Mitä kamarikissa tiesi kertoa.
— Tässä saatte sen mistä oli puhe! sanoi Ruudi tullessaan Bexiin
myllärin taloon ja laski lattialle suuren korin. Hän otti pois peiton,
ja sieltäpä muljotti kaksi keltaista, mustareunaista silmää, jotka
säihkyivät niin villeinä, että oikein näki niiden palavan ja iskevän
kiinni kaikkeen, mihin ne sattuivat. Lyhyt, voimakas nokka ammotti
valmiina käymään kiinni, kaula oli punainen ja untuvien peittämä.
— Kotkanpoika! huudahti mylläri.
Babettelta pääsi huuto ja hän hypähti syrjään, mutta ei voinut
irroittaa silmiään Ruudista enempää kuin kotkanpojastakaan.
— Sinäpä et vähiä säiky! sanoi mylläri.
— Ja te pidätte aina sananne! sanoi Ruudi, — kummallakin on
tuntomerkkinsä!
— Mutta mikset sinä taittanut niskaasi? kysyi mylläri.
— Sentähden, että minä pidin kiinni! vastasi Ruudi, — ja niin minä teen
vieläkin! Minä pidän kiinni Babettesta.
— Kunhan nyt ensin saat hänet! sanoi mylläri ja nauroi; ja se oli hyvä
merkki, sen tiesi Babette.
— Otetaan nyt kotkanpoika korista, se mulauttelee silmiään niin
kamalasti! Kuinka sinä sait sen käsiisi?
Ja Ruudin piti kertoa, ja myllärin silmät suurenivat suurenemistaan.
— Sinulla on sellainen rohkeus ja sellainen onni, että sinä elätät
vaikkapa kolme vaimoa, sanoi mylläri.
— Kiitos, kiitos! huudahti Ruudi.
— Niin, ei Babette vielä ole omasi! sanoi mylläri ja läjäytti leikillä
nuorta alppimetsästäjää olalle.
— Tiedätkö talon uutisia? sanoi kamarikissa kyökkikissalle. — Ruudi on
tuonut meille kotkanpojan ja saa Babetten sijaan. He ovat suudelleet
toisiaan ja antaneet isän katsella! Sehän on jo melkein kihlaus. Ukko
ei potkinut ulos, hän veti kynnet sisään, nukkui päivällisunensa
ja antoi nuorten istua häntää liehuttaen. Heillä on niin paljon
kerrottavaa toisilleen, he eivät valmistu jouluksi!
Eivätkä he valmistuneetkaan jouluksi. Tuuli pyöritteli ruskeita lehtiä,
lumi tuprusi laaksossa samalla tavalla kuin korkeilla vuorillakin.
Jääneito istui uljaassa linnassaan, joka talven aikaan suureni.
Siinä, missä kesällä tunturivirta liehutti vesihuntuaan, kohosivat
kallioseinät sylenpaksuisten jääkerrosten ja norsun kokoisten
jääharkkojen päällystäminä, tarumaisista jääkristalleista punotut
seppeleet hohtivat lumen puuteroimien kuusten oksilla. Jääneito
ratsasti humisevan tuulen selässä yli syvimpienkin laaksojen. Lumipeite
ulottui Bexiin asti, jääneito saattoi tulla sinne ja nähdä Ruudin
istuvan huoneessa enemmän kuin mihin hän oli tottunut: hän istui
Babetten luona. Kesällä piti vietettämän häät. Heidän korvansa soivat
monesti, niin usein puhuivat ystävät siitä. Talossa oli päivänpaiste,
siellä hohti kaunein alppiruusu, iloinen, naurava Babette, kaunis kuin
se kevät, joka lähestyy, se kevät, jonka kaikki linnut lauloivat kesän
ajasta, hääpäivästä.
— Kyllä ne kaksi jaksavat istua toisissaan kiinni! sanoi kamarikissa, —
minä olen ihan kyllästynyt siihen naukumiseen.