Jääneito.
Kevät oli luonut mehevänvihreät pähkinä- ja kastanjapuuseppeleensä;
varsinkin tuli sen paisuva voima näkyviin matkalla St. Mauricen
sillalta Genève-järven rantaan, pitkin Rhône-virtaa, joka
väkivaltaisella vauhdilla kiitää eteenpäin lähtökohdastaan vihreän
jäätikön luota, tuosta jääpalatsista, missä jääneito asuu, missä hän
komentaa tuiman tuulen viemään hänet ylimmälle lumikentälle, siellä
oikaistakseen jäsenensä väkevässä auringonpaisteessa pyryn kasaamille
patjoille. Siellä hän istui katsellen kauaskantavin silmin syvälle alas
laaksoon, missä ihmiset liikkuivat kiireesti, niinkuin muurahaiset
kivellä auringonpaisteessa.
— Hengenvoimat, hengenvoimat, joiksi auringonlapset teitä kutsuvat;
sanoi jääneito. — Matosia te olette. Kierivä lumipallo, kierivä
lumipallo vain, ja te ja teidän talonne ovat mäsänä ja hajalla! Ja hän
nosti korkeammalle ylpeää päätään ja loi kuolemaa salamoivan katseensa
ympärilleen ja alas. Mutta laaksosta kuului jylinä, siellä räjäytettiin
kallioita — ihmistekoa! Avattiin teitä ja tunneleja rautatietä varten.
— Leikittelevät maamyyrää! sanoi hän, — kaivavat käytäviä, sentähden
kuuluu pyssyn laukausten tapaisia. Kun minä muutan linnojani, niin
jyrisee voimakkaammin kuin ukkosen käydessä.
Laaksosta nousi sauhu, se liikkui eteenpäin kuin liehuva huntu. Se
oli veturin hulmuava höyhentöyhtö, veturin, joka veti vasta-avatun
rautatien junaa, tuo kiemurteleva käärme, jonka renkaina ovat
vierekkäin asetetut vaunut. Nuolen nopeudella se kiiti eteenpäin.
— Ne ovat olevinaan herroja siellä alhaalla, nuo hengenvoimat! sanoi
jääneito. — Luonnonvoimien mahti, se se kuitenkin hallitsee! ja hän
nauroi, hän lauloi niin että laaksossa jylisi.
— Laviini vyöryi, sanoivat ihmiset siellä alhaalla.
Mutta entistä hartaammin lauloivat auringon lapset ihmisajatuksesta,
joka hallitsee, joka suistaa meret ikeensä alle, siirtää vuoria,
täyttää laaksoja, ihmisajatuksesta, joka on luonnonvoimien herra.
Samassa hetkessä saapui matkaseurue lumikentälle, missä jääneito istui.
Matkailijat olivat sitoneet itsensä yhteen köysillä ollakseen ikäänkuin
suurempana ruumiina iljankoisella jääkentällä syvien kuilujen partailla.
— Matoset, sanoi hän, — tekö nyt olisitte luonnonvoimien herroja! ja
hän kääntyi pois heistä ja katseli ilkkuen alas syvään laaksoon, missä
juna kiiti ohi.
— Tuossa ne istuvat nuo ajatukset! Ne ovat voimien vallassa! Minä näen
jokaisen niistä! Joku istuu ylpeänä kuin kuningas, yksinään! Tuossa ne
ovat rykelmänä! Tuossa nukkuu puolet! Ja kun höyryhepo pysähtyy, niin
ne astuvat alas, menevät matkoihinsa. Ajatukset menevät maailmalle! Ja
hän nauroi.
— Taasen vyöryi laviini! sanottiin laaksossa.
— Meitä se ei saavuta! sanoi kaksi ihmistä höyryhevon selässä, »kaksi
sielua ja yksi ajatus», niinkuin on tapana lausua. Ne olivat Ruudi ja
Babette. Myllärikin oli mukana.
— Pakaasina! sanoi hän. — Minä olen mukana kuten muukin välttämätön
kuljetettava.
— Tuossa nuo molemmat istuvat, sanoi jääneito. — Monen kemssin minä
olen nujertanut, miljoonia alppiruusuja minä olen taittanut ja
murskannut, ei juuriakaan ole jäänyt jäljelle. Minä pyyhin heidät pois:
ajatukset, hengenvoimat! ja hän nauroi.
— Taasen vyöryi laviini! sanottiin laaksossa.