Myllärin talossa,
— Kyllä noista ihmisistä on aika vastus, sanoi kamarikissa
kyökkikissalle. — Nyt ovat Babetten ja Ruudin välit rikki. Tyttö itkee,
eikä poika suinkaan enää ajattele häntä.
— Siitä minä en pidä, sanoi kyökkikissa.
— En minä myöskään, sanoi kamarikissa, — mutta en rupea sitä
suremaankaan. Voihan Babette ruveta punaisen poskiparran rakastetuksi.
Hän ei ole käynytkään täällä sen jälkeen, kun hän yritti katolle.
Pahat voimat pitävät peliään meissä ja meidän ulkopuolellamme, siihen
johtopäätökseen oli Ruudi tullut ja sitä ajatellut. Mitä olikaan
tapahtunut hänessä ja hänen ympärillään tuolla ylhäällä vuorella?
Olivatko ne näkyjä vaiko kuumehoureista unta? Hän ei ollut koskaan
ennen ollut kuumeessa eikä sairaana. Samalla kuin hän tuomitsi
Babetten, oli hän luonut katsauksen omaan itseensä. Hän ajatteli
sydämensä villiä metsästystä, kuumaa »Föhniä», joka siellä hiljan
oli raivonnut. Saattaisiko hän ripittää Babettelle kaikki, jokaisen
ajatuksen, joka kiusauksen hetkellä saattoi kehittyä hänessä teoksi?
Hän oli kadottanut Babetten sormuksen ja juuri tämän menetyksen avulla
oli tyttö voittanut hänet takaisin. Saattoiko tyttö ripittää itsensä
hänelle? Ruudin sydän oli pakahtumaisillaan, kun hän ajatteli häntä.
Niin monet muistot nousivat: hän näki hänet ilmielävänä, hymyilevänä,
tuon hylätyn lapsen. Moni rakkaudensana, jonka tyttö sydämensä
kyllyydestä oli hänelle lausunut, välähti päivän pilkkeenä Ruudin
sydämeen, ja pian vallitsi siellä täysi auringonpaiste mitä Babetteen
tuli.
Hänen täytyi voida ripittäytyä Ruudille, ja hänen piti se tehdä.
Ruudi tuli myllylle. Ripittäytyminen alkoi: se alkoi suudelmalla ja
päättyi siihen, että Ruudi oli vikapää, hänen suuri vikansa oli, että
hän oli saattanut epäillä Babetten uskollisuutta, ja se oli miltei
sietämätön teko hänen puoleltaan. Sellainen epäluulo, sellainen
kiihtyminen saattoi syöstä heidät molemmat onnettomuuteen. Niin, aivan
varmaan! Ja sentähden piti Babette hänelle pienen saarnan. Se huvitti
tyttöä itseään suuresti, ja se puki häntä erinomaisesti; siinä asiassa
Ruudi kuitenkin oli oikeassa, että kummitädin sukulainen oli suupaltti!
Babette oli päättänyt polttaa sen kirjan, jonka englantilainen oli
hänelle lahjoittanut; hän ei tahtonut omistaa siruakaan, joka saattoi
johdattaa englantilaisen hänen mieleensä.
- Nyt se on voitettu! sanoi kamarikissa. — Ruudi on taas täällä, he
ymmärtävät toisensa, ja se on suurinta onnea, sanovat he.
— Minäpä kuulin yöllä, sanoi kyökkikissa, — rottien puhuvan, että
suurinta onnea on, kun saa syödä talikyntteliä ja nähdä edessään
pilaantunutta silavaa. Ketä tässä nyt uskoo, rottia vaiko kihlattuja?
— Ei kumpaakaan! sanoi kamarikissa. — Se on aina varminta.
Ruudin ja Babetten suurin onni oli juuri koittamaisillaan, ihanin
päivä, joksi sitä sanotaan, oli heidän edessään: hääpäivä.
Mutta häitä ei tultu viettämään Bexin kirkossa eikä myllärin talossa.
Kummitäti tahtoi, että häät vietettäisiin hänen luonaan ja että
vihkiminen tapahtuisi Montreux’n kauniissa, pienessä kirkossa. Mylläri
vaati, että hänen toivomukseensa suostuttaisiin, hän yksin tiesi, mitä
kummitäti oli määrännyt vastanaineille. He tulisivat saamaan häneltä
häälahjan, joka kyllä oli tällaisen pienen myöntymisen arvoinen.
Päivä oli määrätty. Jo edellisenä iltana heidän oli määrä matkustaa
Villeneuve’iin, ehtiäkseen laivalla Montreux’hön niin ajoissa aamulla,
että kummitädin tyttäret ennättäisivät pukea morsiamen.
— Täällä kai vietetään tupaantuliaiset, sanoi kamarikissa. — Muuten ei
koko juttu ole naukaisunkaan arvoinen.
— Kyllä täällä tulee pidot! sanoi kyökkikissa. — On teurastettu
ankkoja, väännetty kyyhkysiltä niskat nurin ja kokonaisia kauriita
riippuu seinällä. Hampaitani syhyy sitä katsellessa! Huomenna sitä
sitten lähdetään matkalle.
Niin, huomenna! Tänä iltana istuivat Ruudi ja Babette viimeisen kerran
kihlattuina yhdessä myllyllä.
Ulkopuolella värisi alppihehku, iltakello soi, päivänsäteitten tyttäret
lauloivat: paras tapahtuu!