Öisiä näkyjä.
Aurinko oli laskenut, Rhônen laaksossa vaipuivat pilvet korkeitten
vuorten väliin, tuuli puhalsi etelästä, Afrikan tuuli, alas korkeita
alppeja, Föhn-tuuli, joka repi rikki pilvet. Ja kun tuuli oli mennyt
menojaan, tyyntyi hetkeksi kokonaan. Pilvien siekaleet vaappuivat
aavemaisina vilisevän Rhône-virran yläpuolella, vihreämetsäisten
vuorten lomissa; niiden muodot muistuttivat alkumaailmojen merieläimiä,
samoin kuin ilmassa liitelevää kotkaa ja suon hyppiviä sammakkoja. Ne
laskeutuivat alas kiitävälle virralle ja purjehtivat sen pinnalla,
samalla kuitenkin purjehtien ilmassa. Virta kuljetti mukanaan kuusta,
joka oli juurineen kiskoutunut maasta; sen tullessa muodostui Veteen
kieriviä pyörteitä. Huimaus, — niitä oli useampiakin — kierteli
piirissä eteenpäin syöksyvässä virrassa. Kuu paistoi vuorenhuippujen
lumelle, tummiin metsiin ja valkeihin, oudonmuotoisiin pilviin, yön
näkyihin, luonnonvoimien henkiin. Vuoristolainen näki ne ikkunastaan,
laumoittain niitä purjehti tuolla alhaalla, jääneiden edellä. Hän
saapui jäätikkölinnastaan, hän istui hauraassa haahdessaan, maasta
revityn kuusen oksilla. Jäätikkövesi kuljetti häntä alas virtaa, aavaa
järveä kohti.
— Häävieraat tulevat! kuului laulunhuminana ilmasta ja vedestä.
Ulkona oli näkyjä, sisällä oli näkyjä. Babette näki ihmeellisen unen.
Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi ollut naimisissa Ruudin kanssa
jo monta vuotta. Ruudi oli nyt kemssinpyynnissä, mutta Babette
oli kotona ja nuori englantilainen kultaisine poskipartoineen oli
hänen luonaan vieraisilla. Hänen katseensa oli niin lämmin, hänen
sanoissaan oli taikavoima, hän ojensi Babettelle käden ja Babetten
täytyi seurata häntä. He astelivat pois kotoa. Yhtämittaa alaspäin. Ja
Babette tunsi sydämellään painon, joka kävi yhä raskaammaksi: se oli
synti Ruudia vastaan, synti Jumalaa Vastaan. Yhtäkkiä hän oli aivan
yksinään, orjantappurat olivat repineet rikki hänen vaatteensa, hänen
hiuksensa olivat harmaat, tuskissaan tuijotti hän ylöspäin, ja hän
näki tunturin syrjällä Ruudin. Hän ojensi kätensä Ruudia kohti, hän
ei uskaltanut kutsua eikä pyytää häntä, eikä se olisi auttanutkaan,
sillä pian hän näki, ettei hän ollutkaan siinä, vaan ainoastaan hänen
metsästystakkinsa ja hattunsa. Ne riippuivat alppisauvan nenässä sillä
tavalla kuin metsästäjien on tapana asettaa ne johtaakseen harhaan
kauriita. Ja pohjattomassa tuskassa Babette vaikeroi: »Oi, olisinpa
kuollut hääpäivänäni, onnellisimpana päivänäni! Herra Jumalani, se
olisi ollut armoa, elämän onnea! Silloin olisi paras tapahtunut,
paras mitä saattoi tapahtua sekä minulle että Ruudille! Kukaan ei
tunne tulevaisuuttaan!» Ja kadotuksen tuskassa hän syöksyi syvään
tunturikuiluun. Katkesi kieli, helähti surun ääni —!
Babette heräsi, uni oli poissa, poissa mielestäkin, mutta hän tiesi
nähneensä kauhean unen ja nähneensä unta nuoresta englantilaisesta,
jota hän ei moneen kuukauteen ollut nähnyt eikä ajatellut. Mahtoikohan
hän olla Montreux’ssä? Tulisiko hän näkemään hänet häissä? Pieni
varjo liiti sirojen huulten yli, kulmakarvat menivät ryppyyn, mutta
pian puhkesi hymy huulille ja veitikka silmään. Aurinko paistoi niin
kauniisti ulkona ja huomenna olivat hänen ja Ruudin häät.
Ruudi oli jo alhaalla arkihuoneessa, kun hän tuli sinne, ja pian
lähdettiin Villeneuve’iin. Nuoret olivat niin onnelliset ja mylläri
myöskin; hän nauroi ja loisti parhainta tuultaan. Hän oli hyvä isä ja
rehellinen sielu.
— Nyt me olemme herroina talossa! sanoi kamarikissa.