IV.

Babette.

»Kuka on paras ampuja Wallisin kantonissa? Niin, sen tiesivät kemssit.

»Varo Ruudia!» sanoivat he. »Kuka on kaunein ampuja?» »Sepä on Ruudi»,

sanoivat tytöt, mutta he eivät sanoneet: »Varo Ruudia!» Sitä eivät

sanoneet vakavat äiditkään, sillä hän nyökkäsi yhtä ystävällisesti

heille kuin nuorille tytöille. Hän oli niin reipas ja iloinen, hänen

poskensa olivat ruskeat, hänen hampaansa terveet ja valkeat, ja

silmät loistivat mustina kuin hiilet. Kaunis mies hän oli ja vain

kahdenkymmenen vuoden vanha. Jäinen vesi ei pystynyt häneen hänen

uidessaan, hän kääntelihe vedessä kuin kala, kiipesi paremmin kuin

kukaan, imeytyi kiinni kallioseinämään kuin etana, hänessä oli hyvät

lihakset ja jänteet. Se tuli myöskin ilmi, kun hän hyppäsi; kissa

oli ensinnä opettanut hänelle sen taidon ja sitten kemssit. Parhaan

oppaan haltuun se uskoutui, joka uskoutui Ruudille; tämä saattoi

sitä tietä koota kokonaisen omaisuuden. Tynnyrintekijänammattia,

jonka setä myöskin oli hänelle opettanut, ei hän ajatellut; hänen

halunsa ja ilonsa oli ampua kemssejä. Sekin tuotti rahaa. Ruudi oli

hyvä naimakauppa, niinkuin sanotaan, kunhan hän vain ei kurkottanut

yläpuolelle säätyään. Hän oli tansseissa tanssija, josta tytöt näkivät

unta ja jota jokunen valveillakin ajatteli.

— Minua hän on suudellut tanssissa! sanoi koulumestarin Anette

rakkaimmalle ystävättärelleen, mutta sitä hänen ei olisi pitänyt

sanoa parhaimmallekaan ystävättärelleen, sellainen kun ei tahdo pysyä

hampaiden takana; se on kuin hiekka rikkinäisessä pussissa, se valuu

pois. Pian tiedettiin, että Ruudi, niin hyvä ja kunnon poika kuin hän

olikin, suuteli tanssissa. Eikä hän kuitenkaan ollut suudellut sitä,

jota hän olisi mieluimmin suudellut.

— Kas sitä vaan! sanoi muuan vanha metsästäjä, — hän on suudellut

Anettea; hän on alkanut A:sta ja suutelee kyllä aakkoset päästä päähän.

Tanssissa annettu suudelma, se oli toistaiseksi ainoa, mitä juoru

saattoi kertoa Ruudista, mutta Anettea hän oli suudellut, eikä tämä

ensinkään ollut hänen sydämensä kukka.

Alhaalla Bexissä, suurten pähkinäpuiden keskellä, aivan lähellä

kuohuvaa vuorivirtaa, asui rikas mylläri. Asuinrakennuksena oli suuri

kolmikerroksinen talo, jossa oli pieniä torneja; se oli katettu

päreillä ja silattu läkkilaatoilla, jotka sekä päivän että kuun valossa

loistivat. Suurimman tornin katolla oli viirinä kiiltävä nuoli, joka

tunkeutui omenaan — viittaus Tellin ammuntaan. Mylly teki varakkaan ja

hauskan vaikutuksen, se kelpasi sekä kuvien että kirjoitusten aiheeksi,

mutta myllärin tytärtä ei voinut esittää kuvin eikä kirjoituksin, niin

olisi ainakin Ruudi sanonut, ja kuitenkin oli tytön kuva piirretty

hänen sydämeensä. Molemmat hänen silmänsä loistivat siellä niin että

siellä oli oikein tulipalo. Se oli syttynyt sinne yhtäkkiä, niinkuin

muukin tulipalo syttyy, ja kaikkein kummallisinta oli, ettei myllärin

tytär, kaunis Babette, aavistanut sitä. Hän ja Ruudi eivät olleet

koskaan puhuneet halaistua sanaa keskenään.

Mylläri oli rikas. Tämän rikkauden tähden ei Babette ollut helposti

yletettävissä. Mutta mikään ei ole niin korkealla, sanoi Ruudi

itsekseen, ettei sitä voisi saavuttaa. Täytyy kiivetä, ja kun ei usko

putoavansa, niin ei putoa. Sen opin hän oli saanut kotoa.

Nyt sattui Ruudilla olemaan asiaa Bexiin. Sinne oli aikamoinen matka,

rautatietä ei vielä silloin ollut rakennettu. Rhônen jäätiköltä

Simplon-vuoren juuritse, alati vaihtelevien vuorenharjanteiden välillä

kulkee leveä Wallis-laakso mahtavine Rhône-virtoineen, joka usein

paisuu, huuhtoutuen yli maiden ja teiden ja hävittäen kaikki. Sionin

ja St. Mauricen kaupunkien välillä tekee laakso mutkan, koukistuu

kyynärpään tavoin ja kapenee Mauricen kohdalla niin, ettei siinä ole

tilaa muuta kuin joen uomalle ja kaidalle ajotielle. Vuoren puolella

kohoaa vanha torni, vartioiden kuin mikäkin sotilas Wallisin kantonia,

joka tässä päättyy, ja katselee muuratun sillan yli toisella puolen

olevalle tullihuoneelle. Siinä alkaa Vaud’n kantoni ja läheisin

kaupunki on Bex, jonne ei ole pitkältä. Täällä näkee joka askeleella

mitä runsainta varallisuutta ja hedelmällisyyttä, täällä kulkee kuin

kastanja- ja pähkinäpuiden lehdossa. Sieltä täältä kurkistelevat

sypressit ja granaatinkukkaset, täällä on eteläisen lämmintä, ikäänkuin

olisi tullut Italiaan.

Ruudi tuli Bexiin, toimitti asiansa, katseli ympärilleen, mutta

myllyllä ei näkynyt renkiäkään, saatikka sitten Babettea. Ei ollut

niinkuin olla piti.

Tuli ilta, ilma oli täynnä villin timjamin ja kukkivan lehmuksen

tuoksua, metsänvihreillä vuorilla leijui ikäänkuin hohtava,

ilmansininen harso, vallitsi hiljaisuus, joka ei ollut unen eikä

kuoleman, vaan oli kuin koko luonto olisi pidättänyt hengitystään,

tuntien olevansa asetettuna odottamaan, että sen hahmo valokuvattaisiin

taivaansiniselle pohjalle. Siellä täällä puiden välissä kohosi pitkin

vihreää maata pylväitä, jotka pitelivät hiljaisen laakson läpi vedettyä

sähkölennätinlankaa. Tällaista pylvästä vastaan nojaten seisoi muuan

olento, niin liikkumattomana, että olisi luullut sitä kuolleeksi

puunrungoksi. Mutta se oli Ruudi; hän seisoi paikoillaan yhtä hiljaa

kuin koko ympäristö tällä hetkellä. Hän ei nukkunut, vielä vähemmin hän

oli kuollut, mutta niinkuin sähkölennätinlankaa myöten usein lentää

suuria maailmantapahtumia, yksityiselle tärkeitä tapahtumia, langan

sitä ilmaisematta värähdyksellä tai äänelläkään, niin kulki läpi Ruudin

mahtavia, valtavia ajatuksia, hänen elämänsä onni, hänen tästäpuoleen

»ainoinen ajatuksensa». Hänen silmänsä tähtäsivät läpi lehvien yhteen

kohtaan: myllärin talosta näkyvään valoon, sillä täällä asui Babette.

Olisi luullut Ruudin tähtäävän ampuakseen kemssiä, niin hiljaa hän

seisoi, mutta itse oli hän tällä hetkellä kuin kemssi, joka saattaa

monta minuuttia seisoa ikäänkuin se olisi tunturista veistetty, ja

äkkiä, kun kivi rupeaa kierimään, tekee hypyn ja kiitää tiehensä. Ja

juuri samoin teki Ruudi: ajatus rupesi kierimään.

— Ei saa koskaan kadottaa luottamusta! sanoi hän. — Myllylle! Hyvää

iltaa myllärille, hyvää päivää Babettelle. Ei putoa, kun ei usko

putoavansa! Täytyyhän Babetten toki kerran nähdä minut, jos minusta

tulee hänen miehensä.

Ja Ruudi nauroi, oli hyvällä tuulella ja läksi myllylle. Hän tiesi mitä

hän tahtoi, hän tahtoi saada Babetten.

Joki kiidätti kohisten kellertävää vettään, pajut ja lehmukset

ojentuivat yli vilisevän veden. Ruudi asteli tiellä, ja kävi niinkuin

sanotaan vanhassa lastenlaulussa:

Tuli taloon myllärin,

vaan ei ketään nähnyt,

kissamirrin kuitenkin.

Kotikissa oli portailla, kyyristi selkäänsä ja sanoi: »Miau!» mutta

Ruudi ei huomannut sen puhetta. Hän koputti: kukaan ei kuullut, kukaan

ei avannut. »Miau!» sanoi kissa. Jos Ruudi olisi ollut pieni, niin hän

olisi ymmärtänyt eläinten kielen ja kuullut kissan sanovan: »Täällä ei

ole ketään kotona!». Nyt hänen täytyi lähteä myllylle kysymään. Siellä

hän sai tiedon. Isäntä oli matkalla, aina Interlakenin kaupungissa

asti, »inter lacus, järvien välillä», niinkuin koulumestari, Anetten

isä, opettaessaan oli selittänyt. Siellä asti oli mylläri ja Babette

niinikään. Siellä oli suuret ampumajuhlat; niiden oli määrä alkaa

huomispäivänä ja kestää koko viikon. Sinne tuli sveitsiläisiä kaikista

saksalaisista kantoneista.

Ruudi-raukka, saattoi sanoa, hän ei ollut tullut Bexiin onnellisella

hetkellä, täytyi lähteä takaisin vaan, ja sen hän teki, lähti St.

Mauricen ja Sionin tietä omaan laaksoonsa, omille vuorilleen, mutta

masentunut hän ei ollut. Kun aurinko seuraavana aamuna nousi, oli hänen

mielensä aikaa sitten pystyssä — lamassa se ei koskaan ollut.

— Babette on Interlakenissa, monen päivämatkan päässä täältä, sanoi hän

itsekseen. Sinne on pitkä matka, jos kulkee suurta maantietä, mutta se

ei ole niin kaukana, jos pyyhältää sinne vuorten yli, ja se on juuri

kemssinampujan oikea tie. Sitä tietä olen ennenkin käynyt, siellä päin

on kotiseutuni, missä minä olin pienenä vaarin luona. Ja ampumajuhlat,

ne siis ovat Interlakenissa. Ja siellä minä tahdon olla ensimmäisenä

ja ensimmäinen minä tahdon olla Babettelle, kunhan vaan olen tehnyt

tuttavuutta hänen kanssaan.

Selässä kevyt reppu, siinä pyhävaatteet, pyssy ja metsästyslaukku,

astui Ruudi ylös vuorta, oikotietä, joka kuitenkin on jokseenkin pitkä,

mutta ampumajuhlathan olivat alkaneet vasta tänään ja niiden oli määrä

kestää seuraavalle viikolle asti. Koko sen ajan tulisivat mylläri ja

Babette viipymään sukulaisten luona Interlacenissa. Ruudi kulki yli

Gemmin, hänen tarkoituksensa oli laskeutua alas Grindelwaldin kohdalla.

Reippaana ja iloisena jatkoi hän raikkaassa, keveässä, vahvistavassa

vuori-ilmassa matkaansa ylöspäin. Laakso vaipui alemma, näköpiiri

laajeni. Täällä lumihuippu, tuolla lumihuippu ja pian hohtavanvalkea

alppiketju. Ruudi tunsi joka lumivuoren, hän suuntasi kulkunsa

Schreckhornia kohti, joka nosti valkeaksi puuteroitua kivisormeaan

korkealle siniseen ilmaan.

Vihdoinkin hän oli päässyt vuorenharjan yli. Laitumet alenivat

kotilaaksoa kohti. Ilma oli kevyt, mieli kevyt, vuoret ja laaksot

olivat kukkurallaan kukkasia ja vehreyttä, sydän oli täynnä

nuoruudentunnetta: ihminen ei koskaan vanhene, hän ei koskaan kuole.

Elää, hallita, nauttia! Hän oli vapaa kuin lintu, kevyt kuin lintu.

Pääskyset lensivät ohi ja visersivät niinkuin lapsuuden aikana: »me ja

te!» ja »te ja me!» Kaikki oli lentoa ja iloa.

Alhaalla väikkyi sametin vihreä niitty siroiteltuna täyteen ruskeita

puutaloja, Lütschine-joki solisi ja kohisi. Hän näki jäätikön

lasinvihreine reunoineen liittyvän likaiseen lumeen, syvät revelmät,

ylimmän ja alimman jäätikön hän näki. Kirkonkellojen soitto kaikui

hänen korvaansa ikäänkuin se olisi tahtonut toivottaa hänet

tervetulleeksi kotiin. Hänen sydämensä sykki voimakkaammin, se paisui

niin, että Babette hetkeksi katosi sieltä; niin suureksi kävi hänen

sydämensä, niin täyteen se tulvahti muistoja.

Taasen hän kulki sitä tietä, missä pienenä palleroisena oli seisonut

toisten lasten kanssa myymässä puutaloveistoksia. Tuolla ylhäällä

kuusten takana oli vielä vaarin talo; siellä asui vierasta väkeä.

Lapsia juoksi tielle, ne tahtoivat tehdä kauppaa, eräs ojensi

alppiruusua. Ruudi otti sen pitäen sitä hyvänä merkkinä ja ajatteli

Babettea. Pian hän oli alhaalla, toisella puolella siltaa, missä

molemmat Lütschinet yhtyvät. Lehtipuiden luku lisääntyi, pähkinäpuut

soivat varjoa. Nyt hän näki liehuvia lippuja, valkean ristin punaisella

vaatteella, jommoinen on sveitsiläisten ja tanskalaisten lipussa. Ja

hänen edessään oli Interlaken.

Se oli totisesti kaupunki, komeampi kuin mikään muu, siltä Ruudista

tuntui. Sveitsiläiskaupunki pyhävaatteissa. Se ei ollut, niinkuin muut

kaupungit, röykkiö raskaita kivitaloja, painava, vieras ja ylhäinen.

Ei, näytti siltä kuin puutalot olisivat vuorilta juosseet alas vihreään

laaksoon, kirkkaan, nuolennopean joen varrelle ja asettuneet riviin,

noin jotakuinkin vaan, muodostamaan katua. Kaikkein komein katu, niin,

se oli syntynyt sen jälkeen kun Ruudi viimeksi oli täällä. Se näytti

muodostuneen sillä tavalla, että kaikki vaarin Veistämät kauniit

puutalot, joita kaappi kotona oli täynnä, olivat asettuneet tänne ja

kasvaneet yhtä voimakkaasti kuin nuo vanhat, vanhimmat kastanjapuut.

Jokainen talo oli hotelli, joksi niitä sanottiin, ikkunoiden ja

parvekkeiden pieliä koristivat puuleikkaukset ja ulkonevat katot,

jotka olivat hyvin somia ja siroja, ja jokaisen talon edustalla oli

kokonainen kukkaistarha, aina leveään makadamisoituun maantiehen asti.

Talot olivat tämän tien varrella, mutta vain sen toisella puolella;

muuten ne olisivat peittäneet siinä edessä olevan tuoreen vihreän

niityn, missä lehmät kulkivat kellot kaulassa, jotka soivat samalla

tavalla kuin korkeilla alppilaitumilla. Niittyä ympäröivät korkeat

vuoret, keskellä ikäänkuin astuen syrjään, jotta näkyisi loistava,

lumipukuinen Jungfrau-vuori, kaikista Sveitsin vuorista kaunismuotoisin.

Mikä vilinä koreita herroja ja naisia vieraista maista, mikä

hyörinä maalaisia eri kantaneista! Ampujilla oli järjestysnumeronsa

seppeleenä hatun ympärillä. Täällä oli soittoa ja laulua, posetiiveja

ja puhallussoittimia, huutoa ja melua. Taloja ja siltoja koristivat

runot ja tunnuskuvat, liput ja viirit liehuivat, pyssyt paukkuivat

paukkumistaan. Ruudin korvissa se oli parasta musiikkia, hän unohti

tässä hälinässä kokonaan Babetten, jonka tähden hän kuitenkin oli

tullut tänne.

Ampujat kokoontuivat ryhtyäkseen maaliammuntaan. Ruudi oli pian

heidän joukossaan, hän oli siellä kaikkein taitavimpana, kaikkein

onnellisimpana. Aina hän osasi keskelle mustaa pilkkua.

— Kuka se onkaan tuo vieras, aivan nuori metsästäjä? kysyttiin. — Hän

puhuu semmoista ranskaa kuin Wallisin kantonissa puhutaan! Hän sanoo

sanottavansa aika hyvin myöskin meidän saksankielellämme, sanoivat

toiset. — Hän kuuluu lapsena olleen tällä seudulla Grindelwaldin

tienoilla, tiesi joku heistä.

Siinä veitikassa oli elämää, hänen silmänsä loistivat, hänellä oli

varma katse ja käsi, sentähden hän osasi. Onni antaa rohkeutta, ja

rohkeuttahan Ruudilla aina oli ollut. Pian hänen ympärillään oli

kokonainen piiri ystäviä; häntä sekä kiitettiin että juhlittiin.

Babette oli miltei poissa hänen ajatuksistaan. Yhtäkkiä laskeutui

raskas käsi hänen olkapäälleen ja karkea ääni puhutteli häntä ranskaksi.

— Tehän olette Wallisin kantonista?

Ruudi kääntyi ja näki punakat, tyytyväiset kasvot, paksun miehen: se

oli Bexin rikas mylläri. Leveällä vartalollaan peitti hän kokonaan

hennon, herttaisen Babetten, joka sentään pian kurkisti esiin, katsoen

loistavin, tummin silmin. Rikas mylläri laski sen koituvan hänenkin

hyväkseen, että parhaitten laukausten ampuja ja juhlituin mies oli

kotoisin hänen kantonistaan. Ruudi oli totisesti onnen lapsi: se, mitä

hän oli lähtenyt hakemaan, mutta jonka hän perille tultuaan oli miltei

unohtanut, se tuli hänen luokseen.

Kun ihmiset kaukana kotoa sattuvat tapaamaan kotipuolen väkeä, niin

he tuntevat toisensa, puhuvat keskenään. Ruudi oli ampumajuhlassa

laukaustensa nojalla ensimmäinen mies, niinkuin mylläri kotona Bexissä

rahojensa ja hyvän myllynsä nojalla oli ensimmäinen mies. Ja niin

puristivat nuo molemmat miehet toistensa kättä, mitä he eivät koskaan

ennen olleet tehneet. Babettekin otti niin luottavasti Ruudia kädestä,

ja Ruudi puristi puolestaan hänen kättään ja katsoi häneen, niin että

tyttö aivan punastui.

Mylläri kertoi miten pitkän matkan he olivat tänne kulkeneet, mitä

kaikkia suuria kaupunkeja he olivat nähneet. Oli se aikamoinen

matka: he olivat kulkeneet höyrylaivalla, ajaneet sekä höyryllä että

postivaunuilla.

— Minä kuljin lyhyempää tietä, sanoi Ruudi. — Minä kuljin vuorten yli.

Eihän mikään tie ole niin korkea, ettei sitä voi kulkea.

— Ja samalla taittaa niskansa, sanoi mylläri. — Ja te olette juuri sen

näköinen, että te kerran taitatte niskanne, kun olette niin uhkarohkea.

— Ei putoa, kun ei usko putoavansa! sanoi Ruudi.

Ja myllärin sukulaiset Interlakenissa, joiden luona mylläri ja Babette

vierailivat, pyysivät Ruudia käymään tervehtimässä: hänhän oli kotoisin

samasta kantonista kuin heidän sukulaisensa. Se oli Ruudille hyvä

tarjous, hänellä oli onni matkassaan, niinkuin on aina sillä, joka

luottaa itseensä ja muistaa: Jumala antaa meille pähkinät, mutta hän

ei riko niitä meille. Ja Ruudi istui myllärin sukulaisissa ikäänkuin

perheeseen kuuluvana, ja siellä juotiin parhaimman ampujan malja, ja

Babettekin kilisteli, ja Ruudi kiitti maljasta.

Illemmällä kulkivat he kaikki kaunista tietä ohi komeitten hotellien,

vanhojen pähkinäpuiden alla, ja siellä oli sellainen ihmispaljous ja

tungos, että Ruudin täytyi tarjota Babettelle käsivartensa. Hän sanoi

olevansa hyvin iloinen siitä, että hän oli tavannut vaud’laisia.

Vaud’n ja Wallisin kantonit olivat hyviä naapuruksia. Hän toi esiin

ilonsa niin lämpimästi, että Babetten mielestään täytyi puristaa hänen

kättään kiitokseksi. He kulkivat siinä miltei vanhoina tuttuina, ja

hauska hän oli, tuo pieni herttainen olento. Ruudin mielestä häntä

puki erinomaisesti, kun hän osoitti noiden vieraiden naisten pukujen

ja heidän kävelytapansa naurettavuudet ja liioittelun, eikä Babette

ensinkään tehnyt sitä pilkatakseen, sillä he saattoivat olla hyvin

kunnollisia ihmisiä, niin, jopa herttaisia ja suloisia ihmisiä, sen

tiesi Babette.

Hänellä oli kummitäti, joka oli tuollainen hyvin ylhäinen

englantilainen nainen. Kahdeksantoista vuotta sitten, kun Babette

kastettiin, oli hän ollut Bexissä. Hän oli antanut Babettelle sen

kallisarvoisen neulan, jota hän piti rinnassaan. Kaksi kertaa

oli kummitäti kirjoittanut, ja tänä vuonna piti heidän täällä

Interlakenissa tavata hänet tyttärineen, jotka olivat naimattomia,

siinä kolmenkymmenen tienoissa, sanoi Babette — hänhän oli vain

kahdeksantoista.

Suloinen pieni suu ei pysynyt hetkeäkään hiljaa, ja kaikki, mitä

Babette sanoi, kuulosti Ruudin korvissa erittäin tärkeältä. Ja hän

kertoi puolestaan, mitä hänellä oli kerrottavanaan, kertoi, miten

usein hän oli ollut Bexissä, kuinka hyvin hän tunsi myllyn ja kuinka

usein hän oli nähnyt Babetten, vaikkei tämä luultavasti, koskaan ollut

huomannut Ruudia. Ja nyt viimein, kun hän tuli myllylle ja hänen

päässään oli monenlaisia ajatuksia, joista hän ei voinut puhua, olivat

Babette ja hänen isänsä poissa, kaukana poissa, mutta ei kuitenkaan

niin kaukana, ettei olisi voinut kiivetä sen muurin yli, joka teki tien

pitkäksi.

Niin, hän sanoi sen, ja hän sanoi hyvin paljon.

Hän kertoi miten paljon hän piti Babettesta — ja että hän oli tullut

hänen tähtensä eikä ampumajuhlien vuoksi.

Babette mykistyi tykkänään. Ruudi oli uskonut hänelle melkein liian

paljon.

Ja heidän kävellessään vaipui aurinko korkean tunturiseinän taa,

Jungfrau yleni koko hohdossaan ja loistossaan, ympärillään likeisten

vuorten vihreät metsäiset seppeleet. Kaikki ihmiset seisoivat

äänettöminä katsellen sinne. Ruudi ja Babette katselivat hekin valtavaa

näkyä.

— Ei missään ole niin kaunista kuin täällä! sanoi Babette.

— Ei missään! sanoi Ruudi ja katsoi Babetteen. — Huomenna minun täytyy

lähteä! sanoi hän hetken perästä.

— Tulkaa meitä tervehtimään Bexiin! kuiskasi Babette, — isäni olisi

siitä hyvillään.