Käynti myllyllä.
— Herrastavaraapa sinä tuot taloon! sanoi vanha kasvatusäiti. Hänen
kummalliset kotkansilmänsä säkenöivät, ja hän liikutteli laihaa kaulaa
tavallista nopeammin ja kummallisesti kierrellen. — Onni on matkassasi,
Ruudi, minun täytyy suudella sinua, poika-kultani!
Ja Ruudi antoi hänen suudella, mutta hänen kasvoistaan näkyi, että hän
mukautui olosuhteihin, näihin pieniin kotoisiin ikävyyksiin.
— Kuinka sinä olet kaunis, pikku Ruudi! sanoi vanha vaimo.
— Älä viitsi hullutella! sanoi Ruudi ja nauroi, mutta hän oli siitä
kuitenkin hyvillään.
— Vielä kerran minä sanon, virkkoi vanha vaimo, — onni on matkassasi!
— Niin, sen asian minä uskon! sanoi Ruudi ja ajatteli Babettea.
Hän ei koskaan ollut kaivannut tuonne syvään laaksoon niinkuin nyt.
— Varmaan he jo ovat tulleet kotiin, sanoi hän itsekseen, — on jo
kulunut kaksi päivää yli sen ajan, jolloin heidän piti tulla sinne.
Minun täytyy lähteä Bexiin.
Ja Ruudi tuli Bexiin, ja myllärin väet olivat kotona. Hyvästi hänet
otettiin vastaan ja terveisiä hän sai Interlakenin perheeltä.
Babette ei puhunut paljon, hän oli käynyt hyvin hiljaiseksi,
mutta silmät puhuivat, ja se riitti täydelleen Ruudille. Mylläri,
joka muuten mielellään pysyi äänessä — hän oli tottunut siihen,
että hänen sutkauksilleen ja sanaleikeilleen aina naurettiin, hän
kun oli rikas mylläri — tuntui nyt mieluummin kuuntelevan Ruudin
kertomuksia metsästysseikkailuista, vaikeuksista ja vaaroista, joita
kemssinmetsästäjät saavat kokea korkeilla tunturihuipuilla, ja
siitä, miten siellä täytyi kiivetä pitkin hauraita lumireunusteita,
jotka tuuli ja tuisku liimaavat kiinni tunturin syrjään, kiivetä yli
huimapääsiltojen, jotka lumituisku on luonut syvien kuilujen yli.
Ruudi näytti niin reippaalta, hänen silmänsä loistivat, kun hän kertoi
metsästäjän elämästä, kemssin viisaudesta ja rohkeista hypyistä,
väkevästä Föhn-tuulesta ja vierivistä lumivyöryistä. Hän pani merkille,
että hän jokaisella uudella kertomuksella yhä enemmän voitti myllärin
suosiota. Varsinkin miellytti häntä kertomus korpikotkista ja rohkeista
kuningaskotkista.
Jonkun matkaa täältä, sisäosassa Wallisin kantonia, oli kotkan
pesä, joka oli erinomaisen ovelasti rakennettu ulkonevaan tunturin
syrjään. Pesässä oli yksi poikanen — mutta otapas se sieltä! Muuan
englantilainen oli muutama päivä sitten tarjonnut Ruudille kokonaisen
kourallisen kultaa, jos tämä hankkisi poikasen elävänä hänen käsiinsä,
»mutta kaikella on rajansa», sanoi Ruudi, »kotkanpoika ei ole
otettavissa, hullutusta olisi yrittääkin».
Ja viini virtasi, ja puhe virtasi, mutta ilta oli liian lyhyt, niin
Ruudista tuntui, ja kuitenkin oli keskiyö jo mennyt, kun hän palasi
ensimmäiseltä käynniltään myllyllä.
Hetkisen tuikkivat tulet vielä ikkunasta ja vihreitten oksain lomitse,
ja avonaisesta kattoluukusta astui kamarikissa ja katon räystästä
pitkin astui kyökkikissa.
— Tiedätkö myllyn uutisia? sanoi kamarikissa. — Talossa on kaikessa
hiljaisuudessa tapahtunut kihlaus! Isä ei vielä tiedä siitä; Ruudi ja
Babette ovat kaiken iltaa tallanneet toistensa käpäliä pöydän alla.
Minunkin käpälilleni astuivat pari kertaa, mutta minä en kuitenkaan
naukunut, se olisi herättänyt huomiota!
— Mutta sen minä sentään olisin tehnyt! sanoi kyökkikissa.
— Mikä sopii kyökissä, ei sovi kamarissa! sanoi kamarikissa. —
Haluaisin nyt Vain tietää, mitä mylläri sanoo, kun hän kuulee
kihlauksesta.
Niin, mitä mylläri sanoo, sen olisi Ruudikin mielellään tahtonut
tietää, mutta sitä tietoa ei hän kauan jaksanut odottaa. Ja sentähden,
kun omnibussi muutaman päivän perästä kulki Rhônen sillan, Wallisin ja
Vaud’n väliä, istui Ruudi vaunussa. Hän oli reippaalla mielellä, kuten
aina, ja toivoi saavansa myöntävän vastauksen jo tänä iltana.
Ja kun ilta sitten tuli ja omnibussi ajoi samaa tietä takaisin, niin
istui Ruudikin taasen vaunussa matkalla takaisin; mutta myllyllä juoksi
kamarikissa uutisia kuljettaen.
— Kuulepas nyt, sinä kyökin asukas! Mylläri tietää nyt kaikki. Kaunis
loppu siitä tuli! Ruudi tuli tänne iltapäivällä, ja hänellä ja
Babettella oli paljon kuiskuttelemista; he seisoivat eteisessä myllärin
kamarin edessä, minä makasin heidän jaloissaan, mutta eivät he nähneet
eivätkä ajatelleet minua. »Minä menen suoraan isäsi luo!» sanoi Ruudi,
»onhan tämä rehellinen asia». »Tulenko minä mukaan?» sanoi Babette, »se
antaa sinulle rohkeutta!» »Kyllä minulla rohkeutta on!» sanoi Ruudi,
»mutta jos sinä olet mukana, niin hänen täytyy pysyä ystävällisenä,
tahtoipa hän tai ei». Ja sitten he astuivat sisään. Ruudi astui
kovasti hännälleni. Ruudi on kauhean kömpelö. Minä nau'uin, mutta ei
hän enempää kuin Babettekaan kuullut sitä. He avasivat oven, astuivat
molemmat sisään, minä edellä. Mutta minä hyppäsin tuolinselustalle;
enhän minä voinut tietää, kuinka pahasti Ruudi potkisi, mennessään ulos
huoneesta. Mutta mylläri se potkikin! Hyvät potkut ne olivatkin! Ulos
ovesta, ylös vuorille kemssien luo! Niihin Ruudin nyt sopi tahtailla
eikä meidän pieneen Babetteen.
— Mutta mitä kaikkea sitten sanottiin? kysyi kyökkikissa.
— Mitäkö sanottiin? Sanottiin mitä on tapana sanoa, kun kositaan: »minä
pidän hänestä ja hän pitää minusta! Ja kun pytyssä on maitoa yhdelle,
niin pytyssä on maitoa kahdellekin!» »Mutta hän istuu liian korkealla
sinun yläpuolellasi!» sanoi mylläri, »hän istuu jyvä-istuimella,
kultajyvä-istuimella, senhän tiedät! Häntä eivät kätesi tavoita!»
»Mikään ei ole niin korkealla, ettei sitä tavoita, kun tahtoo!» sanoi
Ruudi, sillä hän on aika poikaa. — »Mutta kotkanpoikaapa eivät kätesi
kuitenkaan tavoita, niinhän viimein sanoit: Babette on korkeammalla!»
»Minä otan molemmat!» sanoi Ruudi. »Hyvä, minä annan hänet sinulle,
kun sinä annat minulle kotkanpojan elävänä!» sanoi mylläri ja nauroi
niin, että hiki tihkui hänen kasvoistaan. »Mutta kiitoksia nyt
Vain käynnistä, Ruudi; tule taas huomenna käymään, niin ei ketään
ole kotona; hyvästi, Ruudi!» Ja Babette sanoi hänkin hyvästi, niin
surkeana kuin pieni kissanpoikanen, joka ei näe emoaan. »Sanasta
miestä, sarvesta härkää!» sanoi Ruudi. »Älä itke, Babette, minä tuon
kotkanpojan!» »Toivon että taitat niskasi!» sanoi mylläri, »ja niin me
pääsemme sinun juoksuistasi!» Ne ne oli potkut. Nyt on Ruudi poissa, ja
Babette istuu ja itkee, mutta mylläri laulaa saksaksi, sillä sen hän on
oppinut matkalla! Minä puolestani en huoli surra tätä asiaa, se ei auta!
— Mutta se tekee sentään aina hyvän vaikutuksen! sanoi kyökkikissa.