Matka uuteen kotiin.
Ja nyt oli Ruudi kahdeksan vuoden vanha. Hänen setänsä Rhôncn
laaksossa, vuorten toisella puolella, tahtoi ottaa pojan luokseen.
Siellä saattoi hän paremmin saada opetusta ja päästä eteenpäin. Tämän
ymmärsi äidinisäkin ja päästi hänet lähtemään.
Ruudin piti lähteä matkalle. Oli useita muitakin kuin vaari, joille
piti sanoa hyvästi. Ensinnäkin oli Ajola, vanha koira.
— Sinun isäsi oli postimies ja minä olin postikoira, sanoi Ajola. — Me
olemme kulkeneet vuoret ylös ja alas; minä tunnen koirat ja myöskin
ihmiset vuorten tuolla puolen. Minun ei ole ollut tapana puhua paljon,
mutta kun ei meillä nyt ole pitkältä tilaisuutta keskustella, puhun
hiukan enemmän kuin muuten. Kerron sinulle tarinan, jota aina olen
halunnut. Minä en voi sitä ymmärtää etkä sinäkään, mutta yhdentekevää,
sillä sen minä olen saanut siitä esiin, etteivät osat tässä maailmassa
ole aivan oikein jaettu koirille enempää kuin ihmisillekään. Kaikki
eivät ole luodut makaamaan sylissä taikka latkimaan maitoa. Minua
ei ole totutettu siihen, mutta minä olen nähnyt koiranpennun ajavan
postivaunuissa ja sillä oli siellä ihmisen paikka. Rouvalla, joka oli
herrasväkeä tai jonka herrasväkenä koira oli, oli mukana maitopullo,
josta hän antoi sille. Sokerileipää se sai, mutta ei viitsinyt sitä
edes syödä, nuuski sitä vain, ja sitten söi rouva sen itse. Minä
juoksin liassa vaunujen rinnalla, niin nälkäisenä kuin koira ikänä
saattaa olla, minä pureskelin omia ajatuksiani; asiat eivät olleet
oikealla kannalla — mutta paljonhan on sellaista, joka ei ole niinkuin
pitäisi! Toivon että sinä pääset syliin ja ajat vaunuissa. Mutta sitä
ei itse voi hankkia itselleen; minä en ole voinut, en haukkumalla enkä
töllistelemällä.
Se oli Ajolan puhe, ja Ruudi kiersi kätensä sen kaulaan ja suuteli sitä
keskelle märkää kuonoa, ja sitten hän otti syliinsä kissan, mutta se
kierteli päästäkseen pois.
— Sinä käyt minulle liian väkeväksi, enkä sinuun nähden tahdo käyttää
kynsiä. Kiipeä sinä vain vuorten yli, olenhan minä opettanut sinut
kiipeämään! Älä koskaan usko putoavasi, niin kyllä pysyt! Ja sitten
kissa juoksi pois, sillä se ei tahtonut antaa Ruudin nähdä, että suru
loisti sen silmistä.
Kanat juoksivat permannolla, yksi oli menettänyt pyrstönsä. Matkustaja,
joka oli tahtonut esiintyä metsästäjänä, oli ampunut siltä pyrstön,
mies kun oli luullut kanaa petolinnuksi.
— Ruudi lähtee vuorten toiselle puolelle, sanoi toinen kana.
— Hänellä on aina kiire, sanoi toinen, — enkä minä pidä jäähyväisistä,
ja sitten molemmat tipsuttivat tiehensä.
Vuohille hän myöskin sanoi hyvästi, ja ne huusivat: Mukaan! mukaan!
Mää! Ja se oli niin surullista.
Kaksi paikkakunnan oivallista opasta oli juuri matkalla vuorten
yli, he aikoivat laskeutua toiselle puolelle Gemmin kohdalla. Heitä
seurasi Ruudi, hän matkusti jalan. Se oli ankara marssi sellaiselle
pikkumiehelle, mutta voimia hänellä oli ja väsymätön rohkeus.
Pääskyset lensivät mukana kappaleen matkaa: »Me ja te! ja te ja
me!» visersivät ne. Tie kulki yli kuohuisan Lütschinen, joka useina
pieninä virtoina syöksyy esiin Grindelwald-jäätikön mustasta kuilusta.
Irralliset puunrungot ja kivipaadet olivat täällä siltana. Nyt he
olivat ylhäällä lepikön luona ja alkoivat nousta vuorta, juuri lähellä
sitä kohtaa, missä jäätikkö oli irtaantunut vuoren kyljestä, ja
sitten he astuivat jäätikölle, yli jääpaasien ja kierrellen niitä.
Ruudi sai sekä ryömiä että kävellä, hänen silmänsä säteilivät pelkkää
iloa ja hän astui rautapohjaisilla vuoristokengillään niin lujasti
kuin olisi tahtonut panna merkin siihen kohtaan missä oli kulkenut.
Musta maakerros, jonka vuorivirta oli valanut yli jäätikön, antoi
tälle kalkkimaisen ulkomuodon, mutta sinivihreä, lasintapainen jää
hohti kuitenkin esiin. Täytyi kiertää pienet kokoonpuristuneiden
jääkappaleiden muodostamat tokeet, ja tällä retkellä tultiin lähelle
suurta kiveä, joka keinui jäärevelmän laidalla; kivi menetti
tasapainonsa, kieri alas ja päästi jylisevän kaiun jäätikön ontoista,
syvistä käytävistä.
Ylöspäin, aina ylöspäin mentiin. Itse jäätikkö ojentui korkeutta kohti
kuin virta villisti päällekkäin kasattuja jääröykkiöitä, jotka ovat
puristetut jyrkkien kallionkielekkeiden väliin. Ruudi ajatteli hetkisen
mitä hänelle oli kerrottu, että hän äitinsä kanssa oli maannut syvällä
yhdessä tällaisessa kuilussa, mutta pian olivat nämä ajatukset taasen
poissa; tarina oli hänelle kuin yksi niitä monia jotka hän oli kuullut.
Silloin tällöin, kun miehet luulivat nousun käyvän pienelle vekaralle
liian vaivaloiseksi, ojensivat he hänelle käden, mutta hän ei ollut
väsynyt, ja kiiltojäällä hän seisoi varmana kuin kemssi. Nyt he tulivat
kalliopohjalle, milloin sammaltumattomaan louhikkoon, milloin matalaan
kuusikkoon ja taasen vihreälle laitumelle — aina vaihtelevaa, aina
uutta!
Ympärillä kohosivat lumivuoret, joiden nimet hän tunsi, niinkuin
jokainen lapsi täällä: Jungfrau — Neito, Mönch — Munkki ja Eiger. Ruudi
ei koskaan ennen ollut käynyt näin korkealla, ei koskaan ennen astunut
laajalle lumimerelle. Se päilyi siinä liikkumattomin lumiaalloin,
joista tuuli puhalsi irti yksityisiä hiutaleita, niinkuin se puhaltaa
vaahtoa meren vedestä. Jäätikkö törrötti jäätikön vieressä, saattaisipa
sanoa: pitäen toistaan kädestä. Jokainen on jääneiden lasipalatsi,
jääneiden, jonka voima ja tahto on tavoittaminen ja hautaaminen.
Aurinko poltti kuumasti, lumi oli häikäisevää ja siroiteltuna täyteen
siintäviä, kimmelteleviä timanttihileitä. Lukemattomia hyönteisiä,
varsinkin perhosia ja mehiläisiä, makasi joukoittain kuolleena lumella;
ne olivat uskaltautuneet liian korkealle, tai oli tuuli kantanut
niitä, kunnes ne kuolivat tässä kylmyydessä. Wetterhornin ympärillä
riippui ikäänkuin hienoksi kartattu musta villatukko: uhkaava pilvi. Se
aleni paisuttaen sisältöään, — tämä Föhn oli puhjetessaan voimaltaan
mahtava. Vaikutus koko tästä retkestä, ylhäällä oleva yökortteeri ja
tie eteenpäin, syvät kalliokuilut, missä vesi ajatusta huimaavan pitkän
ajan kuluessa oli sahannut kivipaasia, painui unohtumattomana Ruudin
muistoon.
Autio kivirakennus toisella puolen lumimerta soi suojaa ja turvaa
yöksi. Täällä he tapasivat puuhiiliä ja kuusenoksia. Pian sytytettiin
nuotio, tehtiin yösija niin hyvin kuin taidettiin, miehet istuutuivat
tulen ääreen, polttivat tupakkaansa ja joivat lämmintä maustettua
juomaa; jonka he itse olivat valmistaneet. Ruudi sai juoda osansa, ja
puhuttiin alppimaan salaperäisistä olennoista, kummallisista syvien
järvien jättiläiskäärmeistä, yön väestä, aave-sotajoukosta, joka läpi
ilman vei nukkuvan ihmeelliseen uivaan kaupunkiin: Venetsiaan; villistä
paimenesta, joka ajoi mustia lampaitaan yli laitumen — jollei niitä
oltukaan nähty, niin oli sentään kuultu niiden kellot, kuultu karjan
hirvittävä mylvinä. Ruudi kuunteli uteliaana, mutta ilman pelkoa,
— sitä hän ei tuntenut, — ja seuratessaan keskustelua luuli hän
kuulevansa tuon aavemaisen onton mylvinän. Niin, se kävi selvemmäksi
ja selvemmäksi; miehet kuulivat sen myöskin, lakkasivat puhumasta,
kuuntelivat ja sanoivat Ruudille, ettei hän saisi nukkua.
Föhn siellä puhalsi, tuo väkivaltainen myrskytuuli, joka paiskautuu
vuorilta alas laaksoon ja joka hurjuudessaan katkoo puita ikäänkuin ne
olisivat korsia ja siirtää puutaloja joen toiselta rannalta toiselle
niinkuin me siirrämme šakkinappulan.
Tunti oli kulunut, kun he sanoivat Ruudille, että se oli nyt ohi, nyt
hän saattoi nukkua, ja marssista väsyneenä hän nukkuikin kuin käskystä.
Varhain aamulla he läksivät liikkeelle. Aurinko valaisi sinä
päivänä Ruudille uusia vuoria, uusia jäätiköitä ja lumikenttiä. He
olivat saapuneet Wallisin kantoniin ja olivat tuolla puolen sitä
vuorenharjannetta, joka näkyi Grindelwaldilta, mutta vielä kaukana
uudesta kodista. Toisia vuorenrotkoja, toisia laitumia, metsiä ja
tunturipolkuja tuli näkyviin, toisia taloja, toisia ihmisiä ilmaantui,
mutta mitä ihmisiä hän näkikään? Epäsikiöitä he olivat, hirvittäviä,
pöhöttyneitä, kellertäviä kasvoja, kaula oli raskas, ruma riippuva
lihapussi. Ne olivat kretiinejä; sairaloisesti laahautuivat he
eteenpäin ja katselivat typerin silmin vieraisiin tulijoihin. Naiset
olivat hirvittävimmän näköiset. Olivatko uuden kodin ihmiset tällaisia?