Puutarhaa ympäröivät pähkinäpensaat, ja ulkopuolella oli peltoja ja
niittyjä, joilla lehmät ja lampaat käyskentelivät, mutta keskellä
puutarhaa kasvoi kukoistava ruusupensas. Sen alla istui etana. Sillä
oli sisällään paljon: se oli täynnä omaa itseänsä.
— Odottakaa vain, kunnes minun aikani tulee! — Kyllä minä tulen
toimittamaan muutakin kuin kasvattamaan ruusuja tai kypsyttämään
pähkinöitä tai antamaan maitoa, niinkuin lehmät ja lampaat.
— Minä odotan teiltä äärettömän paljon, sanoi ruusupensas. — Uskallanko
kysyä, koska se tulee?
— Minä en pidä kiirettä. — Teillä on alituinen hoppu, se ei tee
odotusta jännittäväksi.
Seuraavana vuonna makasi etana juuri samalla paikalla
auringonpaisteessa ruusupensaan alla, joka työnsi nuppuja ja
puhjenneita ruusuja, alati tuoreita, alati uusia. Ja etana ryömi
puoleksi ulos, pisti ulos sarvensa ja veti ne taasen takaisin.
— Kaikki on aivan samannäköistä kuin viime vuonna! Ei näy mitään
edistystä, ruusupensas pysyy ruusuissaan; pitemmälle se ei pääse!
Kesä meni, syksy tuli, ruusupensas kasvatti yhä uusia kukkia ja
nuppuja, kunnes satoi lunta, ilma kävi raa’aksi ja räntäiseksi.
Ruusupensas painui maata kohti, etana ryömi maan sisään.
Nyt alkoi uusi vuosi ja ruusut tulivat esiin ja etana tuli esiin.
— Nyt te olette vanha ruusupuu, sanoi etana. — Teidän on kohta
laittauduttava pois. Te olette antanut maailmalle kaikki, mitä teissä
oli. Onko se ollut minkään arvoista, sitä kysymystä minä en ole ehtinyt
ajatella. Se vain on selvää, että te ette ole tehneet vähintäkään
sisällisen kehityksenne hyväksi, muuten te olisitte tuottanut jotain
muuta. Saatatteko sitä puolustaa? Pian te kasvatatte pelkkiä risuja!
Ymmärrättekö mitä minä sanon?
— Te peloitatte minua, sanoi ruusupensas, — sitä en ole koskaan tullut
ajatelleeksi.
— Ei, te ette tosiaankaan ole koskaan syventynyt ajattelemaan! Oletteko
koskaan selvittänyt itsellenne, minkätähden te kukitte ja minkätähden
kukkiminen tapahtuu. Miten ja millä tavoin!
— En, sanoi ruusupensas. — Minä kukin iloani, sentähden etten voinut
tehdä toisin. Aurinko oli niin lämmin, ilma niin vilvoittava, minä join
kirkasta kastetta ja väkevää sadetta. Minä hengitin, minä elin! Maasta
nousi minuun voima, voima tuli ylhäältä, minä tunsin onnea, alati
uutta, alati suurta, ja sentähden minun täytyi aina kukoistaa. Se oli
minun elämäni, minä en voinut muuta.
— Te olette viettänyt mukavaa elämää, sanoi etana.
— Se on totta! Kaikki annettiin minulle, sanoi ruusupensas, — mutta
teille on annettu vielä enemmän. Te olette noita miettiviä, syviä
luonteita, noita runsaslahjaisia, jotka hämmästyttävät maailmaa.
— Sitä en ensinkään aio tehdä, sanoi etana. — Maailma ei liikuta
minua! Mitä minulla on tekemistä maailman kanssa? Minä olen itselleni
tarpeeksi ja minulla on sisälläni tarpeeksi.
— Mutta eikö meidän kaikkien täällä maailmassa pidä antaa parastamme
muille? Tuottaa mitä me voimme? Niin, minä olen vain tuottanut ruusuja
— mutta entä te? Te, joka saitte niin paljon, mitä te olette antanut
maailmalle? Mitä te annatte sille?
— Mitäkö minä olen antanut? Mitäkö minä annan? Sylkäisen, siinä kaikki!
Se ei kelpaa mihinkään! Se ei liikuta minua. Kasvattakaa te ruusuja,
pitemmälle te ette pääse! Kasvattakoon pähkinäpensas pähkinöitä,
antakoot lehmät ja lampaat maitoa. Jokaisella on oma yleisönsä, minulla
on yleisöni omassa itsessäni! Minä vetäydyn itseeni ja sinne minä jään.
Maailma ei liikuta minua.
Ja sitten etana Vetäytyi kuoreensa ja kittasi sen umpeen.
— Se on hyvin surullista! sanoi ruusupuu. — Minä en voi
parhaimmallakaan tahdolla ryömiä itseeni, minun täytyy aina puhjeta
ulospäin, puhjeta ruusuihin. Lehdet putoavat, ne lentävät tuuleen,
mutta yhden ruusun näin joutuvan emännän virsikirjaan, yksi ruusuistani
pantiin kauniin nuoren tytön rintaan, ja yhtä suutelivat lapsen huulet
autuaan onnellisina. Se tuntui minusta niin hyvältä, se oli siunattua
onnea. Siinä minun muistoni, minun elämäni!
Ja ruusupuu kukoisti viattomuudessa, ja etana oleili kuoressaan,
maailma ei liikuttanut häntä.
Ja vuodet kuluivat.
Etana oli maana maassa, ruusupuu oli maana maassa. Virsikirjan
muistoruusu oli myös poissa. Mutta puutarhassa kukoisti uusia
ruusupensaita, puutarhassa kasvoi uusia etanoita, ne ryömivät
kuoreensa, sylkivät — maailma ei liikuttanut niitä.
Luemmeko tarinan uudestaan?
Se ei siitä muutu.