Setä.
Sedän talossa, minne Ruudi tuli, olivat ihmiset, Jumalan kiitos, sen
näköisiä, jommoisia Ruudi oli tottunut näkemään. Yksi ainoa kretiini
vain täällä oli, hupsu poikaraukka, yksi näitä vaivaisia olentoja,
jotka köyhinä ja avuttomina Wallisin kantonissa aina kiertävät
Saperheissä jääden pariksi kuukaudeksi kuhunkin taloon, Saperli-raukka
oli juuri täällä, kun Ruudi tuli.
Setä oli vielä voimakas metsästäjä ja osasi lisäksi tynnyrintekijän
ammatin. Hänen vaimonsa oli pieni, viisas ihminen, jolla oli milteipä
linnun kasvot, silmät kuin kotkalla, kaula pitkä ja aivan untuvainen.
Kaikki oli Ruudille uutta, vaateparsi, tavat ja toimet, yksinpä
kielikin, mutta tätä oppi lapsenkorva pian ymmärtämään. Varakasta
täällä näytti olevan verrattuna vaarin kotiin. Tupa, jossa he
asuivat, oli suurempi, seiniä koristivat kemssinsarvet ja hohtaviksi
kiilloitetut pyssyt, oven yläpuolella riippui jumalanäidin kuva, sen
edessä oli tuoreita alppiruusuja ja palava lamppu.
Setä oli, niinkuin sanottu, seudun parhaita kemssinampujia ja
lisäksi tottunein ja paras opas. Tässä talossa Ruudista nyt tuli
lempilapsi; tosin täällä jo oli sellainen, nimittäin vanha, sokea,
kuuro metsästyskoira, josta ei enää ollut hyötyä, mutta josta ennen
oli ollut. Muistettiin miten tämä eläin oli kunnostautunut entisinä
aikoina, ja siksi se nyt kuului perheeseen ja sai nauttia hyviä päiviä.
Ruudi taputti koiraa, mutta se ei enää ryhtynyt tekemisiin vieraiden
kanssa, ja vierashan Ruudi vielä oli, mutta ei kauan. Hän juurtui pian
sekä taloon että sydämiin.
— Täällä ei ole hullumpaa, täällä Wallisin kantonissa, sanoi setä,
— kemssejä meillä on, ne eivät kuole sukupuuttoon yhtä pian kuin
vuorikauriit. Paljon parempi täällä on kuin ennen aikaan. Kehuttakoon
sitä miten paljon tahansa, niin on meidän aikamme kuitenkin parempi;
pussiin on tullut läpi, ummehtuneeseen laaksoomme on päässyt tuulta.
Kun vanha, kulunut häviää, niin aina syntyy parempaa, sanoi hän, ja jos
setä joutui oikein puhetuulelle, niin hän kertoi lapsuutensa vuosista
aina isänsä voimakkaimpaan aikaan asti, jolloin Wallis oli, niinkuin
hän sanoi, umpinainen pussi, jossa oli liian paljon sairaita, surkeita
kretiinejä. — Mutta ranskalaiset sotilaat tulivat, ne ne olivat oikeita
tohtoreita; ne hakkasivat kuoliaaksi taudin ja ihmiset samoin. Hakata
osasivat ranskalaiset, hakata monella muotoa, ja tytöt osaavat hekin
hakkailla! ja tätä puhuessaan nyökytti setä ranskalais-syntyiselle
vaimolleen ja hymyili. — Ranskalaiset osaavat hakata vaikkapa kiviä
niin että ne antautuvat! Simplon-tien ne ovat hakanneet kallioihin,
avanneet niihin tien, niin että minä nyt voin sanoa kolmivuotiaalle
lapselle: lähdeppä nyt Italiaan, pysy vain maantiellä! Ja vekara
löytää Italiaan, kun hän vain pysyy maantiellä! Ja sitten lauloi setä
ranskalaisen laulun ja huusi hurraata Napoleon Bonapartelle.
Silloin kuuli Ruudi ensi kerran puhuttavan Ranskasta, Lyonista, tuosta
suuresta kaupungista, joka on Rhône-virran varrella ja jossa setä oli
ollut.
Jonkun vuoden perästä oli Ruudistakin tuleva reipas kemssinampuja;
hänellä oli taipumuksia siihen, sanoi setä, ja hän opetti poikaa
pitelemään pyssyä, tähtäämään ja laukaisemaan. Metsästyskautena otti
hän pojan mukaansa vuorille ja antoi hänen juoda lämmintä kauriinverta,
jotta huimaus lähtisi metsästäjästä. Hän opetti häntä tuntemaan ajan,
jolloin laviinit vyöryvät eri puolilla vuorta keskipäivän aikaan tai
iltapäivällä, siitä riippuen kuinka aurinko siellä vaikutti säteillään.
Hän opetti häntä tarkkaamaan kemssejä ja ottamaan oppia niiden
hypystä, niin että hypätessä putosi jaloilleen ja jäi paikoilleen, ja
jollei vuorenrotkossa ollut jalkanojaa, niin täytyi koettaa nojautua
käsivarsien varaan, tarrautua kiinni jänteiden avulla, joita oli
reisissä ja pohkeissa. Niskankin avulla saattoi pureutua kiinni, jos
niiksi tuli. Kemssit olivat viisaita, ne asettivat vartiansa, mutta
metsästäjän pitää olla viisaampi, kiertää niin etteivät ne haista
hänen jälkiään. Hän osasi johtaa ne harhaan, viittansa ja hattunsa
hän ripusti alppisauvan nenään; ja kemssi piti viittaa miehenä. Tämän
konstin teki setä eräänä päivänä ollessaan Ruudin kanssa metsällä.
Tunturipolku oli kaita, sitä tuskin oli olemassakaan, vain ohut reunus
oli huimaavan kuilun partaalla. Lumi oli siinä puoleksi sulanut,
kivi mureni, kun sille astui, minkä vuoksi setä laskeutui maahan
pitkin pituuttaan ja kulki ryömien eteenpäin. Jokainen kivi, joka
irtautui, läksi vierimään, kolahti jonnekin, kimmahti ylös ja kieri
sitten taasen; useaan kertaan hyppäsi se kallionseinämästä toiseen,
ennenkuin se asettui lepoon mustassa syvyydessä. Sadan askeleen
päässä sedän takana seisoi Ruudi kallionnyppylän äärimmäisellä
kiinteällä pohjalla ja näki ilmassa, juuri purjehtimassa sedän yli,
mahtavan kuningaskotkan, joka aikoi siipensä lyönnillä paiskata
syvyyteen ryömivän madon, saadaksensa itsellensä sen raadosta herkun.
Setä piti silmällä vain kemssiä, joka nuoren kilinsä kanssa näkyi
toisella puolen kuilua. Ruudi piti silmällä lintua, ymmärsi mitä se
tahtoi, ja sentähden oli hänen kätensä pyssyn liipaisimessa, valmiina
laukaisemaan. Silloin hypähti kemssi, setä ampui ja tappava kuula oli
osunut eläimeen, mutta kili lähti pakoon, ikäänkuin se kautta koko
ikänsä olisi harjaantunut pakoon ja vaaraan. Laukauksen peloittamana
kääntyi hirvittävä lintu toiseen suuntaan. Setä ei tietänyt, missä
vaarassa hän oli, hän kuuli sen vasta Ruudilta.
Heidän siinä mitä parhaimmalla tuulella kulkiessaan kotia kohti
ja sedän viheltäessä laulua poikavuosiltaan, kuului yhtäkkiä
läheisyydestä omituinen ääni. He katsoivat syrjään, he katsoivat
ylös, ja korkeudessa, kaltevalla tunturipengermällä kohoutui
jääpeite. Se aaltoili niinkuin levitetty liinavaate, kun tuuli käy
sen alitse. Aallon harjat murskautuivat ikäänkuin ne olisivat olleet
marmorilaattoja, jotka särkyvät. Ne liukenivat vaahtoavaksi, vyöryväksi
vedeksi, joka kumisi kuin kaukainen ukkosen jylinä: laviini syöksyi
alas, ei Ruudin ja sedän yli, mutta liian likeltä heitä.
— Pidä kiinni Ruudi, huusi setä, — kiinni kaikin voimin!
Ja Ruudi tarttui likeiseen puunrunkoon. Setä kiipesi hänen ylitseen
puunoksille ja pysytteli siinä laviinin vyöryessä monen sylen päässä
heistä, mutta ilmanpaine, siitä lähtevät myrskyn evät murskasivat ja
taittoivat ympärillä olevat puut ja pensaat ikäänkuin ne olisivat
olleet kuivaa ruohoa, ja heittivät niitä kauas joka taholle. Ruudi
makasi maahan lyyhistyneenä, puunrunko, josta hän piteli kiinni, oli
kuin poikkisahattu ja latva lingottuna pitkän matkan päähän. Tuolla
murtuneiden oksien välissä makasi setä, pää murskana. Hänen kätensä oli
vielä lämmin, mutta kasvot mahdottomat tuntea. Ruudi seisoi kalpeana ja
vavisten. Hän oli kauhuissaan ensimmäisen kerran eläessään. Tämä oli
hänen ensimmäinen pelonhetkensä.
Hän tuli kuoleman sanomaa tuoden myöhään illalla kotiin, joka nyt oli
surun koti. Vaimo seisoi mykkänä, kyynelettömänä, ja vasta kun ruumis
tuotiin, pääsi tuska purkautumaan. Kretiini-raukka meni vuoteeseensa;
häntä ei nähty koko päivänä. Illemmällä hän tuli Ruudin luo.
— Kirjoita kirje minun puolestani! Saperli ei osaa kirjoittaa! Saperli
voi viedä kirjeen postiin!
— Sinunko kirjeesi? kysyi Ruudi. — Ja kenelle?
— Herralle Kristukselle.
— Mitä sinä sillä tarkoitat?
Ja tuo puolihupsu, joksi he sanoivat kretiiniä, loi liikuttavan
silmäyksen Ruudiin, liitti kätensä ristiin ja sanoi juhlallisena ja
hartaana:
— Jeesukselle Kristukselle! Saperli tahtoo lähettää hänelle kirjeen,
pyytää häneltä, että Saperli saa maata kuolleena eikä tämän talon mies.
Ja Ruudi painoi hänen kättään.
— Se kirje ei tule perille. Se kirje ei anna häntä meille takaisin.
Vaikeaa oli Ruudin selittää hänelle, minkätähden tämä oli mahdotonta.
— Nyt sinä olet talon turva, sanoi kasvatusäiti, ja siksi Ruudi tuli.