Juotuaan kahvia Nehljudof meni työhuoneeseensa ottamaan selvää, mihin
aikaan ilmoituslapussa käskettiin saapua oikeuteen, ja myöskin
kirjoittamaan ruhtinattarelle vastausta. Työhuoneeseen oli mentävä
maalausatelierin läpi. Täällä seisoi teline alettuine tauluinensa ja
pitkin seiniä oli ripustettu harjoitelmia. Nähdessään tämän taulun, jota
hän oli jo kaksi vuotta yhä maalaillut, nähdessään harjoitelmat ja koko
atelierin, muistui hänen mieleensä tuo viime aikoina hyvin voimakkaasti
tuntunut kykenemättömyys edistymiseen maalaustaiteessa. Hän selitti tuon
tunteen siten, että hänen taiteellinen aistinsa oli liian kehittynyt,
mutta kuitenkin se oli hyvin epämiellyttävä tieto hänelle.
Seitsemän vuotta sitten hän oli jättänyt virkauran siinä mielessä, että
hänellä oli kutsumusta maalaustaiteeseen, ja katseli taidemaailman
korkeudesta vähän halveksivasti kaikkea muuta toimintaa. Nyt oli
kuitenkin tullut ilmi, ettei hänellä siihen ollut oikeutta, ja sentähden
tuon asian pelkkä muisteleminenkin oli vastenmielistä. Raskain mielin
hän katsahti kaikkiin noihin atelierin ylellisyysesineihin ja tuli
ilotonna työhuoneeseensa. Tämä oli hyvin suuri ja korkea huone, jossa
oli kaiken näköisiä koristuksia, varustuksia ja mukavuuksia.
Hän löysi heti tavattoman suuren kirjoituspöydän laatikosta
ilmoituslapun. Se oli siinä osastossa, jonka reunassa seisoi
»määräpäiväiset». Oikeuteen oli tultava kello 11. Nehljudof istui ja
kirjoitti ruhtinattarelle kiittävänsä kutsumuksesta ja koettavansa tulla
päivälliseksi. Mutta kirjoitettuaan yhden kirjeen, hän repi sen: se oli
liian tuttavallinen; kirjoitti toisen, se oli liian kylmä, melkein
loukkaava. Hän repi senkin ja painoi seinänappulaan. Ovesta ilmaantui
vanhahko, surullisen näköinen lakeija, harmaassa esiliinassa, poskiparta
molemminpuolin sileäksi ajeltua leukaa.
--Lähettäkäähän hakemaan ajuria.
--Tuossa tuokiossa.
--Ja sitten--täällä odottaa sana Kortshagineilta,--käskekää sanoa, että
kiitän ja koitan tulla.
--Ymmärrän.
»Onhan se epäkohteliasta, mutta kirjoittaa en voi, ja näenpähän hänet
kohta kuitenkin»,--ajatteli Nehljudof ja meni pukeutumaan.
Kun hän pukeuduttuansa tuli portaille, odotti häntä jo kadulla tuttu
ajuri kummipyörillä.
--Eilen olitte juuri ajanut pois ruhtinas Kortshaginin luota,--sanoi
tämä taivuttaen kääntymään vankkaa, ahavoittunutta niskaansa valkosessa
paidan kauluksessa:--silloin jo tulin minäkin, mutta ovenvartija sanoi:
»juuri läksi.»
»Ajuritkin näkyvät tietävän suhteistani Kortshagineihin»,--ajatteli
Nehljudof, ja tuo viime aikoina alati häntä vaivannut, ratkaisematon
kysymys, mennäkö naimisiin ruhtinatar Kortshaginin kanssa, vai ei,
rupesi jälleen häntä vaivaamaan. Hän ei voinut päättää sinne eikä tänne,
yhtä vähän kuin oli voinut päättää enimmissä muissakaan kysymyksissä,
jotka hänelle tähän aikaan esiintyivät.
Avioliiton puolesta yleensä puhui ensiksikin se seikka, että avioliitto,
paitsi kotilieden suloutta, teki mahdolliseksi siveellisen elämän,
poistaen epäsäännöllisyyden sukupuolisuhteissa; toiseksi ja
pääasiallisesti vielä se seikka, että Nehljudof toivoi perheen eli
lasten antavan sisällystä hänen nykyään tyhjälle elämälleen. Nämät asiat
nyt puhuivat avioliiton hyväksi yleensä. Avioliittoa vastaan yleensä oli
ensiksikin vapauden kadottaminen, pelko, joka on kaikille vanhemmille
nuorille miehille omituinen, ja toiseksi tiedoton kauhu naisen
salaperäiseen olentoon.
Erityisesti juuri tämän avioliiton puolesta puhui taas ensiksikin se
seikka, että Missi (hänen nimensä oli Maria, mutta kutsuttiin, kuten
niissä piireissä on tavallista, lisänimellä) oli rotu-ihminen, ja
erosi tavallisista ihmisistä kaikessa, alkaen vaatetuksesta aina
puhe-, käynti-, nauramistapaan asti, eikä eronnut millään
erikoisominaisuudellaan, vaan ainoastaan »ylhäisyydellään»,--muuta
nimitystä hän ei keksinyt tälle ominaisuudelle, jota hän piti hyvin
suuressa arvossa; toiseksi vielä se seikka, että ruhtinatar kunnioitti
häntä enemmän kuin ketään muuta ihmistä eli siis, hänen käsittääksensä,
ymmärsi häntä. Ja tämä ymmärtäminen, se on; hänen jalojen
ominaisuuksiensa tunnustaminen, todisti Nehljudofille ruhtinattaren älyä
ja arvostelemisen kykyä. Avioliittoa vastaan erityisesti Missin kanssa
oli ensiksikin se seikka, että luultavasti olisi voinut löytää tytön,
jolla oli vielä paljon enemmän hyviä puolia kuin Missillä ja joka olisi
sentähden paremmin sopinut hänen rinnalleen, ja toiseksi se seikka, että
ruhtinatar oli 27 vuotias ja hänellä siis varmaan oli jo ennenkin ollut
rakkausjuttunsa,--ja tämä ajatus oli tuskallinen Nehljudofille. Hänen
ylpeytensä ei mukautunut siihen, että ruhtinatar olisi, vaikkapa
entisyydessäkin, rakastanut jotakin toista. Eihän tämä tietysti voinut
aavistaa tapaavansa Nehljudofia, mutta jo ajatuskin, että ruhtinatar oli
saattanut rakastaa jotakuta ennen, loukkasi häntä.
Niin että syitä oli puolesta yhtä paljon kuin vastaankin; ainakin
pätevyyteensä nähden nämät syyt menivät vastakkain, ja Nehljudof,
itsekin nauraen, sanoi itseänsä Buridanin aasiksi. Ja kuitenkin yhä
pysyi sinä, tietämättä kumpaan heinätukkoon oli käännyttävä.
»Enhän minä, saamatta vastausta Maria Wasiljevnalta (aatelisjohtajan
vaimolta) ja kokonaan lopettamatta tuota suhdettani, voikaan mihinkään
ryhtyä», sanoi hän itselleen.
Ja tämä tieto siitä, että hän voi ja että hänen täytyy viivyttää
päätöstä, oli hänelle mieleen.
»Tottapahan joskus toisten mietin asiata tarkemmin», ajatteli hän, kun
hänen ajoneuvonsa, aivan jo äänetönnä, vierivät oikeuden asfalttiselle
ovenedustalle.
»Nyt minun on omantunnonmukaisesti, kuten olen aina pitänyt
velvollisuutenani, täyttäminen yhteiskunnallinen tehtäväni. Ja onhan se
usein huvittavaakin», ajatteli hän itsekseen, astuessaan ovenvartijan
ohitse oikeuden eteiseen.