemassa ja että hän saa kohta tämän nähdä, niin kaikki huoli oli

kuin pois puhallettu.

Katjushalla oli paljon talouspuuhia, mutta hän ennätti suorittaa kaikki

ja vapaina hetkinään hän lueskeli. Ja Nehljudof antoi hänelle

Dostojefskin ja Turgenjefin teoksia, joita oli itse juuri lukenut.

Katjushaa miellytti enin kaikista Turgenjefin »Suvanto». Keskustelut

heidän välillään olivat katkonaisia, ja tapahtuivat satunnaisesti

tavatessa, milloin käytävässä, milloin balkongilla, milloin pihalla,

mutta joskus tätien vanhan sisäpiian, Matrjona Pavlovnan huoneessa.

Katjusha asui tämän kanssa, ja heidän pieneen huoneeseensa Nehljudof

tuli joskus juomaan teetä. Nämät Matrjona Pavlovnan läsnäollessa

tapahtuvat keskustelut olivatkin kaikkein hauskimmat. Vaikeampi oli

puhella silloin, kuin he olivat kahdenkesken. Heti alkoivat silloin

silmät haastella jostakin ihan toisesta, jostakin paljon tärkeämmästä

kuin se, mistä suu puhui; huulet tahtoivat rypistyä ja rupesi tuntumaan

tukalalta, ja heidän oli kiireesti erkaneminen.

Tämmöisinä jatkuivat suhteet Nehljudofin ja Katjushan välillä koko sinä

aikana, jona hän ensi kertaa oleskeli tätien luona. Tädit huomasivat

asian laidan, säikähtivät, ottivat ja kirjoittivat siitä ulkomaille

ruhtinatar Helena Ivanovnalle, Nehljudofin äidille. Täti Maria Ivanovna

pelkäsi, että Dmitrij alkaisi pitää yhteyttä Katjushan kanssa. Mutta

hänen pelkonsa oli turha: Nehljudof, tietämättä itsekään siitä, rakasti

Katjushaa, niinkuin rakastavat toisiansa viattomat ihmiset, ja hänen

rakkautensa oli sekä häneen itseensä että Katjushaan nähden paraana

takeena siitä, ettei mitään lankeemista tulisi tapahtumaan.

Nehljudofilla ei ollut minkäänlaista halua ruumiillisesti omistaa

Katjushaa; päinvastoin, häntä kauhistutti ajatella semmoista suhdetta

mahdolliseksikaan Katjushaan. Paljoa perusteellisempi oli runollisen

Sofia Ivanovnan pelko, että Dimitrij, kokonainen ja päättäväinen kuin

olikin luonteeltaan, rakastuisi tyttöön ja välittämättä tämän

syntyperästä ja asemasta päättäisi mennä hänen kanssaan naimisiin. Jos

Nehljudof olisi siihen aikaan selvästi tajunnut oman rakkautensa

Katjushaan, ja erittäinkin, jos häntä olisi koetettu saada vakuutetuksi

siitä, ettei hän mitenkään voi eikä saa yhdistää kohtaloansa tämän tytön

kanssa, niin olisi helposti voinut tapahtua, että hän, kaikessa

suorasuuntaisuudessaan, ei olisi nähnyt olevan mitään syytä olla

menemättä naimisiin tytön kanssa, olipa tämä kuka tahansa, jos hän itse

vaan rakasti tyttöä. Mutta tädit eivät puhuneet hänelle mitään

pelostansa, ja niin hän lähti, tietämättä omasta rakkaudestaan

Katjushaan.

Hän oli siinä varmassa luulossa, ettei hänen tunteensa Katjushaa kohtaan

ole muuta kuin vaan sitä samaa elämänilon tunnetta, joka silloin täytti

koko hänen olentonsa. Mutta kun hän jo teki lähtöänsä, ja Katjusha,

seisten tätien kanssa portailla, saattoi häntä mustine, vähän kieroine,

kyyneleisine silminensä, tunsi hän kuitenkin luopuvansa jostakin

ihanasta, kalliista, joka ei koskaan voisi enää uudistua. Ja hän tuli

hyvin surulliseksi.

--Hyvästi, Katjusha, kiitos kaikesta, sanoi hän Sofia Ivanovnan

pitsimyssyn ylitse, istuutuen rattaille.

--Hyvästi jääkää, Dmitrij Ivanovitsh,--sanoi Katjusha miellyttävällä,

hyväilevällä äänellään, ja, pidätellen silmiin tulvaavia kyyneleitä,

juoksi eteiseen, missä hän saattoi vapaasti itkeä.