Kummitäti.
Montreux’ssä, joka yhdessä naapurikyliensä Clarens’in Vernexin ja
Crinin kanssa seppelöi Genève-järven koillispuolta, asui Babetten
kummitäti, ylhäinen englantilainen nainen, tyttärensä ja erään
nuoren sukulaisen kanssa. Vaikka he olivat vasta saapuneet, oli
mylläri jo ennättänyt käydä heitä tervehtimässä, ilmoittaa, että
Babette oli kihloissa, ja kertoa Ruudista ja kotkanpojasta, käynnistä
Interlakenissa, sanalla sanoen koko tarinan. Ja se oli mitä suurimmassa
määrin huvittanut heitä ja virittänyt mielet suosiollisiksi Ruudia
ja Babettea kohtaan, ja mylläriä myöskin. Heidän piti ehdottomasti
kaikkien kolmen tulla tervehtimään, ja sentähden he tulivat. Babetten
piti nähdä kummitätinsä, kummitädin samoin Babette.
Pienen Villeneuven kaupungin luona, ennenkuin tullaan Genève-järven
päähän, viipyi höyrylaiva, joka puolessa tunnissa kulkee siitä
Vernexiin, aivan Montreux'n alla.
Tätä rantaa ovat runoilijat laulaneet, täällä istui Byron pähkinäpuiden
alla syvän, sinivihreän järven rannalla ja kirjoitti sointuvat
säkeensä Chillonin kalliolinnan vangista. Tuolla, missä Clarens
itkuraitoineen kuvastuu veteen, asteli Rousseau, uneksien Heloisesta.
Rhône-virta kulkee Savoien korkeitten lumipeitteisten vuorten alitse.
Vähän matkaa siitä, missä se laskee järveen, on pieni saari, niin,
se on niin pieni, että rannalta katsoen näyttää siltä, kuin siinä
olisi laiva. Se on luoto, jonka muuan nainen sata vuotta sitten
antoi varustaa kiviaidalla, sinne kuljetettiin maata ja istutettiin
kolme akaasiapuuta. Nyt ne varjostavat koko saaren. Babette oli
aivan haltioissaan tuosta pienestä saaresta, se oli hänen mielestään
kauneinta koko matkalla, sinne piti lähteä, sinne täytyi lähteä, siellä
mahtoi olla äärettömän ihanaa olla, arveli hän. Mutta höyrylaiva kulki
ohitse ja pysähtyi Vernexin luo, niinkuin sen oli määrä.
Tästä nousi pieni seurue astelemaan valkeitten, auringonpaahtamien
kiviaitausten läpi, jotka ympäröivät viinitarhoja Montreux’n, tuon
pienen vuoristokaupungin edustalla, missä viikunapuut varjostavat
talonpojan majaa, laakerit ja sypressit kasvavat puutarhoissa. Jonkun
matkaa ylempänä oli hotelli, missä kummitäti asui.
Vastaanotto oli hyvin sydämellinen. Kummitäti oli kookas, ystävällinen
nainen, jolla oli pyöreät, hymyilevät kasvot. Lapsena oli hänellä
mahtanut olla todellinen enkelinpää Rafaelin malliin, mutta nyt se
oli vanha enkelinpää, jonka ympärillä hopean valkea tukka runsaana
kihartui. Tyttäret olivat siroja, hienoja, pitkiä ja solakoita. Nuori
serkku, joka oli kiireestä kantapäähän puettu valkoiseen, jolla oli
kullankeltaiset hiukset ja niin suuri kullankeltainen poskiparta, että
siitä olisi riittänyt jakaa kolmelle gentlemannille, kohteli heti
pientä Babettea mitä huomaavaisimmin.
Suurella pöydällä oli hajallaan kauniisti sidottuja kirjoja,
nuotteja ja piirustuksia. Parvekkeen ovi oli avoinna, sen alla
päilyi ihana järvi, niin kiiltävänä ja tyynenä, että Savoien vuoret
pikkukaupunkineen, metsineen ja lumihuippuineen kuvastuivat siinä
ylösalaisin.
Ruudi, joka muuten oli niin reipas, elämänhaluinen ja suorasukainen,
ei ollenkaan viihtynyt täällä. Hän liikkui täällä kuin sileällä
permannolla, missä jalkojen alla on herneitä. Aika oli sitkeää
kulutettavaa, se tarpoi paikallaan, ja nyt oli lähdettävä kävelemään.
Se oli yhtä hidasta: Ruudin täytyi ottaa kaksi askelta eteenpäin ja
yksi taaksepäin pysyäkseen muitten rinnalla. Mentiin Chilloniin,
kallionkielekkeellä olevaan vanhaan, synkkään linnaan, katselemaan
kidutusvälineitä ja kuolemaantuomittujen vankikomeroita, ruostuneita,
kalliomuuriin taotuita kahleita, kuolemaantuomittujen kivilavitsoja,
‘luukkuja, mistä onnettomat syöstiin alas ja seivästettiin
rautapiikkeihin keskelle aallokkoa. Tätä he katselivat huvikseen.
Teloituspaikka se oli, vaikka Byronin laulu oli siirtänyt sen runon
maailmaan. Ruudi tunsi täydelleen olevansa teloituspaikalla. Hän
nojasi ikkunan paksuun kiviseen pieleen ja katseli syvään sinivihreään
veteen ja siitä pienelle, yksinäiselle saarelle, missä nuo kolme
akaasiaa kasvoivat. Siellä hän olisi toivonut olevansa, kaukana koko
tästä loruavasta seurueesta. Mutta Babette oli erinomaisen iloisella
tuulella. Hänellä oli ollut äärettömän hauskaa, kertoi hän sitten.
Serkku oli hänen mielestään kerrassaan mainio.
— Niin, mainio suupaltti! sanoi Ruudi. Ja ensi kerran Ruudi sanoi
semmoista, mikä ei miellyttänyt Babettea. Englantilainen oli
lahjoittanut hänelle muistoksi pienen kirjan Chillonista. Se oli
Byronin runoelma »Chillonin vanki» ranskalaisessa käännöksessä, jotta
Babette voisi lukea sen.
— Kirja saattaa kyllä olla hyvä, sanoi Ruudi — mutta tuo hienosti
kammattu nulkki, joka sen sinulle antoi, on jonninjoutava vätys.
— Hän oli aivan kuin jauhosäkki ilman jauhoja! sanoi mylläri ja nauroi
omaa sukkeluuttaan.
Ruudi nauroi hänkin ja sanoi, että se oli hyvin ja oikein sanottu.