Kotimatkalla.
Oi kuinka paljon Ruudilla oli kantamista, kun hän seuraavana päivänä
kulki kotia kohti yli korkeitten vuorien. Niin, hänellä oli kolme
hopeapikaria, kaksi erinomaista pyssyä ja hopeinen kahvikannu — se
tuli hyvään tarpeeseen kotia perustaessa. Tämä ei kuitenkaan ollut
tärkeintä; jotakin tärkeämpää, suurenmoisempaa hän kantoi, tai se
kantoi häntä kotiin yli korkeiden vuorten. Mutta ilma oli raakaa,
harmaata, sateista ja raskasta. Pilvet laskeutuivat suruharsoina yli
vuorenharjanteiden, verhoten hohtavat vuorenhuiput. Salolta kajahtivat
viimeiset kirveeniskut, ja alas vuorensyrjään vieri puunrunkoja,
— jotka korkeudesta katsoen olivat kuin varpuja, mutta likeltä ne
olivat kuin maston paksuisia puita. Lütschine kohisi yksitoikkoisia
sointujaan, tuuli humisi, pilvet purjehtivat.
Äkkiä asteli Ruudin vierellä nuori tyttö. Ruudi ei ollut huomannut
häntä ennenkuin tyttö oli aivan hänen vierellään. Hänenkin piti kulkea
tunturin poikki. Hänen silmissään oli sellainen taika, että niihin
täytyi katsella, ne olivat niin kumman lasinkirkkaat, niin syvät, niin
pohjattomat.
— Onko sinulla rakastettua? kysyi Ruudi. Hänen mielensä oli vallannut
kokonaan rakastetun omistaminen.
— Minulla ei ole ketään! sanoi tyttö ja nauroi, mutta tuntui siltä kuin
hän ei olisi puhunut sanaakaan totta.
— Älkäämme kulkeko kiertoteitä, jatkoi hän. — Meidän kai täytyy kulkea
vasemmalle, siitä on lyhempi.
— Niin, jotta putoaisimme jääkuiluun, sanoi Ruudi.
— Etkö sinä paremmin tunne tietä, vaikka tahdot olla oppaana!
— Minä juuri tunnen tien! sanoi tyttö — ja minulla on ajatukset
matkassani. Sinun ajatuksesipa ovatkin alhaalla laaksossa. Täällä
vuorilla täytyy ajatella jääneitoa; hän ei ole ihmisille suopea,
väittävät ihmiset.
— Minä en pelkää häntä, sanoi Ruudi. — Hänen täytyi päästää minut
käsistään kun olin lapsi. Minä kyllä vältän hänet nyt, kun olen
vanhempi.
Ja pimeys tiheni, satoi, tuli lunta, se loisti, se häikäisi.
— Ojenna minulle kätesi, niin minä autan sinua kiipeämään! sanoi tyttö
ja hän kosketti Ruudia jääkylmin sormin.
— Sinäkö auttaisit minua! sanoi Ruudi. — Enpä vielä ole tarvinnut
naisen apua kiivetessäni!
Ja Ruudi kiiruhti kulkuaan, poispäin tytöstä. Tuisku kiertyi uutimena
hänen ympärilleen, tuuli humisi, ja takanaan kuuli hän tytön nauravan
ja laulavan — se kuului niin kummalta. Varmaan tämä oli joku jääneitoa
palveleva noita. Ruudi oli kuullut sellaisia olevan, kun hän pienenä
kulkiessaan vuorten yli oli täällä yötä.
Lumentulo alkoi lakata, pilvi vaappui hänen allaan. Hän katsoi
taakseen. Ei enää näkynyt ketään, mutta hän kuuli naurua ja joikunaa,
eikä se tuntunut lähtevän ihmisen suusta.
Kun Ruudi vihdoin pääsi vuoren ylimmälle tienoolle, mistä vuoripolku
lähti laskeutumaan Rhônen-laaksoa kohti, näki hän kirkkaassa sinisessä
valonsäteessä Chamounyn suunnalla kaksi kirkasta tähteä. Ne loistivat
niin välkytellen, ja hän ajatteli Babettea, itseään ja onneaan, ja
hänen rintansa lämpeni.