III.

Samaan aikaan kuin Maslova, pitkästä käymisestä nääntyneenä, lähestyi

saattajinensa raastuvan oikeuden rakennusta, hänen kasvattajiensa

veljenpoika, ruhtinas Dmitrij Nehljudof, samainen hänen viettelijänsä,

virui vielä korkealla, pehmoisella vieterivuoteellansa,

höyhenpolstareilla, ja päästettyään auki kauluksen puhtaasta

hollantilaisesta yöpaidastaan, minkä rinnus oli poimusille silitetty,

poltteli paperossia. Hän katseli pysähtynein silmin eteensä, ajatellen

mitä hänen nyt olisi tehtävä ja mitä oli eilen.

Hän muisteli eilistä iltaa, jonka oli viettänyt Kortshaginien rikkaan ja

tunnetun perheen luona. Yleisesti arveltiin hänen menevän naimisiin

näiden tyttären kanssa. Hän huoahti ja viskattuaan poltetun paperossin,

aikoi ottaa hopeisesta kotelosta toisen, kun samassa muutti mielensä ja

laski vuoteelta sileän valkoset jalkansa, hapuili niihin tohvelit,

heitti täyteläisille hartioilleen silkkisen yömekon ja nopeasti ja

raskaasti astellen meni viereiseen pukeumahuoneeseen, joka oli täynnänsä

eliksiirien, odekolonin ja muiden hajuvesien keinotekoista tuoksua.

Siellä hän erikoisella pulverilla puhdisti monissa kohden paikatut

hampaansa, huuhtoi ne hyvänhajuisella hammasvedellä, alkoi sitten joka

puolelta peseytyä ja pyyhiskellä itseään erilaisilla käsiliinoilla.

Pestyään hyvänhajuisella saippualla kätensä, tarkasti puhdistettuaan

harjasilla pitkäksi kasvatetut kyntensä ja valeltuaan vedellä suuressa

marmorisessa pesulaitoksessa kasvonsa ja paksun kaulansa, hän meni vielä

kolmanteen huoneeseen makuuhuoneen vieressä, ja siellä oli valmistettu

ruiskutuskylpy. Valeltuaan nyt kylmällä vedellä jäntevän, rasvalla

peittyneen, valkean ruumiinsa ja kuivattuaan sen nukkaiseen lakanaan,

hän puki yllensä puhtaat, silitetyt alusvaatteet, veti jalkaansa

peilikirkkaiksi kiilloitetut kengät ja alkoi toaletin ääressä kahdella

harjalla kammata pienenlaista, mustaa kiharapartaansa ja etupuolelta

harvennutta tukkaansa.

Kaikki vaatetukseen kuuluvat esineet, joita hän käytti,--alusvaatteet,

puku, jalkineet, kaulahuivit, koruneulat, soljet--olivat ihan

ensimäistä, kalliinta lajia, huomaamattomia, yksinkertaisia,

hyvintehtyjä ja arvokkaita.

Valittuaan kymmenkunnasta kaulahuivista ja koruneulasta ne, jotka

ensiksi käteen sattuivat,--tämä toimi oli joskus ennen tuntunut uudelta

ja huvittavalta, nyt se oli ihan yhdentekevää,--Nehljudof pani ylleen

puhdistetut, tuolille asetetut vaatteet ja tuli, vaikkei aivan virkeänä,

kuitenkin puhtaana ja hyvänhajuisena, pitkään ruokasaliinsa, jonka

parkettipermannon oli eilispäivänä kolme työmiestä kiilloittanut. Siellä

oli tavattoman suuri tamminen astiakaappi ja yhtä laaja, levitettävä

pöytä, joka juhlallisena seisoi pullistuville, puuhun leikattuine

leijonankäpäläjalkoineen. Pöydälle oli levitetty hieno, tärkätty

pöytäliina suurine korukirjaimineen. Siinä oli hopeinen kahvipannu,

josta levisi tuoksuva kahvinhaju, hopeinen sokeriastia, kerma-astia

kiehautettuine kermoineen ja kori tuoreita vehnäleipiä ja korppusia.

Lautasen vieressä oli saapuneita kirjeitä, sanomalehtiä ja uusi vihko

_Revue des deux Mondes_'ia. Nehljudof oli juuri ottamaisillaan esille

kirjeet, kun käytävän ovesta ilmestyi lihava, vanhanpuolinen nainen

surupuvussa, pitsimyssy päässä hataroitunutta jakausta peittämässä. Tämä

oli Nehljudofin äskettäin tässä samassa kortteerissa kuolleen

äitivainajan kamaripiika, Agrafena Petrovna, joka oli nyt jäänyt pojan

luokse taloudenhoitajaksi.

Agrafena Petrovna oli Nehljudofin äidin seurassa noin 10 vuotta eri

aikoina oleskellut ulkomailla ja hänellä oli sentähden rouvan käytös ja

ryhti. Hän oli lapsuudestaan saakka elänyt Nehljudofin talossa ja tunsi

Dmitrijn niiltä ajoilta, kun tätä sanottiin vielä Mitjaksi.

--Hyvää huomenta, Dmitrij herra.

--Jumalantakoon, neiti Agrafena. Mitä uutta? kysyi hän leikillään.

--Tässä on kirje, liekö ruhtinattarelta itseltään vai tyttäreltä. Heidän

piikansa toi sen jo aikaa sitten ja odottaa minun huoneessani, sanoi

Agrafena Petrovna tarjoten kirjettä ja merkitsevästi hymyillen.

--Hyvä on, kohta,--sanoi Nehljudof ottaen kirjeen ja huomattuaan

Agrafenan hymyilyn rypisti silmäkulmansa.

Agrafenan hymyily osotti, että kirje oli tyttäreltä, jonka kanssa

Nehljudof Agrafenan mielestä puuhasi avioliittoa. Ja tämä hymyilyn

ilmaisema arvelu oli Nehljudofille vastenmielinen.

--Käsken siis odottamaan,--sanoi Agrafena Petrovna, otti käteensä

pöytäharjan, joka oli väärällä paikalla, ja muuttaen sen toiseen

paikkaan, hupeni ruokasalista.

Nehljudof avasi tuoksahtelevan kirjeen, jonka Agrafena oli hänelle

antanut, ja alkoi lukea:

»Luvattuani olla teidän omana muistinanne»--näin oli kirjoitettu

paksulle, harmaalle paperille epätasaisesti terävällä, mutta sujuvalla

käsialalla,--»muistutan teille, että teidän täytyy tänään, 28 p:nä

huhtikuuta, olla valamiehenä oikeudessa ettekä siis mitenkään voi tulla

meidän ja Kolosovin kanssa tauluja katsomaan, kuten te tavallisessa

kevytmielisyydessänne eilen lupasitte; _à moins que vous ne soyez

disposé à payer à la cour d'assises les 300 roubles d'amende que vous

vous refusez pour votre cheval_ siitä, ettette tulleet ajoissa. Muistin

asian eilen, kun te vasta olitte lähteneet. Älkää siis unohtako.

Ruht. M. Kortshagina.»

Toiselle puolelle oli lisätty:

»_Maman vous fait dire que votre couvert vous attendra jusqu'à la nuit.

Venez absolument à quelle heure que cela soit_.» M.K.

Nehljudof rypisti silmäkulmansa. Kirjelappu oli yhä sitä samaa taitavaa

peliä, jota ruhtinatar Kortshagin nyt jo kahden kuukauden aikana oli

häneen nähden pitänyt ja jonka tarkoituksena oli näkymättömillä siteillä

yhä enemmän ja enemmän sitoa Nehljudof häneen. Mutta puhumatta siitä

tavallisesta epävarmuudesta naimisen asiassa, jota ensimäisen nuoruuden

yli päässeet ihmiset, voimatta intohimoisesti rakastua, tuntevat, oli

Nehljudofilla toinenkin tärkeä syy, miksi hän, vaikkapa olisi

päättänytkin kosia, ei voinut heti sitä tehdä. Tämä syy ei ollut se,

että hän kymmenen vuotta sitten vietteli Katjushan ja hylkäsi

hänet,--sen hän oli jo kokonaan unohtanut eikä pitänyt sitä suinkaan

esteenä avioliittoonsa; syy oli siinä, että tähän aikaan hän oli

suhteissa erään naimisissa olevan naisen kanssa, joka suhde kyllä oli

hänen puoleltaan jo katkaistu, mutta nainen ei sitä vielä katkaistuksi

tunnustanut.

Nehljudof oli hyvin arka naisten seurassa, mutta juuri tämä hänen

ujoutensa herättikin tässä naineessa vaimossa halun voittaa hänet.

Nainen oli aateliston johtajan vaimo siinä piirikunnassa, jonka

vaaleihin Nehljudof otti osaa. Ja tämä nainen kietoi hänet suhteisiin,

jotka päivä päivältä tulivat Nehljudofille yhä sitovammiksi, mutta

samassa myöskin yhä enemmän vastenmielisiksi. Ensin Nehljudof ei voinut

kiusausta vastustaa, mutta sitten, tuntien itsensä hänen edessään

syylliseksi, ei voinut rikkoa suhdetta ilman hänen suostumustaan. Tämäpä

asia nyt oli syynä siihen, ettei Nehljudof pitänyt itseään oikeutettuna,

vaikkapa olisi tahtonutkin, kosia Kortshaginaa.

Pöydällä oli juuri kirje tuon vaimon mieheltä. Käsialan ja leiman

nähtyään Nehljudof punastui ja heti tunsi itsensä entistä

tarmokkaammaksi, kuten aina vaaran häntä uhatessa. Mutta hänen

kiihoittumisensa oli turha: mies, aateliston johtaja juuri siinä

piirikunnassa, missä useimmat Nehljudofin maatiloista olivat, ilmoitti

vaan, että toukokuun lopussa oli määrätty tapahtuvaksi ylimääräinen

piirikuntakokous, johon Nehljudofin pitäisi kaikin mokomin saapua

antaaksensa _un coup d'épaule_ esiintulevissa tärkeissä kysymyksissä,

jotka koskivat kouluja ja maanteitä, ja jolloin oli odotettavissa

voimakasta vastustusta taantumispuolueelta.

Aatelistonjohtaja oli vapaamielinen ihminen ja taisteli muutamien

hengenheimolaistensa kanssa Aleksanteri III:n aikana syntynyttä

taantumista vastaan. Hän otti koko sielullaan osaa tähän asiaan eikä

tiennyt mitään onnettomista perhesuhteistaan.

Nehljudof muisteli kaikkia niitä tuskallisia hetkiä, joita hänellä oli

ollut tämän ihmisen tähden: muisti kuinka hän kerran luuli miehen jo

saaneen vihiä, ja kuinka hän jo valmistautui kaksintaisteluun, jolloin

hän aikoi ampua ilmaan,--muisti sen hirveän kohtauksen vaimon kanssa,

kun tämä epätoivoissaan juoksi puutarhan ojan partaalle hukuttaakseen

itsensä ja hän juoksenteli etsimässä kadonnutta. »Nyt en voi matkustaa

enkä voi mihinkään ryhtyä, ennenkuin hän vastaa minulle»,--ajatteli

Nehljudof. Viikko sitten hän kirjoitti vaimolle ratkaisevan kirjeen,

jossa tunnusti itsensä syylliseksi ja sanoi olevansa valmis vaikka mihin

sovitukseen tahansa, mutta pitävänsä kuitenkin, vaimon oman hyvän

vuoksi, heidän suhdettansa ainiaaksi katkaistuna. Tähän kirjeeseen hän

odotti, vaan ei saanut vastausta. Se seikka, ettei vastausta tullut oli

osaksi hyväkin enne. Sillä jos hän ei olisi ollut suostuvainen välin

purkamiseen, niin olisi jo kauan sitten kirjoittanut tai vieläpä itse

saapunut, kuten oli tehnyt ennen. Nehljudof oli saanut kuulla, että

siellä nykyjään majaili joku upseeri vaimoa mielistelemässä, ja tämä

seikka herätti hänessä yhtaikaa sekä mustasukkaisuutta että iloista

toivoa kerrankin vapautuvansa painavasta valheesta.

Toinen kirje oli maatilojen yli-isännöitsijältä. Tämä kirjoitti, että

hänen, Nehljudofin, oli välttämätöntä itsensä saapua paikalle,

turvatakseen perintö-oikeutensa ja, paitsi sitä, päättääkseen, kuinka

taloutta olisi vastedes hoidettava: niinkö kuin sitä oli hoidettu

vainajan aikana, vai niinkö kuin isännöitsijä oli ehdottanut vainajalle

ja nyt ehdotti nuorelle ruhtinaalle, että nimittäin maanviljelyskalusto

olisi suurennettava ja kaikki talonpoikain hallussa oleva maa otettava

talon viljelykseen. Isännöitsijä kirjoitti, että tämmöinen järjestys

tulee paljoa edullisemmaksi. Samalla hän myöskin pyysi anteeksi, ettei

ollut ihan ajoissa lähettänyt tilikirjan mukaan 1 p:nä maksettaviksi

joutuneita 3,000 ruplaa. Ensi postissa ne tulisivat lähetetyiksi.

Lähetys oli viivähtänyt sen vuoksi, että oli ollut mahdotonta saada

rahoja kootuksi talonpojilta, jotka olivat laiminlyöneet

velvollisuutensa siihen määrään, että oli ollut pakko turvautua

viranomaisiin. Tämä kirje tuntui Nehljudofista sekä miellyttävältä että

epämiellyttävältä. Miellyttävää oli tuntea valtaansa niin suureen

maaomaisuuteen, epämieluista taas se, että hän muisti nuoruutensa ensi

aikoina olleensa innokas Herbert Spencerin seuraaja ja erittäinkin,

vaikka oli itse _suur_tilallinen, ihailleensa hänen väitettään »Social

statics» teoksessa, ettei yksityinen maanomistus ole sopusoinnussa

oikeudenmukaisuuden kanssa. Nuoruutensa vilpittömyydessä ja

päättäväisyydessä hän ei ainoastaan puhunut silloin siitä, ettei maa voi

olla yksityisomistuksen esine, eikä ainoasti kirjoittanut asiasta

yliopistollista väitöskirjaa, vaan teossakin seurasi vakaumustaan,

antaen siihen aikaan pienen osan maasta (joka ei kuulunut äidille, vaan

oli hänen oma isänperintänsä), talonpojille. Nyt, tultuansa perinnän

kautta suurtilalliseksi, hänen siis oli joko luopuminen omaisuudestaan,

kuten oli kymmenen vuotta sitten luopunut pienestä isänperinnästä,

taikka vaitiolollaan suostuminen ehdotuksiin ja siis tunnustaminen

kaikki entiset aatteensa virheellisiksi ja valheellisiksi.

Edellistä hän ei voinut tehdä sen vuoksi, ettei hänellä, paitsi maatansa

ollut mitään muita toimeentulon lähteitä. Virkamieheksi hän ei halunnut

ruveta, ja kuitenkin hänellä jo oli ylellisiä elämäntapoja, joista hän

ei katsonut voivansa luopua. Ja sitten ei hänellä enää ollut sitä

horjumatonta vakaumustakaan, ei sitä päättäväisyyttä, ei sitä

kunnianhimoa ja halua ihmettelyn herättämiseen, kuin oli nuoruudessa.

Jälkimäinen taas, eli luopuminen niistä selvistä ja kumoamattomista

perusteista maaomistuksen laittomuuteen nähden, jotka hän oli saanut

Spencerin »Yhteiskunta-opista», ja jotka hän sitten, paljoa myöhemmin,

oli nähnyt loistavasti todistettuina Henry Georgen teoksissa,--oli tuiki

mahdotonta.

Ja tämän tähden nyt isännöitsijän kirje oli hänelle epämiellyttävä.