Serkku.
Kun Ruudi pari päivää myöhemmin tuli käymään myllyllä, tapasi hän
nuoren englantilaisen siellä. Babette toi juuri hänen eteensä
keitettyjä forelleja, jotka hän varmaan itse oli koristanut
persiljalla, jotta ne näyttäisivät komeilta. Se ei ensinkään ollut
tarpeellista. Mitä englantilainen täältä haki? Mitä asiaa hänellä oli
tänne?
Sitäkö, että Babette häntä syöttäisi ja liehittelisi? Ruudi oli
mustasukkainen, ja se huvitti Babettea. Häntä huvitti nähdä hänen
sydämensä sekä heikot että vahvat puolet. Rakkaus oli vielä leikkiä ja
hän leikitteli Ruudin koko sydämellä, ja kuitenkin — se on sanottava —
oli Ruudi hänen onnensa, hänen elämänsä ajatus, paras ja ihanin tässä
maailmassa. Mutta kuta synkemmäksi Ruudi kävi, sitä enemmän nauroivat
tytön silmät; hän olisi ollut valmis suutelemaan vaaleatukkaista
englantilaista, jolla oli kultainen poskiparta, jos hän vain siten
olisi saanut aikaan, että Ruudi raivoissaan olisi karannut tiehensä
— se juuri olisi osoittanut hänelle kuinka suuresti Ruudi häntä
rakasti. Tässä hän ei menetellyt oikein eikä viisaasti, mutta pikku
Babettehan oli vasta yhdeksäntoista Vuoden vanha. Hän ei ajatellut,
hän ei tullut ajatelleeksi, että nuori englantilainen selittäisi hänen
käytöksensä iloisemmaksi ja keveämmäksi kuin myllärin kunnialliselle,
vastakihlatulle tyttärelle soveltui.
Siinä, missä maantie Bexistä kulkee sen lumipeitteisen vuorenhuipun
alitse, jota maan kielellä kutsutaan Diablerets'iksi, oli mylly likellä
vuolasta vuorivirtaa. Tämän harmahtava, saippuansekaisen vedenvärinen
voima ei käyttänyt myllyä, vaan sensijaan pienempi virta, joka toisella
puolen jokea syöksyi alas kalliolta, nousten omalla vauhdillaan tien
alitse muuratun uoman läpi suljettuun puusäiliöön, leveään ränniin,
joka, kulkien yli vuolaan virran, pani liikkeelle suuren myllynpyörän.
Ränni oli niin täynnä vettä, että sitä tulvi yli laitain. Jos jonkun
päähän sattui pälkähtämään päästä myllylle nopeammin, niin oli hänen
edessään tällä kohden märkä, liukas tie, ja tämä päähänpisto sattui
tulemaan eräälle nuorelle miehelle, tuolle englantilaiselle. Puettuna
valkeaan kuin myllärin renki kiipeili hän täällä iltahämärässä tulta
kohti, joka loisti Babetten huoneesta. Kiipeämistä hän ei ollut oppinut
ja hän oli miltei joutumaisillaan pää edellä virtaan, mutta pelastui
hihat märkinä ja housut kurassa. Märkänä ja likaisena hän saapui
Babetten ikkunan alle, kiipesi vanhaan lehmukseen ja matki pöllöä —
minkään muun linnun nuottia ei hän osannut jäljitellä. Babette kuuli
tämän ja kurkisti ulos ohuitten uutimien läpi, mutta kun hän näki
valkean miehen ja heti arvasi, kuka se oli, alkoi hänen pieni sydämensä
sykkiä pelosta ja samalla vihasta. Hän sammutti nopeasti valon,
tunnusteli olivatko ikkunan haat kiinni ja antoi serkun sitten huhuta
ja ulvoa.
Kauheaa olisi ollut, jos Ruudi nyt olisi ollut myllyllä, mutta Ruudi ei
ollut myllyllä, ei, asiat olivat paljon pahemmin: hän oli aivan ikkunan
alla. Puhuttiin kovalla äänellä, vihan sanoja; näytti syntyvän tappelu,
ehkäpä tapahtuisi murha.
Babette avasi kauhuissaan ikkunan, huusi Ruudia nimeltä, pyysi häntä
lähtemään. Hän ei kärsinyt, että Ruudi jäisi tänne, sanoi hän.
— Sinä et kärsi, että minä jään tänne! huudahti Ruudi. — Tämä oli siis
sovittua. Sinä odotat hyviä ystäviä, parempia kuin minä. Häpeä, Babette!
— Sinä olet inhoittava, sanoi Babette — minä vihaan sinua! ja nyt hän
itki. — Mene! Mene!
— Tätä en ole ansainnut, sanoi Ruudi. Ja hän meni, hänen poskensa
olivat kuin tuli, hänen sydämensä oli kuin tuli.
Babette heittäytyi vuoteelleen ja itki.
— Minä rakastan sinua niin äärettömästi, Ruudi! Ja sinä saatat uskoa
minusta pahaa!
Ja hän oli suuttunut, hyvin suuttunut, ja se oli hänen onnensa, sillä
muuten hän olisi ollut hyvin suruissaan. Nyt hän saattoi vaipua uneen
ja nukkua nuoruuden vahvistavaa unta.