Loppu.
Ei vielä ollut ilta, kun nuo iloiset ihmiset kaikki kolme saapuivat
Villeneuve’iin ja söivät ateriansa. Mylläri istui piippuineen
nojatuoliin ja otti pienet unet. Nuoret kihlatut astelivat käsikädessä
ulkopuolelle kaupunkia, ajotietä, pensaita kasvavien kallioiden alatse,
pitkin sinivihreän, syvän järven rantaa. Synkkä Chillon kuvasteli
harmaita muurejaan ja raskaita tornejaan kirkkaassa vedessä. Pieni
saari ja sen kolme akaasiaa olivat vielä lähempänä; saari oli kuin
kukkavihko järvessä.
— Siellä mahtaa olla kaunista tuolla noin! sanoi Babette. Hänellä oli
taasen suuri halu päästä sinne, ja toivomus saattoi heti toteutua:
rannassa oli vene, nuora, joka sitä piteli, oli helppo irroittaa. Ei
näkynyt ketään, jolta olisi voinut kysyä lupaa, ja niin he ottivat
veneen muitta mutkitta. Ruudi kyllä osasi soutaa.
Airot tarttuivat kuin kalan evät taipuisaan veteen — vesihän on niin
taipuisaa ja kuitenkin niin voimakasta, se on sekä kokonainen selkä,
joka voi kantaa, että suu, joka voi niellä; vesi hymyilee kuin itse
hempeys ja samalla se kauhistuttavassa voimassaan saattaa murskata.
Vanavesi seurasi kohisten venettä, joka muutamassa minuutissa toi
molemmat nuoret saarelle, missä he astuivat maihin. Täällä oli tilaa
vain sen verran että he juuri olisivat voineet tanssia.
Ruudi pyöräytti Babettea pari kolme kertaa, ja sitten he asettuivat
pienelle penkille riippuvien akaasioiden alle, katselivat toisiaan
silmiin, painoivat toistensa käsiä, ja heidän ympärillään säteili koko
maailma laskevan auringon loistossa. Kuusimetsät vuorilla kävivät
sinipunertaviksi niinkuin kukkiva kanerva, ja siinä, missä puut
loppuivat ja kallio alkoi, hehkui se ikäänkuin tunturi olisi ollut
läpikuultava. Pilvet taivaalla loistivat kuin punainen tuli, koko järvi
oli yhtenä ainoana raikkaana, hohtavana ruusunlehtenä. Sitä mukaa
kuin varjot kohosivat ylös Savoien lumipeitteisiä vuoria, kävivät ne
tummansinisiksi, mutta korkein huippu hehkui kuin punainen laava. Se
viittasi vuorten muodostumisen aikuiseen hetkeen, jolloin nämä massat
hehkuvina kohentuivat maan povesta eivätkä vielä olleet sammuneet.
Tällaista alppihehkua eivät Ruudi ja Babette koskaan tietäneet
nähneensä. Lumipeittoinen Dent du Midi hohti kuin täysikuun kehrä tämän
noustessa taivaanrannan takaa.
— Näin paljon kauneutta, näin paljon onnea! sanoivat molemmat nuoret.
— Enempää ei maailma voi minulle antaa! sanoi Ruudi. — Sellainen
iltahetki kuin tämä on ihan kokonainen elämä! Kuinka usein minä
olenkaan tuntenut onnea, kuten nytkin tunnen, ja ajatellut: jos kaikki
nyt loppuisi, niin kuinka onnellinen olisikaan elämäni nyt ollut,
kuinka siunattu onkaan tämä maailma! Ja päivä päättyi, mutta uusi alkoi
taasen, ja se tuntui minusta vieläkin kauniimmalta. Jumala on sentään
sanomattoman hyvä, Babette!
— Minä olen niin onnellinen! sanoi tyttö.
— Enempää ei maailma voi minulle antaa! huudahti Ruudi.
Ja iltakellot soivat Savoien vuorilta, Sveitsin vuorilta.
Kullanhohteessa kohosi lännessä tummansininen Jura.
— Jumala antakoon sinulle ihanimman ja parhaimman! huudahti Babette.
— Sen hän antaa! sanoi Ruudi. — Huomenna minulla on se! — Huomenna sinä
olet omani, oma pieni suloinen vaimoni!
— Vene! huusi Babette samassa.
Vene, jolla heidän piti päästä takaisin, oli irtautunut ja ajelehti
pois saaresta.
— Minä noudan sen! sanoi Ruudi, heitti yltään takin, riisui jalastaan
saappaat, hyppäsi järveen ja kiirehti venettä kohti.
Kylmää oli vuorijäätikön kirkas, sinivihreä vesi syvässä järvessä.
Ruudi katsahti siihen — yksi ainoa katse, ja hän oli näkevinään
kultasormuksen kierivän, välkkyvän ja säteilevän. Hän ajatteli
kadotettua kihlasormustaan, ja sormus suureni suurenemistaan,
muodosti säkenöivän piirin. Keskellä tätä piiriä loisti kirkas
jäätikkö. Ympärillä ammotti äärettömiä, syviä kuiluja ja vesi
putoili helisten kuin kellosoitin ja hehkui sinertävin liekein.
Yhdessä silmänräpäyksessä hän näki, mitä meidän täytyy sanoa monin
pitkin sanoin: ilmielävinä seisoi siellä tuijottavin silmin ja suut
hymyssä nuoria metsästäjiä ja nuoria tyttöjä, miehiä ja naisia, jotka
kerran olivat vaipuneet jäätikön kuiluihin, ja syvällä heidän allaan
kuului hautautuneista kaupungeista kirkonkellojen soitto. Seurakunta
polvistui kirkonholvien alla, jääkappaleet olivat urkujen pilleinä,
vuorivirta soitti urkuja. Jääneito istui pohjassa, joka oli kirkas ja
läpikuultava; hän ojentui Ruudia kohti, suuteli hänen jalkojaan. Ja
läpi Ruudin jäsenten kulki kuoleman kylmyys, sähkö-isku — jää ja tuli.
Lyhyessä kosketuksessa ei voi erottaa kummasta on kysymys.
— Minun, minun! kajahti hänen sisässään ja hänen ulkopuolellaan. —
Minä suutelin sinua, kun sinä olit pieni, suutelin sinun suutasi! Nyt
suutelen sinun varvastasi ja sinun kantapäätäsi — minun olet kokonaan!
Ja Ruudi katosi kirkkaaseen, siniseen veteen.
Oli aivan hiljaista. Kirkonkellot lakkasivat soimasta, viimeiset äänet
katosivat yhtaikaa kuin punapilvien hohde.
— Minun sinä olet! kajahti syvyydestä. — Minun sinä olet! kajahti
ylhäältä äärettömyydestä.
Ihanaa on lentää rakkaudesta rakkauteen, maasta taivaaseen.
Katkesi kieli, helähti surun ääni, kuolon jääsuudelma vei voiton
katoavasta. Alkusoitto päättyi, jotta elämän näytelmä saattaisi alkaa,
epäsointu sulaa soinnuksi.
Sanotko tätä surulliseksi tarinaksi?
Babette-raukka! Hänelle se oli kauhun hetki. Vene ajelehti yhä kauemma.
Maissa ei kukaan tietänyt, että morsiuspari oli pienellä saarella.
Ilta pimeni pimenemistään, pilvet alenivat yhä alemmaksi, tuli pimeä.
Yksin, epätoivoissaan vaikeroiden seisoi tyttö siinä. Jumalanilma
oli tulossa, salamat välkähtelivät yli Jura-vuorten, Sveitsinmaan ja
Savoien. Joka kulmalta seurasi salama salamaa, jyrinä jyrinää, niiden
vyöryt sulivat yhteenᵣ sitä kesti minuuttikausia. Salamat kävivät
pian auringonpaisteen karvaisiksi, saattoi nähdä jokaisen yksityisen
viinipuun niinkuin keskipäivällä, ja heti senjälkeen murjotti musta
pimeys taasen yli maan. Salamat muodostivat nauharuusuja, valuvia
massoja, murtoviivakuvioita, iskivät sinne tänne järveen. Ne
välähtelivät joka puolella, ja kaiun pauhu pani jyrinän kasvamaan
kaksinkertaiseksi. Maalla vedettiin veneitä rannalle. Kaikki elävät
olennot hakivat suojaa. Ja nyt ryöppysi sade taivaasta.
— Missähän Ruudi ja Babette ovat tässä jumalanilmassa! sanoi mylläri.
Babette istui kädet ristissä, pää painuneena polvea vasten, tuskan
huudoista ja Valituksesta mykkänä.
— Syvässä vedessä, puhui hän itsekseen, — syvällä alhaalla hän on,
niinkuin silloin jäätikön alla!
Hänen mieleensä johtui, mitä Ruudi oli kertonut äitinsä kuolemasta
ja pelastuksestaan, kun hänet miltei ruumiina nostettiin jäätikköjen
kuiluista.
— Jääneito on taasen ottanut hänet!
Taasen välähti salama, häikäisevänä kuin auringonpaiste valkealla
lumella. Babette karkasi pystyyn: vesi kohoutui tällä hetkellä hohtavan
jäätikön tavoin, jääneito seisoi siinä majesteettisena, sinisen
kalpeana, hohtavana, ja hänen jaloissaan oli Ruudi ruumiina.
— Minun! sanoi hän ja taasen vallitsi yö ja pimeys ja tulviva sade.
— Kauheaa! vaikeroi Babette. — Miksi hänen pitikään kuolla juuri kun
meidän onnemme päivä oli tullut! Jumala, valaise minun järkeäni; minä
haparoin sinun kaikki valtasi ja viisautesi helmassa.
Ja Jumala valaisi hänen sydäntään. Hän sai ajatuksen välähdyksen, hän
löysi armon säteen: viimeöinen uni välähti ilmielävänä hänen mieleensä.
Hän muisti sanat, jotka hän oli lausunut: toivomuksensa, että parhain
tapahtuisi hänelle ja Ruudille.
— Voi minua! Oliko se synnin siemen minun sydämessäni? Oliko minun
uneni tulevaisuuden elämä, jonka jänne minun pelastuksekseni täytyi
katkaista? Minua kurjaa! Vaikeroiden hän istui pilkkopimeässä yössä.
Sen syvässä hiljaisuudessa luuli hän vielä kuulevansa Ruudin sanat,
viimeiset, jotka hän täällä lausui: »Suurempaa onnea ei maailma voi
minulle antaa!» Ne olivat soineet riemun kylläisyydessä, ne toistettiin
tuskan vallassa.
* * * * *
On kulunut pari vuotta. Järvi hymyilee, rannat hymyilevät. Viinipuussa
versoo paisuvia rypäleitä, höyrylaivat kiitävät ohi liehuvin lipuin,
huvipurret liitävät, molemmat purjeet pullistuen kuin valkeat perhoset,
yli vesikuvastimen. Rautatie on avattu kulkemaan läpi Chillonin, se
menee kauas Rhônen laaksoon. Joka asemalla astuu laiturille vieraita,
he tulevat punakantisine matkakirjoineen ja lukevat mitä nähtävyyksiä
on katseltava. He käyvät Chillonissa, he näkevät järvessä pienen
saaren, jolla kasvaa kolme akaasiapuuta, ja lukevat kirjasta kuvauksen
morsiusparista, joka vuonna 1865 eräänä iltana lähti sinne, sulhasen
kuolemasta, ja »vasta seuraavana aamuna kuultiin rannalle morsiamen
epätoivoinen huuto».
Mutta matkakirja ei kerro mitään Babetten hiljaisesta elämästä isänsä
luona, ei myllyllä — siellä asuu nyt vieraita —, vaan kauniissa talossa
likellä asemaa. Siellä hän vielä monena iltana katselee ikkunasta
kastanjapuiden latvojen yli lumivuoria, missä Ruudi kerran temmelsi.
Hän näkee illoin alppihehkun; auringon lapset leiriytyvät silloin sinne
ylhäälle ja kertaavat laulua matkamiehestä, jolta pyörremyrsky riisti
vaipan, vieden sen pois: se vei vaipan, mutta ei miestä.
Ruusujen hohde viipyy vuorten lumella, ruusujen hohde viipyy joka
sydämessä, mitä elävöittää ajatus: Jumala sallii parhaimman tapahtua
meille! Mutta sitä ei aina ilmoiteta meille, niinkuin se ilmoitettiin
Babettelle hänen unessaan.