Oikeuden käytävissä oli jo vilkas liike, kun Nehljudof tuli sinne.
Vahtimestarit olivat saaneet jalat allensa ja jopa juostenkin
puikkelehtivat hengästyneinä edestakasin viestien ja paperien kanssa.
Oikeudenpalvelijat, asianajajat ja oikeudenjäsenet käyskentelivät sinne
tänne; anomuksien jättäjät, vapaalla jalalla olevat syytetyt harhailivat
haluttomina seinien vierustalla tai istuivat odottamassa.
--Missä on piirioikeus?--kysyi Nehljudof eräältä vahtimestarilta.
--Mikä oikeus? On olemassa siviiliosasto, ja on rikosasiain osasto.
--Minä olen valamies.
--Siis rikosasiainosasto. Olisitte kohta niin sanoneet. Tänne oikealle,
sitten vasemmalle,--toinen ovi.
Nehljudof meni osotettuun suuntaan.
Ovella seisoi jo kaksi ihmistä odottamassa; toinen oli pitkäläntä,
lihava kauppias, hyvänluontoinen ihminen, joka oli nähtävästi juuri
syönyt ja ryypännyt ja oli mitä paraimmalla tuulella; toinen oli
puotipalvelija, juutalainen. He puhuivat keskenään villan hinnasta, kun
heidän luoksensa tuli Nehljudof kysyen valamiesten huonetta.
--Tässä, tässä on, herra. Tekin kai meidän miehiä, vai? sanoi iloisesti
silmää iskien kauppias.
--No niinpä sitten yhdessä teemmekin työtä,--jatkoi hän Nehljudofin
vastattua myöntävästi:--toisen arvoluokan kauppias, Baklashof,--esitteli
hän itseään tarjoten pehmeän, leveän ja taipumattoman kätensä:--työtähän
täytyy tehdä. Ja kenen kanssa on minun kunnia?--
Nehljudof esitti itsensä ja meni valamiesten huoneeseen.
Pienenlaisessa valamiesten huoneessa oli noin kymmenkunta erilaista
ihmistä. Kaikki olivat vastikään tulleita, jotkut istuivat, jotkut
kävelivät, katsellen toisiansa ja tutustuen keskenänsä. Yksi, virasta
eronnut sotilas oli univormussa, toiset olivat mustissa verkatakeissa
tai tavallisissa nutuissa, ja yksi vaan oli mekossa.
Vaikka tämä toimi oli monille tehnyt häiriön heidän työssänsä ja vaikka
he puhuivat, että se oli heille rasitukseksi, oli kuitenkin kaikkien
kasvoilla jonkinlainen tyytyväisyyden ilme, tieto tärkeän
yhteiskunnallisen tehtävän täyttämisestä.
Valamiehet, joista toiset olivat keskenään tutustuneet, toiset vaan
arvailivat toistensa nimiä, keskustelivat ilmasta, aikaisesta keväästä,
ratkaistavista asioista. Jotka eivät ennestään olleet tutustuneet
Nehljudofin kanssa, kiiruhtivat nyt sen tekemään, ja pitivät nähtävästi
sitä erityisenä kunniana. Ja Nehljudofkin, kuten ainakin, keskellä
tuntemattomia ihmisiä, piti sitä aivan luonnollisena. Jos häneltä olisi
kysytty, mistä syystä hän pitää itseänsä ylempänä useimpia muita
ihmisiä, ei hän olisi voinut vastata, sillä koko hänen elämänsä ei
ilmaissut mitään erinomaisempia ansioita. Että hän lausui hyvin
englannin, ranskan ja saksan kieltä, että hänen yllänsä olevat
alusvaatteet, puku, kaulahuivi ja soljet olivat kaikkein parhaimmista
makasiineista, ei tietysti voinut, sen hän itsekin ymmärsi, olla syynä
hänen ylemmyytensä tunnustamiseen. Ja kuitenkin hän epäilemättä tunnusti
tämän etevämmyytensä ja otti vastaan hänelle tarkoitetut
kunnianosotukset asiaankuuluvina, jopa loukkaantui, jos ei niitä ollut.
Valamiehistön huoneessa hän juuri tulikin tilaisuuteen kokea, kuinka
epämiellyttävä on tuntea arvonannon puutetta. Heidän joukossaan oli näet
eräs Nehljudofin tuttava. Se oli Pietari Gerasimovitsh, (Nehljudof ei
ollut koskaan tiennyt, ja vähän ylpeilikin, ettei tiennyt, hänen
sukunimeänsä). Hän oli ennen ollut Nehljudofin sisaren lasten opettaja.
Tämä Pietari Gerasimovitsh oli suorittanut lukunsa yliopistossa ja oli
nyt opettajana lyseossa. Nehljudof ei ollut koskaan häntä kärsinyt hänen
tuttavallisuutensa, itserakkaan naurunsa ja »kommuunisuutensa» vuoksi,
kuten Nehljudofin sisar sanoi.
--Aha, tekin siis olette joutuneet kiikkiin,--hohotteli Pietari
Gerasimovitsh tervehdykseksi Nehljudofille.--Ettekö osanneet välttää?
--En ajatellutkaan välttää,--sanoi Nehljudof ankarasti ja haluttomasti.
--No, no, tuo nyt on sitä kansalaisurhoollisuutta. Odottakaas kun jäätte
ruuatta ja kun vievät yörauhanne, kyllä tulee toinen ääni
kelloon!--sanoi Pietari Gerasimovitsh, vielä äänekkäämmin hohottaen.
»Ei kestä kauan ennenkuin tuo kiusankappale alkaa sinutella minua»,
ajatteli Nehljudof, ja sai kasvoihinsa semmoisen surunilmeen, joka olisi
ollut selitettävissä ainoastaan jos hän juuri ikään olisi saanut tiedon
kaikkien sukulaistensa kuolemasta. Nehljudof jätti hänet ja lähestyi
sitä joukkoa, joka oli muodostunut pitkänhuiskean, sileäksi ajellun,
edullisen näköisen herrasmiehen ympärille. Tämä jotakin elävästi kertoi.
Kysymys oli oikeusjutusta, jota nykyään käytiin siviiliosastossa. Hän
puhui tästä niinkuin hänelle hyvin tutusta asiasta, nimittäen tuomareja
ja kuuluisia asianajajiakin niinkuin tuttujansa. Hän kertoi
ihmeellisestä käänteestä, minkä eräs kuuluisa asianajaja oli jutulle
antanut, ja jonka mukaan toinen asianomaisista, vanha rouva, vaikka
olikin aivan oikeassa, tulee suotta maksamaan suuret rahat
vastapuolelle.
--Nerokas asianajaja!--sanoi hän.
Häntä kuunneltiin kunnioituksella, ja jotkut koettivat päästä esille
huomautuksinensa, mutta hän keskeytti aina kaikki aivan kuin olisi ollut
ainoa, joka taisi tietää asiain oikean laidan.
Vaikka Nehljudof oli tullut myöhään, sai hän vielä kauan odottaa. Jutun
käsitteleminen tuli viivytetyksi erään oikeudenjäsenen tähden, joka ei
ollut vieläkään saapunut.