Kotkanpesä.
Tunturipolulta kajahteli reipas, voimakasₑ joikuva laulu; se tiesi
hyvää tuulta ja rohkeaa mieltä. Laulaja oli Ruudi. Hän oli matkalla
ystävänsä Vesinandin luo.
— Sinun täytyy auttaa minua! Ragli tulee mukaan, minun täytyy ottaa
kotkanpoika tunturinsyrjältä!
— Ottaisit ensin ukon kuusta, se on yhtä helppoa! sanoi Vesinand. Sinä
olet hyvällä tuulella.
— Olen, sillä minä aion viettää häitä! Mutta tosiaankin, sinun täytyy
saada tietää, millä kannalla asiani ovat!
Ja pian Vesinand ja Ragli tiesivät mitä Ruudi tahtoi.
— Sinä olet rohkea jässi! sanoivat he. — Se ei käy. Taitat niskasi!
— Ei putoa, kun ei usko putoavansa! sanoi Ruudi.
Keskiyön aikaan lähtivät he liikkeelle ottaen mukaansa seipäitä,
tikapuita ja köysiä. Tie kulki läpi viidakkojen ja pensaiden, yli
vierivien kivien, yhä ylöspäin, ylöspäin yön pimeydessä. Alhaalla
kohisi vesi, ylhäällä solisi vesi, kosteita hattaroita ajelehti
ilmassa. Metsästäjät saapuivat jyrkälle tunturinsyrjälle, pimeni
pimenemistään, tunturinseinämät miltei koskettivat toisiaan ja vain
ylhäällä korkeudessa kuulsi ilma kapeasta raosta. Aivan likellä heidän
allaan oli syvä kuilu, jossa vesi kohisi. Kaikki kolme istuivat
ääneti, he odottivat päivän sarastusta. Silloin lentää kotka pesästä.
Se oli ensin ammuttava, muutoin ei poikasen pyydystämistä saattanut
ajatellakaan. Ruudi oli kyykyllään pysytellen niin hiljaa kuin hän
olisi ollut kappale sitä kiveä, jolla hän istui. Hän oli asettanut
kiväärin eteensä laukaisuasentoon, vilkkumattomat silmät olivat
iskeytyneet ylimpään kuiluun, jonka ulkoneva kallionlohkare peitti
kotkanpesän. Nuo kolme metsästäjää odottivat kauan.
Nyt kuului heidän päittensä päällä natiseva, haviseva ääni. Suuri
liitävä esine pimensi ilman. Kaksi pyssynpiippua tähtäsi mustan
kotkan hahmon lähtiessä lentoon pesästä. Kuului laukaus: hetkisen
liikahtelivat levitetyt siivet, ja sitten Vaipui lintu hiljalleen.
Tuntui siltä kuin se koollaan ja siipivälinsä laajuudella täyttäisi
koko kuilun ja pudotessaan tempaisi metsästäjät mukaansa. Kotka vaipui
syvyyteen. Puunoksat ja pensaat rusahtelivat murskautuen linnun
pudotessa.
Ja nyt tuli kiire. Kolmet pisimmät tikapuut köytettiin yhteen,
niiden täytyi ulottua ylös asti. Ne asetettiin äärimmälle kiinteälle
kohdalle kuilun reunalle, mutta ne eivät ulottuneet ylös asti. Sileänä
muurina kohosi kallioseinä hyvän matkaa korkeammalle, missä ylin
ulkoneva kallionnyppylä suojeli pesää. Neuvoteltuaan tulivat miehet
siihen päätökseen, ettei voinut muuta kuin ylhäältä päästää alas
kuiluun kahdet yhteensidotut tikapuut ja saattaa nämä niiden kolmen
yhteyteen, jotka jo alhaalta olivat nostetut ylös. Suurella vaivalla
raahattiin molemmat tikapuut ylimmälle harjalle ja sidottiin köysillä
kiinni. Tikapuut työnnettiin ulkonevan kalliokielekkeen laidan yli
ja riippuivat silloin huojuen syvyydessä. Ruudi istui jo valmiina
alimmalla porraspuulla. Aamu oli jääkylmä, sumut nousivat alhaalta
mustasta kuilusta. Ruudi istui siellä alhaalla niinkuin kärpänen
istuu häälyvällä heinänkorrella, jonka lintu pesää rakentaessaan on
pudottanut korkean tehtaanpiipun reunalle. Mutta kärpänen osaa lentää,
kun korsi irtaantuu; Ruudi osasi vain taittaa niskansa.
Tuuli kierteli häntä, ja alhaalla syvyydessä kohisi vierivä vesi,
tullen sulavasta jäätiköstä, jääneiden linnasta.
Nyt heilautti tuuli tikapuita, niinkuin hämähäkki, joka pitkän
kiikkuvan lankansa päästä haluaa tarttua kiinni jonnekin, ja kun Ruudi
neljännen kerran kosketti alhaalta käsin nostettujen tikapuitten päätä,
sai hän niistä kiinni. Hän tarttui niihin varmoin, lujin käsin ja sitoi
ne kiinni, kuitenkin sillä tavoin, että ne koko ajan riippuivat kuin
kuluneitten saranoiden varassa.
Häälyvältä korrelta näyttivät nuo viidet pitkät tikapuut, jotka
nyt pystysuoraan nojaten kallioseinää vastaan ulottuivat pesälle.
Vaarallisin oli kuitenkin edessä: täytyi kiivetä niinkuin kissa,
mutta Ruudihan osasi kiivetä, kissa oli opettanut hänelle sen. Hän
ei huomannut huimausta, joka polki ilmaa hänen takanaan ja ojensi
polyyppikäsiään häntä kohti. Nyt hän seisoi tikapuiden ylimmällä
portaalla ja huomasi, ettei hän vielä tästäkään ylettynyt niin
korkealle, että olisi voinut katsoa pesään. Vain kädellään hän saattoi
ylettyä sinne. Hän koetteli alimpien, paksujen yhteenpunoutuneiden
oksien vahvuutta pesän pohjapuolella, ja kun hän oli löytänyt paksun,
lujan oksan, hypähti hän tikapuilta oksan varaan ja seisoi nyt
rintaa myöten pesän yläpuolella, mutta täällä löyhkäsi häntä vastaan
inhoittava raadon haju: täällä oli mädäntyneitä lampaan-, kemssin- ja
linnun kappaleita. Huimaus, joka ei saattanut koskettaa häntä, puhalsi
myrkyllisiä höyryjä hänen kasvoihinsa, jotta häntä alkaisi pyörryttää,
ja alhaalla mustassa, ammottavassa syvyydessä istui jääneito itse
kiitävän veden harjalla pitkin, vihrehtävin hiuksin ja tuijottaen
eteensä aavesilmin, jotka olivat kuin kaksi pyssynpiippua.
— Nyt minä sinut tavoitan!
Ruudi näki kotkanpojan kyyröttävän pesän nurkassa suurena ja
väkevänä, mutta vielä lentotaidottomana. Ruudi iski siihen silmänsä,
pysytteli kaikin voimin toisen käden varassa ja heitti toisella
kädellä ansan nuoren kotkan ympärille. Nyt se oli kiinni ilmielävänä:
kahlehtivat nuorat pitelivät sen jalkoja, ja Ruudi viskasi ansan
lintuineen olkapäänsä yli, niin että eläin riippui hyvän matkaa hänen
alapuolellaan, kun hän riippuvan köyden avulla jälleen varpaallaan
tapasi tikapuiden äärimmäisen laidan.
— Pidä kiinni! Älä usko putoavasi, niin et putoa.
Se oli hänen vanha oppinsa, ja sitä hän seurasi, piti kiinni, kiipesi,
oli varma ettei putoa, eikä pudonnut.
Nyt kajahti voimakas, iloinen joikuna..Ruudi seisoi kotkanpoikineen
lujalla kalliopohjalla.