Perhonen tahtoi saada rakastetun. Tietysti hän tahtoi saada jonkun
kukkasen siksi, oikein pienen ja soman. Hän katseli niitä: jokainen
istui hiljaa ja sävyisänä varrellaan, niinkuin neitoselle sopii, kun
hän ei ole kihloissa. Mutta täällä oli niin monta tarjolla, valinta
oli vaikea; sellainen ei miellyttänyt perhosta, ja niin hän lensi
päivänkakkaran luo. Ranskalaiset kutsuvat sitä Margareetaksi, he
tietävät, että se osaa ennustaa, ja niinhän se osaakin, kun rakastuneet
nyppivät siitä lehden toisen jälkeen ja jokaisen kohdalla kysyvät
rakastetustaan: »sydämestäkö? — väkinäisesti? — rakastaako paljon? —
aivan vähän? — eikö ensinkään?» tai muuta sellaista. Jokainen kysyy
omalla kielellään. Perhonenkin tuli kysymään. Hän ei nyhtänyt pois
lehtiä, mutta hän suuteli jokaista, arvellen, että hyvyydellä päästään
pisimmälle.
— Suloinen Margareetta Päivänkakkara! sanoi hän. — Te olette viisain
vaimo kaikista kukista. Te osaatte ennustaa. Sanokaapa: saanko minä
sen tai sen? Ja kenen minä saan? Kun minä sen tiedän, lennän oikopäätä
kosimaan.
Mutta Margareetta ei vastannut. Hän ei kärsinyt, että perhonen oli
kutsunut häntä vaimoksi, sillä hänhän oli neitonen ja silloin ei ole
mikään vaimo. Perhonen kysyi toisen kerran ja hän kysyi kolmannen
kerran, ja kun ei hän saanut yhtään sanaa vastaukseksi, niin ei hän
enää viitsinyt kysyä, vaan lensi muitta mutkitta kosimaretkelle.
Oli varhainen kevät; lumikelloja ja krokuksia oli yllinkyllin.
— Ne ovat hyvin herttaisia, sanoi perhonen, — herttaisia pieniä
rippikoululaisia. Mutta hiukan liian nuoria. Nuorten miesten tapaan
haki hän hiukan vanhempia neitosia. Sen jälkeen hän lensi vuokkojen
luo. Ne olivat hänen mielestään liian karvaita, orvokit hiukan liian
haaveellisia, tulpaanit liian loisteliaita, pääsiäisliljat liian
porvarillisia, lehmuskukat liian pieniä ja niillä oli niin suuri suku.
Omenankukathan olivat aivan ruusujen näköisiä, mutta ne kukoistivat
tänään ja varisivat huomenna, heti kun tuuli puhalsi; siitä olisi
tullut liian lyhyt avioliitto, arveli hän. Herneenkukka miellytti
eniten, se oli punainen ja valkea, se oli herkkä ja hento, kuului
niihin kodin tyttöihin, jotka ovat hauskan näköiset ja kuitenkin
kelpaavat keittiöihin; Hän oli juuri kosimaisillaan häntä, mutta
samassa hän näki vierellä riippuvan herneenpalon, jonka kärjessä oli
kuihtunut kukka.
— Kuka tuo on? kysyi hän.
— Se on sisareni, sanoi herneenkukka.
— Te tulette saman näköiseksi myöhemmin! ja perhonen pelästyi ja lensi
tiehensä.
Kaprifolioita riippui aidan yli. Niitä neitoja oli yllinkyllin, heillä
oli pitkät, haikeat kasvot ja keltainen pinta. Sentapaisista ei hän
pitänyt. Niin, mutta mistä hän oikeastaan piti? Kysypä häneltä!
Kevät meni, kesä meni, ja niin tuli syksy: pitemmälle ei hän ollut
päässyt. Kukkaset pukeutuivat mitä kauniimpiin vaatteisiin, mutta
mitäpä se auttoi, niiltä puuttui tuore, tuoksuva nuoruuden mieli.
Juuri tuoksua kaipaa sydän iän karttuessa, eikä georgineissa ja
poppeliruusuissa juuri ollut erikoisesti tuoksua. Nyt läksi perhonen
nurmikkoon mintun luo.
— Sillä tosin ei ole mitään kukkaa, mutta koko kasvi on kukka, tuoksuu
kiireestä kantapäähän asti, jokaisessa sen lehdessä on kukkasen tuoksu.
Hänet minä otan!
Ja sitten hän vihdoin viimein kosi.
Mutta minttu seisoi mykkänä ja jäykkänä ja vihdoin viimein se sanoi:
— Ystävyyttä, mutta ei sen enempää! Minä olen vanha ja te olette vanha,
me voimme erittäin hyvin elää toisiamme varten, mutta naimisiin — ei!
Älkäämme ruvetko narreiksi vanhoilla päivillämme!
Ja niin ei perhonen saanut ketään. Hän oli hakenut liian kauan, eikä
niin pidä tehdä. Perhosesta tuli vanhapoika, niinkuin sanotaan.
Oli myöhäinen syksy, räntää ja sadetta. Kylmänä puhalsi tuuli vanhojen
pajujen selkää pitkin, niin että natisi. Ei ollut hauska lentää
ulos kesävaatteissa — silloin olisi saanut muuta ajattelemista kuin
rakkautta.- Mutta perhonen ei lentänytkään ulkona — se oli sattumalta
sisällä, missä tuli paloi uunissa ja oli oikein kesäisen lämmintä.
Hän saattoi elää, mutta »eläminen ei riitä», sanoi hän, »täytyy olla
päivänpaistetta, vapautta ja pieni kukkanen!»
Ja hän lensi ruutua vasten, häntä katseltiin, häntä ihailtiin ja
hänet pistettiin neulaan, siihen laatikkoon, missä harvinaisuudet
säilytettiin; enempää ei hänen puolestaan voitu tehdä.
— Nyt minäkin istun varrenpäässä, niinkuin kukkaset! sanoi perhonen. —
Erittäin miellyttävää se ei kuitenkaan ole. Se on muuten aivan samaa
kuin jos olisi naimisissa: ei pääse mihinkään! Ja sillä hän lohdutti
itseään.
— Se on huono lohdutus, sanoivat huoneen ruukkukukkaset.
— Mutta ruukkukasveihin ei voi oikein uskoa, arveli perhonen, — he
seurustelevat liian paljon ihmisten kanssa.