Pahoja voimia.
Ruudi jätti Bexin, kääntyi kotimatkalle, pääsi vuorille raikkaaseen,
viileään ilmaan, missä lumi peitti maan, missä jääneito hallitsi.
Lehtipuut syvällä laaksossa näyttivät vain perunan latvoilta, kuuset
ja pensaat kävivät pienemmiksi, alppiruusut kas voivat lumen vierellä,
jota oli päivinä, niinkuin pellavaa, jota on pantu valkenemaan. Tuossa
oli sininen gentiana; hän murskasi sen pyssynperällään.
Ylempänä tuli näkyviin kaksi kemssiä. Ruudin silmät alkoivat loistaa,
ajatukset saivat uutta vauhtia. Mutta hän ei ollut niin likellä,
että hän olisi voinut Varmasti osata. Hän nousi yhä korkeammalle.
Siellä kasvoi vain yksinäisiä heinänkorsia kivipaasien välissä, ja
kemssit astelivat levollisina lumikentällä. Ruudi kiiruhti eteenpäin.
Pilvisumut laskeutuivat hänen ympärilleen, ja äkkiä hän seisoi jyrkän
kallioseinän edessä. Alkoi sataa kaatamalla.
Hän tunsi polttavaa janoa, pää oli kuuma, muut jäsenet kylmät. Hän
tarttui metsästyspulloonsa, mutta se oli tyhjä; hän ei ollut muistanut
sitä syöksyessään vuorille. Hän ei ollut koskaan ollut sairaana,
mutta nyt hänellä oli jokin aavistus siitä. Häntä väsytti, hänen
olisi tehnyt mieli heittäytyä maahan ja nukkua, mutta kaikki oli
sateen vallassa. Hän koetti tyyntyä. Esineet värisivät oudosti hänen
silmissään, mutta samassa hän yhtäkkiä näki jotakin, mitä hän ei
koskaan ennen ollut täällä nähnyt: vastasalvetun matalan rakennuksen
aivan kiinni kalliossa, ja ovessa seisoi nuori tyttö. Hän luuli, että
se oli koulumestarin Anette, jota hän kerran oli suudellut tanssissa.
Mutta se ei ollut Anette, ja kuitenkin hän ennen oli nähnyt hänet,
ehkäpä Grindelwaldissa, sinä iltana, jolloin hän palasi Interlakenin
ampumajuhlilta.
— Kuinka sinä olet tullut tänne? kysyi hän.
— Minä olen kotona, sanoi tyttö, — minä kaitsen laumaani.
— Laumaasi? Missä sen laidun sitten on? Täällähän on vain lunta ja
kallioita.
— Tunnetpa hyvin asiat! sanoi tyttö ja nauroi. — Tässä takana vähän
alempana on kaunis laidunmaa. Siinä minun vuoheni syövät, minä kaitsen
niitä huolellisesti. Yksikään ei pääse karkuun; se mikä on omaani,
pysyy omanani!
— Oletpa sinä olevinasi! sanoi Ruudi.
— Niinkuin sinäkin! sanoi tyttö.
— Jos sinulla on maitoa, niin anna minulle, minun on sietämättömän jano.
— Minulla on parempaakin kuin maito, sanoi tyttö. Saat sitä. Eilen tuli
tänne matkustajia oppaineen, unohtivat tänne puoli pullollista viiniä,
jonka vertaista et koskaan ole maistanut. He eivät tule sitä hakemaan,
minä en sitä juo. Juo sinä!
Ja hän toi viinin, kaasi sitä puumaljaan ja antoi Ruudille.
— Se on hyvää! sanoi Ruudi. — En koskaan ole maistanut niin
lämmittävää, niin tulista Viiniä! — Ja hänen silmänsä loistivat. Hänet
valtasi voima ja tulisuus, kaikki surut ja murheet tuntuivat haihtuvan:
paisuva, terve ihmisluonto eli hänessä.
— Mutta olethan sinä sittenkin koulumestarin Anette! huudahti hän —
anna minulle suudelma.
— Niin, anna sinä minulle tuo kaunis sormus, joka on sormessasi!
— Kihlasormukseni!
— Juuri se! sanoi tyttö ja kaasi viiniä maljaan, vei sen hänen
huulilleen, ja Ruudi joi.
Hänen vereensä virtasi elämän riemu, hänestä tuntui siltä kuin koko
maailma olisi ollut hänen — miksi kiusata itseään! Kaiken tarkoitus
on tuottaa meille nautintoa ja onnea. Elämän virta on riemun virta —
antautua sen vietäväksi, se on autuutta. Hän katseli nuorta tyttöä,
se oli Anette eikä kuitenkaan Anette, vielä vähemmin noidan hahmo,
miksi hän oli kutsunut sitä, jonka hän tapasi Grindelwaldin luona.
Tyttö täällä vuorella oli raikas kuin vastasatanut lumi, kukkea
kuin alppiruusu ja kevyt kuin kemssin karitsa ja samalla kuitenkin
luotu Aatamin kylkiluusta, ihminen niinkuin Ruudikin. Ja hän kietoi
käsivartensa hänen ympärilleen, katsoi hänen ihmeellisen kirkkaisiin
silmiinsä. Sitä kesti vain sekunnin ja sen kestäessä — niin,
selittäkää se, lausukaa se meille sanoin: hengen vaiko kuoleman elämä
hänet täytti? Kohosiko hän vai vaipuiko hän alas syvään, surmaavaan
jäänieluun, syvemmälle, yhä syvemmälle? Hän näki jääseiniä, jotka
olivat kuin sinivihreää lasia, äärettömiä kuiluja ammotti ympärillä, ja
vesi tippui, helisten kuin kellon soitto, ja samalla helmenkuultavana,
hohtaen siintävänvalkeina liekkeinä. Jääneito suuteli häntä. Hän jäätyi
selkäpiitä myöten niin että tuntui otsassa asti. Häneltä pääsi tuskan
huuto, hän riistäytyi irti, kompastui ja kaatui. Hänen silmissään
musteni, mutta hän avasi ne jälleen. Pahat voimat olivat pitäneet
peliään.
Alppityttö oli poissa, poissa suojaava maja, vesi virtasi alas
alastonta kallioseinää, lunta oli yltympäriinsä. Ruudi värisi
vilusta, läpimärkänä pintaa myöten, ja hänen sormuksensa oli poissa,
kihlasormus, jonka Babette oli antanut. Hänen kiväärinsä oli lumessa
hänen vierellään; hän otti sen, aikoi laukaista. Se ei lauennut.
Vetiset pilvet viipyivät kuin mitkäkin kiinteät lumimassat kuilussa,
huimaus vaani voimatonta saalistaan, ja hänen allaan syvässä kuilussa
kajahteli ikäänkuin sinne olisi pudonnut kalliopaasia, murskaten ja
vieden mukaansa kaiken, mikä yritti pidättää niiden menoa.
Mutta myllyllä istui Babette ja itki. Ruudi ei ollut käynyt siellä
kuuteen päivään, Ruudi, joka oli väärässä ja jonka olisi pitänyt pyytää
Babettelta anteeksi, sillä Babettehan rakasti häntä koko sydämestään.