Päivän koitteessa loistaa punaisessa ilmassa suuri tähti, aamun
kirkkain tähti. Sen säde väräjää valkealla seinällä, ikäänkuin
se tahtoisi siihen kirjoittaa, mitä se tietää kertoa, mitä se
vuosituhansien aikana on nähnyt eri paikoilla meidän kierivää
maapalloamme.
Kuulepa yksi sen tarinoista!
Tässä äskettäin — tähdellä »äskettäin» merkitsee meille ihmisille
»vuosisatoja sitten» — seurasivat säteeni erästä nuorta taiteilijaa.
Tämä tapahtui paavin kaupungissa, Rooman maailmankaupungissa. Paljon
on siellä aikojen kuluessa tapahtunut muutoksia, mutta ei niin nopeaan
kuin ihmishahmo muuttuu lapsesta vanhukseksi. Keisaripalatsi oli,
niinkuin vielä tänäänkin, raunioina. Kaatuneiden marmoripilarien
keskellä ja autioissa kylpylöissä, joiden seinissä nähtiin jäännöksiä
kultauksesta, kasvoi viikunapuu ja laakeripuu. Colosseum oli rauniona.
Kirkonkellot soivat, vihkisavu tuoksui, kirkkokulkueet kiersivät
kynttilöineen ja loistavine baldakineineen katuja. Täällä vallitsi
kirkollinen pyhyys, ja taide oli korkea ja pyhä. Roomassa eli maailman
suurin maalari Rafael, täällä eli aikakauden ensimmäinen kuvanveistäjä
Michelangelo. Itse paavi suosi heitä molempia, kunnioitti heitä
käymällä heitä tervehtimässä. Taide sai osakseen tunnustusta, sitä
kunnioitettiin ja siitä maksettiin. Mutta kaikkea suurta ja oivallista
ei silti huomata eikä tunneta.
Pienen matalan kadun varrella oli vanha talo; se oli kerran ollut
temppeli. Täällä asui nuori taiteilija. Köyhä hän oli, tuntematon hän
oli. Niin, olihan hänellä tosin nuoria ystäviä, nuoria mieleltään,
toiveiltaan ja ajatuksiltaan, taiteilijoita hekin. He sanoivat hänelle,
että hänellä oli runsaat lahjat ja suuri kyky, mutta hän oli narri,
hän kun ei koskaan uskonut niihin. Hänhän aina särki kaikki mitä oli
savesta muovaillut, hän ei koskaan ollut tyytyväinen, ei koskaan saanut
mitään valmiiksi, ja valmista ihmisen täytyy saada käsistään, jotta se
nähtäisiin, tunnustettaisiin ja tuottaisi rahaa.
— Sinä olet uneksija! sanoivat he. — Se on sinun onnettomuutesi.
Mutta se johtuu siitä, ettet vielä ole elänyt, et maistanut elämää,
et nauttinut siitä suurin, tervein siemauksin, niinkuin siitä pitää
nauttia. Juuri nuoruudessa ihminen voi ja hänen tulee sukeltautua
kokonaan elämään! Suuri mestari Rafael, jota paavi kunnioittaa ja
maailma ihailee, hän kasaa eteensä viiniä ja leipää!
— Hän syö samalla suuhunsa koko porvarivaimon, kauniin Fornarinan!
sanoi Angelo, hauskimpia ystäviä nuorten joukossa.
Niin, kaikillahan heillä oli niin paljon sanottavaa nuoruutensa
ja järkensä mukaisesti. He tahtoivat nuorta taiteilijaa kanssaan
huvituksiin, hurjisteluihin — hulluuksiksi niitä myöskin olisi voinut
sanoa. Ja hetkittäin hän tunsi halua siihen. Hänen verensä oli kuuma,
mielikuvitus väkevä, hän saattoi yhtyä iloiseen puheluun, ääneen nauraa
muiden mukana. Ja kuitenkin haihtui hänen silmissään aamun sumujen
tavoin se, mitä he kutsuivat »Rafaelin hauskaksi elämäksi», kun hän
näki, mikä jumalallinen loisto säteili suuren mestarin kuvista. Ja hän
viipyi Vatikaanissa kauneusluomien edessä, joita mestarit vuosituhansia
sitten olivat muovailleet marmorilohkareista. Silloin hänen rintansa
paisui, hän tunsi jotain äärettömän korkeaa, pyhää, kohottavaa,
suurta ja hyvää, ja hän toivoi voivansa veistää marmorista sellaisia
teoksia. Hän tahtoi luoda kuvan siitä, mikä hänen sydämessään kohosi
äärettömyyttä kohti, mutta miten, missä muodossa? Pehmeä savi taipuili
hänen sormissaan kauneusmuodoiksi, mutta päivää myöhemmin hän, niinkuin
aina, särki mitä oli tehnyt.
Eräänä päivänä hän astui ohi rikkaan palatsin, jommoisia Roomassa
on monta. Hän pysähtyi suuren avonaisen portin eteen ja näki
veistoksilla koristetun pylväskäytävän sulkevan keskelleen pienen
puutarhan, joka oli täpötäynnä mitä ihanimpia ruusuja. Suuret valkeat
kallakukat vihreine, mehevine lehtineen nousivat marmorialtaasta,
missä vesi kirkkaana lirisi. Ja siitä ohi liiti olento, nuori
tyttö, ruhtinaallisen talon tytär, niin hentona, niin kevyenä, niin
ihanaisena! Sellaista naista ei hän ikänä ollut nähnyt. Oli sentään!
Rafaelin maalaamana, Psykeä esittävänä eräässä Rooman palatsissa. Niin,
siellä hän oli maalattuna, täällä hän kulki elävänä.
Hänen ajatuksissaan ja sydämessään neito eli. Ja hän meni kotiin
köyhään huoneeseensa ja muovaili saveen Psyken. Siinä oli tuo rikas
nuori roomatar, tuo aatelissyntyinen nainen, ja ensi kerran katseli hän
tyytyväisenä työtään. Sillä oli merkitystä, se oli hän. Ja ystävät,
jotka näkivät veistoksen, riemuitsivat äänekkään iloisina. Tämä teos
ilmaisi hänen suuruutensa taiteilijana, minkä he ennemminkin olivat
tunnustaneet — nyt oli maailman tunnustettava se!
Savi tosin on lihakasta ja elävää, mutta siinä ei ole marmorin
valkeutta eikä kestävyyttä. Marmorilohkareessa täytyi tämän Psyken
herätä eloon, ja tuon kallisarvoisen marmorikappaleenhan hän omisti, se
oli jo vuosikausia hänen vanhempiensa omaisuutena virunut pihamaalla.
Pullonsirpaleita, saksankuminoita, artisokan jätteitä oli kasaantunut
sen päälle liaten sitä, mutta sisältä se oli kuin vuoren lumi. Tästä
tuli Psyken kohota esiin.
Eräänä päivänä tapahtui —- niin, kirkas tähti ei kerro siitä mitään,
se ei nähnyt sitä, mutta me tiedämme sen — kapealle pienelle kadulle
saapui ylhäinen roomalainen seurue. Vaunut pysähtyivät jonkun matkan
päähän, seurue tuli katsomaan nuoren taiteilijan työtä, se oli jossakin
tilaisuudessa kuullut siitä. Ja kutka olivat nuo ylhäiset vieraat?
Nuori mies raukka — liian onnelliseksi nuoreksi mieheksi häntä myöskin
olisi voinut sanoa! Nuori tyttö itse seisoi täällä huoneessa ja kuinka
hän hymyili, kun hänen isänsä lausui sanat: »Siinähän sinä olet
ilmielävänä!» Sitä hymyä ei saata muovata, eikä sitä katsetta kuvata,
tuota kummallista katsetta, jonka hän loi nuoreen taiteilijaan. Se
katse nosti, aateloi ja — murskasi.
— Psyke on hakattava marmoriin! sanoi rikas herra. Ja ne olivat elämän
sanoja kuolleelle savelle ja raskaalle marmoripaadelle. Ne olivat
myöskin elämän sanoja ihastuneelle nuorelle miehelle. — Kun työ on
valmis, ostan minä sen! sanoi ruhtinaallinen herra.
Uusi aika tuntui koittaneen köyhässä työpajassa. Siellä loisti ilo
ja elämä, siellä tuli kiire. Loistava aamutähti näki, kuinka työ
edistyi. Itse savikin oli nyt saanut ikäänkuin hengen, kun tyttö oli
käynyt täällä: se taipui ikäänkuin kirkastuneessa kauneudessa tutuiksi
piirteiksi.
— Nyt minä tiedän, mitä elämä on! riemuitsi taiteilija. — Se on
rakkautta, se on kohoutumista ihanuuteen, haltioitumista kauneudessa!
Se, mitä ystävät kutsuvat elämäksi ja nautinnoksi, on alennusta, on
kuplia käyvän sakan pinnalla — ei puhdasta, taivaallista alttariviiniä,
vihkimystä elämään!
Marmoripaasi nostettiin maasta, taltta hakkasi pois suuria palasia.
Mitattiin, pantiin pisteitä ja merkkejä, suoritettiin käsityö.
Vähitellen muodostui kivi ruumiiksi, kauneushahmoksi, Psykeksi,
ihanaiseksi kuin Jumalan kuva tuossa nuoressa naisessa. Raskas kivi
muuttui liiteleväksi, tanssivaksi, ilmavaksi: se oli nuori Psyke,
huulillaan taivaallisen viaton hymy, sellaisena kuin se oli kuvastunut
nuoren kuvanveistäjän sydämessä.
Tähti ruusunkarvaisen aamun taivaalla näki tämän ja ymmärsi täydelleen
mitä liikkui nuoren miehen mielessä, ymmärsi miksi väri hänen
poskillaan vaihteli, ymmärsi hänen silmiensä väikkeen hänen luodessaan
teostaan, tuodessaan esiin mitä Jumala oli antanut.
— Sinä olet Kreikan-aikaisten mestarien veroinen! sanoivat ihastuneet
ystävät. — Pian ihailee koko maailma Psykeäsi.
— Minun Psykeäni! toisti hän. — Minun! Niin, minun omakseni hänen pitää
tulla! Minä olen taiteilija samoinkuin nuo suuret vainajat! Jumala
on suonut minulle armolahjan, nostanut minut korkealle niinkuin tuon
aatelissyntyisen.
Ja hän vaipui polvilleen, itki, kiittäen Jumalaa — ja unohti jälleen
Hänet tytön tähden, hänen marmorikuvansa, Psyke-hahmon tähden, joka
seisoi hänen edessään kuin lumesta veistettynä, punastuen aamun
auringossa.
Hän tahtoi nähdä hänet todellisuudessa, tuon elävän, liitelevän
neidon, jonka sanat kaikuivat kuin musiikki. Hän saattoi lähteä
viemään rikkaaseen taloon tietoa siitä, että marmori-Psyke oli
valmistunut. Hän tuli sinne, kulki läpi avonaisen pihan, missä
delfinit pärskyttivät vettä marmorialtaassa, missä kallat kukkivat ja
raikkaat ruusut versoivat. Hän astui suureen, korkeaan eteishalliin,
jonka värikkäitä seiniä ja kattoa vaakunat ja kuvat koristivat.
Koreapukuiset palvelijat kulkivat ylvästellen kuin hevoset kulkusissa
ja hela valjaissa, astellen edestakaisin. Toiset olivat laiskoina
ja ylimielisinä heittäytyneet sirosti veistetyille puupenkeille; he
tuntuivat olevan talon herroja. Hän sanoi asiansa ja hänet johdettiin
ylös kiiltävien marmoriportaitten pehmeitä mattoja. Veistokuvia oli
kahden puolen. Häntä vietiin läpi komeiden huoneiden, joissa oli kuvia
ja hohtavia mosaikkipermantoja. Tämä upeus ja loisto pyrki salpaamaan
hengitystä, mutta pian se taasen tuli keveäksi: vanha ruhtinaallinen
herra vastaanotti hänet lempeästi, miltei sydämellisesti, ja kun
he olivat puhuneet asiansa loppuun, pyysi hän hyvästi jättäessään
taiteilijaa käymään nuoren signoran puheilla — tämäkin tahtoi nähdä
hänet. Palvelijat kuljettivat hänet komeitten huoneitten ja salien läpi
signoran kamariin, missä tämä oli komeutena ja loistona.
Signora puhui taiteilijalle: ei yksikään miserere, ei mikään
kirkkolaulu olisi voinut siinä määrin hellyttää sydäntä, korottaa
sielua. Taiteilija tarttui hänen käteensä, painoi sen huuliaan vasten.
Yksikään ruusu ei ole niin pehmeä, mutta tästä ruususta syöksähti
tuli, tuli, joka meni hänen lävitseen, hurmio. Hänen huuliltaan tulvi
sanoja; hän ei itsekään tietänyt siitä — tietääkö kraateri syöksevänsä
tulikuumaa laavaa? Hän ilmaisi neidolle rakkautensa. Tyttö seisoi hänen
edessään ymmällään, loukkaantuneena, ylpeänä, ja hänen huulillaan oli
hymy, niin, kasvoissa oli ilme, ikäänkuin hän äkkiä olisi koskettanut
märkää, niljaista sammakkoa. Hänen poskensa olivat punaiset, huulet
kalpenivat, hänen silmänsä olivat tulta ja samalla mustat kuin pimeä yö.
— Mieletön! sanoi hän — Pois, alas! Ja hän käänsi taiteilijalle
selkänsä. Kauneuskasvoissa oli sama ilme kuin kivettyneissä
käärmehiuksisissa kasvoissa.
Voimattomana, elottomana esineenä tuli taiteilija alas kadulle.
Kuin unessa käyden saapui hän kotiin ja heräsi raivoon ja tuskaan,
tarttui vasaraansa, nosti sen korkealle ilmaan ja aikoi murskata
kauniin marmorikuvan. Mutta tässä mielentilassaan ei hän huomannut
Angelo-ystävää, joka seisoi aivan hänen vieressään ja tarttui lujin
ottein hänen käsivarteensa.
— Oletko tullut hulluksi? Mitä sinä teet?
He painiskelivat; Angelo oli väkevämpi ja läähättäen heittäytyi nuori
taiteilija tuolille.
— Mitä on sitten tapahtunut? kysyi Angelo. — Rauhoitu! Puhu!
Mutta mitä hän saattoi puhua? Mitä hän saattoi sanoa? Ja kun ei Angelo
voinut saada häntä puhelemaan, jätti hän kysymykset sikseen.
— Veresi käy sakeaksi tuossa iankaikkisessa uneksimisessa. Ole toki
ihminen niinkuin me muut äläkä elä ihanteissa. Niihin ihminen sortuu!
Ota pieni viinihumala, niin nukut hyvin, anna korean tytön ruveta
tohtoriksesi! Campagnan tyttö on yhtä kaunis kuin marmorilinnan
prinsessa. Molemmat ovat Eevan tyttäriä, eikä paratiisissa voi erottaa
toista toisesta. Seuraa sinä ystävääsi Angeloa. Minä olen enkelisi,
elämän enkeli. Tulee aika, jolloin vanhenet, ruumis riutuu ja jonakin
kauniina, aurinkoisena päivänä, kun kaikki hymyilee ja riemuitsee,
makaat sinä kuihtuneena kortena, joka ei enää kasva. En usko mitä papit
sanovat, että haudan takana on elämää. Se on kaunis mielikuva, lapsille
soveltuva satu, joka kyllä huvittaa, kun voi kuvitella sitä todeksi.
Minä en elä mielikuvituksissa, vaan todellisuudessa. Lähde mukaan,
rupea ihmiseksi.
Ja hän otti taiteilijan mukaansa, tällä hetkellä hän saattoi sen tehdä.
Tuli paloi nuoren taiteilijan veressä, hänen sielussaan oli tapahtunut
muutos, hän halusi riistäytyä irti kaikesta vanhasta, kaikesta siitä,
mihin oli tottunut, riistäytyä irti omasta vanhasta itsestään, ja hän
seurasi tänään Angeloa.
Rooman laidalla oli osteria, jossa taiteilijoiden oli tapana käydä.
Se oli rakennettu vanhan kylpyhuoneen raunioiden sisään, suuria
keltaisia sitruunia riippui tummien, kiiltävien lehvien välissä,
osittain peittäen vanhan punertavankeltaisen muurin. Osteria sijaitsi
syvässä holvissa, miltei kuin raunion sisällä rotkossa. Lamppu
paloi jumalanäidin kuvan edessä. Takassa loimusi suuri tuli, siellä
paistettiin, keitettiin ja käännettiin vartaita. Ulkopuolella oli
sitruuna- ja laakeripuiden alla pari katettua pöytää.
Iloiten ja riemuiten ottivat ystävät vastaan nämä molemmat. Syötiin
vähän, juotiin paljon, se toi hyvän tuulen. Laulettiin ja soitettiin
kitaraa, saltarello helisi, ja alkoi iloinen karkelo. Pari nuorta
roomalaistyttöä, joita nuoret taiteilijat olivat käyttäneet mallina,
tuli mukaan tanssiin, yhtyen ilonpitoon. Kaksi kaunista bakkantitarta!
Niin, he tosin eivät olleet mitään psykehahmoja, eivät olleet siroja
hentoja ruusuja, vaan tuoreita, voimakkaita, hehkuvia neilikkoja.
Kuinka tänä päivänä olikaan kuuma, kuuma auringon laskettuakin! Tulta
veressä, tulta ilmassa, tulta joka katseessa! Ilma oli tulvillaan
kultaa ja ruusuja, elämä oli kultaa ja ruusuja!
— Nyt sinä olet kerrankin mukana! Antaudu nyt virran vietäväksi, sekä
sisällisesti että ulkonaisesti.
— En milloinkaan ole ollut niin terve ja iloinen, sanoi nuori
taiteilija. — Olet oikeassa, kaikki olette oikeassa: minä olin narri,
uneksija. Ihminen kuuluu todellisuuden eikä mielikuvituksen maailmaan.
Laulun ja kitaran soidessa lähtivät nuoret miehet tuona tähtikirkkaana
iltana osteriasta kuljeskelemaan pikkukaduille. Molemmat hehkuvat
neilikat, Campagnan tyttäret, olivat mukana kulkueessa.
Angelon huoneessa, missä oli huiskin haiskin luonnoksia, pois
viskottuja lehtiä ja hehkuvia, aistillisen upeita kuvia, hiljenivät
äänet, mutta eivät silti menettäneet tulisuuttaan. Monella lehdellä
lattialla nähtiin piirustus, joka aivan muistutti Campagnan tyttäriä
erilaisissa voimakkaan kauniissa asennoissa, ja kuitenkin olivat he
itse paljon kauniimmat. Kuusihaarainen kynttiläjalka antoi kaikkien
sydäntensä palaa ja loistaa. Ja sisältäpäin paloi ja hehkui ihmishahmo
jumaluutena.
— Apollo, Jupiter, teidän taivaaseenne ja loistoonne minä kohoan! Minä
luulen, että elämän kukka tällä hetkellä puhkeaa sydämessäni.
Niin, se puhkesi — taittui, putosi, ja ilkeä, pyörryttävä höyry kiiri
ilmaan, häikäisten näön, samentaen ajatukset. Aistimen ilotulitus
sammui, ja tuli pilkkosen pimeä.
Hän pääsi kotiin, istuutui sänkynsä laidalle, kokosi ajatuksensa. Hyi!
kajahti hänen omasta suustaan, hänen sydämensä syvyydestä. Sinä kurja,
pois! alas! Ja hänen rinnastaan pääsi tuskan huokaus.
Pois, alas! Nämä tytön sanat, elävän Psyken sanat kajahtivat hänen
rinnassaan, kajahtivat hänen huuliltaan. Hän nojasi päänsä tyynyjen
varaan; ajatus kävi sameaksi, ja hän nukkui.
Päivän koittaessa hän karkasi ylös, kokosi uudelleen voimansa. Mitä
tämä oli? Oliko kaikkityyni unta? Tytön sanat, käynti osteriassa, ilta
Campagnan tulipunaisten neilikkain seurassa — oliko se ollut unta? Ei,
kaikki oli todellisuutta, jota hän ei ennen ollut tuntenut.
Purppuran värisessä ilmassa loisti kirkas tähti, sen säde sattui häneen
ja marmori-Psykeen. Hän itse vapisi katsellessaan kuolemattomuuden
kuvaa, hänestä tuntui siltä kuin hänen katseensa olisi ollut
saastainen. Hän heitti verhon kuvan peitteeksi; kerran vielä tarttui
hän siihen paljastaakseen veistoksen nähtäväkseen, mutta hän ei voinut
katsella teostaan.
Äänettömänä, synkkänä, itseensä vaipuneena istui hän koko pitkän
päivän; ei hän kuullut mitä tapahtui ulkopuolella, eikä kukaan
tietänyt, mitä tapahtui tämän ihmissydämen sisäpuolella.
Kului päiviä, kului viikkoja. Yöt olivat pisimmät. Eräänä aamuna näki
tuikkiva tähti hänen kalpeana, kuumeessa väristen nousevan vuoteesta,
menevän marmorikuvan luo, nostavan pois peitteen, katselevan teostaan
tuskaisin, hartain katsein ja sitten, miltei nääntyen sen painon alla,
laahaavan veistoksen puutarhaan. Siellä oli hoitamaton, kuivunut kaivo,
jota saattoi sanoa läveksi: sinne hän upotti Psyken, viskasi multaa sen
päälle, peitti tuoreen mullan risuilla ja nokkosilla.
— Pois, alas! kuului lyhyt hautapuhe.
Tähti näki tämän ruusunpunaisesta ilmasta, sen säde värisi kahdessa
raskaassa kyyneleessä nuoren miehen kuolonkalpeilla poskilla, tuon
kuumesairaan — kuolemansairaaksi sanottiin nuorta miestä, kun
hän makasi sairasvuoteella. Sekä ystävänä että lääkärinä saapui
luostariveli Ignatius, hän tuli tuoden uskonnon lohdutusta, puhui
kirkon rauhasta ja onnesta, ihmisten synnistä, armosta ja rauhasta
Jumalassa.
Ja sanat lankesivat kuin lämpimät auringonsäteet märkään, kuohuvaan
maahan; maa höyrysi, päästäen ilmaan sumupilviä, ajatuksen kuvia,
kuvia, joiden pohjana oli todellisuus. Ja näiltä uivilta saarilta loi
hän katseen yli ihmiselämän: erehdyksiä, pettymyksiä se oli hänelle
ollut. Taide oli noita, joka johdatti meidät turhuuteen, maalliseen
hekumaan. Epärehellisiä olimme itseämme kohtaan, epärehellisiä
ystäviämme kohtaan, epärehellisiä Jumalaa kohtaan. Alati puhui meissä
käärme: maista ja sinä tulet Jumalan kaltaiseksi!
Nyt vasta hän luuli ymmärtäneensä itsensä, löytäneensä tien totuuteen
ja rauhaan. Kirkossa oli Jumalan valo ja kirkkaus, munkkikomerossa se
rauha, missä ihmispuu saattoi kasvaa iäisyyteen asti.
Veli Ignatius oli hänen ajatuksensa tukena, ja hänen päätöksensä pysyi
lujana. Maailman lapsesta tuli kirkonpalvelija, nuori taiteilija jätti
maailman ja meni luostariin.
Millä rakkaudella, millä ilolla häntä tervehtivätkään veljet, miten
pyhäisen juhlallinen olikaan vihkiminen! Jumala näytti hänestä viipyvän
kirkon auringonpaisteessa, säteilevän pyhistä kuvista ja kiiltävästä
rististä. Ja kun hän sitten illansuussa, kun aurinko laski, seisoi
pienessä komerossaan ja aukaisi ikkunan, loi katseensa yli vanhan
Rooman, sortuneiden temppelien, mahtavan, mutta kuolleen Colosseumin,
näki sen näin kevään aikaan, kun akaasiat kukkivat, muratti on tuore,
ruusut versovat, sitruunat ja oranssit hehkuvat, palmut huojuvat,
niin vallitsi hänen mielessään juhlallinen hartaus, jommoista hän ei
koskaan ennen ollut tuntenut. Aava, hiljainen Campagna kohosi siintäviä
lumipeitteisiä vuoria kohti; näytti siltä kuin ne olisivat olleet
ilmaan maalatut. Kaikki sulautui yhteissointuun, kaikki henki rauhaa ja
kauneutta, kaikki ui ja uneksi — unta kaikkityyni!
Niin, unta oli tämä maailma, ja unta kestää tuntikausia ja se voi
palata tuntikausiksi, mutta luostarielämä merkitsee vuosia, pitkiä ja
monia.
Sisältäpäin tulee paljon sellaista, mikä saastuttaa ihmisen, se hänen
täytyi todeta. Mitä liekkejä ne olivatkaan, jotka silloin tällöin
leimahtelivat hänessä, mikä pahan suoni tulvikaan yhtämittaa esiin,
pahan, jota hän ei tahtonut? Hän rankaisi ruumistaan, mutta paha
tuli sisältäpäin. Mikä hengen puoli hänessä se oli, joka liukkaana
kuin käärme kietoutui itsensä ympäri ja kuljetti hänen omantuntonsa
ikirakkauden kaavun alle lohduttaen: pyhät rukoilevat puolestamme,
jumaläiti rukoilee puolestamme, Jeesus itse on vuodattanut verensä
meidän puolestamme? Lapsen mielikö vai nuoruuden kevyt mieli vaikutti,
että hän antautui armon huomaan ja tunsi kohoavansa sen avulla,
kohoavansa niin monen yläpuolelle? Sillä hänhän oli työntänyt luotaan
maailman turhuuden, hänhän oli kirkon poika.
Eräänä päivänä monen vuoden perästä kohtasi hän Angelon, joka tunsi
hänet.
— Hyvä mies! sanoi hän, — niin, sinähän se olet! Oletko nyt
onnellinen? Olet tehnyt syntiä Jumalaa vastaan ja heittänyt luotasi
hänen armolahjansa. Olet laiminlyönyt kutsumuksesi maailmassa. Lue
vertaus uskotuista leivisköistä. Mestari, joka sen kertoi, julisti
totuutta! Mitä sinä nyt olet voittanut ja löytänyt? Etkö sinä puno
itsellesi unielämää? Etkö luo itsellesi uskontoa oman pääsi mukaan,
niinkuin kaikki muutkin tekevät? Entäpä jos kaikki olisikin unta,
mielikuvituksen tuotetta, vain kauniita ajatuksia?
— Mene pois minun luotani, saatana! sanoi munkki ja läksi Angelon luota.
— On olemassa perkele, persoonallinen perkele! Minä näin hänet
tänään, mutisi munkki. — Kerran minä annoin hänelle sormen, hän
otti koko käteni. Ei, huokasi hän, — paha on minussa itsessäni, ja
tuossa ihmisessä on paha, mutta se ei muserra häntä, hän kulkee pää
pystyssä, voi hyvin. Ja minä, minä tavoitan hyvinvointiani uskonnon
lohdutuksesta! Kunhan se vain olisi lohdutusta! Jospa kaikki täällä,
niinkuin siinä maailmassa, jonka minä jätin, onkin vain kauniita
ajatuksia, jos se on petosta niinkuin punaisten iltapilvien kauneus,
niinkuin ihanasti aaltoileva sini kaukaisilla vuorilla — läheltä
katsoen ne ovat toisenlaiset! Iäisyys, sinä olet suuri, ääretön,
rasvatyven valtameri, joka kutsut, viittaat, täytät mielemme
aavistuksilla, — ja kun me astumme siihen, niin me vaivumme, häviämme,
kuolemme, lakkaamme olemasta! Petosta! Pois, alas!
Ja kuivin silmin hän istui itseensä vaipuneena kovalla lavitsalla,
polvillaan — kenen edessä? Kivisen ristinkö, joka oli muurissa? Ei,
ruumis vaipui tottumuksesta tähän asentoon.
Kuta syvemmälle hän katsoi omaan itseensä, sitä pimeämmältä siellä
näytti. Tyhjää sisällä, tyhjää ulkona, turhaa koko elämä! Ja tämä
ajatuksen lumipallo kieri, kasvoi, murskasi hänet — pyyhkäisi hänet
pois.
— En uskalla kenellekään uskoa, mikä kalvava mato elää sisässäni.
Salaisuuteni on minun vankini; jos minä päästän sen irti, niin olen sen
oma.
Ja jumalvoima hänessä kärsi ja kamppaili.
— Herra, Herra! huudahti hän epätoivoissaan, — armahda, anna minulle
usko! Heitin luotani armolahjasi, kutsumukseni tässä maailmassa;
minulta puuttui voimia, sinä et antanut niitä minulle. Kuolemattomuus,
Psyke minun rinnassani — pois, alas! Haudattakoon se samalla tavoin
kuin tuo Psyke, minun elämäni paras välähdys! Se ei koskaan nouse
haudasta.
Tähti loisti ruusunpunaisessa ilmassa, tähti, joka varmaan kerran
sammuu ja puhalletaan pois, kun sensijaan sielut elävät ja loistavat.
Väräjävä säde kävi valkeaan seinään, mutta se ei kirjoittanut siihen
mitään kirkkaudesta, Jumalassa, armosta, ikirakkaudesta, siitä, mikä
soi uskovaisen rinnassa.
— Psyke täällä sisällä ei koskaan kuole! —- Elääkö se tietoisuudessa?
— Saattaisiko käsittämätön tapahtua? — Niin käsittämätön on tämä
minuuteni. Käsittämätön olet Sinä, oi Herra! Käsittämätön maailmasi —
voiman, kirkkauden, rakkauden ihme!
Hänen silmänsä loistivat, hänen silmänsä sammuivat. Kirkonkellon
helähdys oli viimeinen, joka soi hänelle, vainajalle. Ja hän joutui
maahan, joka oli tuotu Jerusalemista, johon oli sekoitettu hurskaitten
vainajien tomua.
Vuosien perästä kaivettiin luuranko esiin, niinkuin muidenkin munkkien
ennen häntä, se puettiin ruskeaan kaapuun, käteen pantiin rukousnauha
ja se asetettiin komeroon, joka oli muodostettu täällä luostarin
hautausmaalla löydetyistä ihmisluista. Ulkona paistoi aurinko ja
sisällä tuoksui pyhä sauhu; messuja luettiin.
Vuodet kuluivat.
Nikamat ja luut irtaantuivat toisistaan, sekaantuivat keskenään.
Pääkalloja asetettiin muuriin, ne peittivät kirkon koko ulkoseinän.
Hänenkin kallonsa oli siellä paahtavassa auringonpaisteessa. Siellä
oli niin paljon kuolleita; kukaan ei enää tuntenut heidän nimiään eikä
hänenkään nimeään. Ja katso! Auringossapa rupesi jokin liikkumaan
molemmissa tyhjissä silmäkuopissa. Mitähän se oli? Kirjava sisilisko
liikkui tyhjässä pääkallossa, livistäen edestakaisin suurista tyhjistä
silmäkuopista. Nyt oli sisilisko ainoana elämänä siinä päässä, missä
kerran suuret ajatukset, valoisat unelmat, rakkaus taiteeseen ja
kaikkeen ihanaan oli kohonnut korkeutta kohti, mistä kuumat kyyneleet
olivat vuotaneet ja missä oli elänyt kuolemattomuuden toivo. Sisilisko
juoksi, hävisi. Pääkallo mureni, vaipui tomuna tomuun.
Oli kulunut vuosisatoja. Kirkas tähti loisti muuttumattomana, yhtä
kirkkaana ja suurena kuin vuosituhansia sitten. Ilma hohti punaisena,
raikkaana kuin ruusut, hehkuvana kuin veri.
Sillä paikalla, missä kerran oli ollut kapea katu ja vanhan temppelin
jäännöksiä, oli nyt nunnaluostari. Sen puutarhaan kaivettiin hautaa;
nuori nunna oli kuollut, ja tänä aamuhetkenä oli hänet laskettava
hautaan. Lapio sattui kiveen, kivi hohti häikäisevän valkeana. Tuli
näkyviin valkeaa marmoria, se pyöristyi olkapääksi, sitä tuli esiin yhä
enemmän. Täytyi kaivaa varovammin: tuli näkyviin naisen pää, perhosen
siivet. Haudasta, johon nuori nunna oli pantava, nostettiin eräänä
ruusunpunaisena, hehkuvana aamuna ihana, marmorista veistetty Psyken
hahmo.
— Kuinka se on kaunis, täydellinen! Parhaimman aikakauden taideteos!
sanottiin. Ken saattoikaan olla mestari? Kukaan ei tietänyt sitä,,
kukaan ei tuntenut häntä, paitsi kirkas, vuosituhansia loistava tähti.
Se tunsi hänen maisen elämänsä kulun, hänen koettelemuksensa, hänen
heikkoutensa, tämän hänessä: vain ihminen! Mutta se oli kuollut,
pyyhitty pois, niinkuin tomun täytyy ja tulee käydä, mutta hänen
parhaimman pyrkimyksensä tulos, tuo ihanaisin, joka todisti hänen
jumaluuttaan, kuolematon Psyke, joka ei koskaan häviä, joka valaisee
vainajan muistoa kauemmas, sen kajastus täällä maan päällä — tämä jäi
tänne, tämä nähtiin, tunnustettiin, tätä ihailtiin ja rakastettiin.
Kirkas kointähti ruusunkarvaisessa ilmassa lähetti tuikkivan säteensä
Psykeen ja niiden ihailijoiden huulilla ja silmissä väikkyvään
autuaaseen hymyyn, jotka näkivät sielun veistetyssä marmorilohkareessa.
Kaikki mainen häviää, unohtuu. Vain äärettömyydessä vilkkuva tähti
tietää sen. Kaikki taivainen loistaa vielä vainajan muistossa, ja kun
muistokin sammuu — silloin elää vielä Psyke.