I.

Pieni Ruudi.

Lähtekäämme matkalle Sveitsiin, tutustukaamme tuohon ihanaan

vuorimaahan, missä metsät peittävät jyrkkiä kallioseiniä, nouskaamme

häikäiseville lumikentille ja astukaamme taasen alas vihreille

niityille, missä joet ja purot syöksyvät eteenpäin ikäänkuin ne

pelkäisivät, etteivät ajoissa saavuta merta ja pääse katoamaan.

Aurinko paahtaa syvässä laaksossa, se paahtaa myöskin ylhäällä

raskaille lumiröykkiöille niin että ne vuosien kuluessa sulavat

loistaviksi jäälohkareiksi ja muodostavat vieriviä lumivyöryjä,

päälletysten pinottuja jäätikköjä. Kaksi sellaista tavataan leveissä

tunturikuiluissa Schreckhornin ja Wetterhornin alla likellä

Grindelwaldin pientä vuoristokylää. Kummallisen näköisiä ne ovat, ja

sentähden tänne kesän aikana tulee paljon vieraita kaikista maailman

maista. He tulevat yli korkeiden lumipeitteisten vuorten, he tulevat

alhaalta syvistä laaksoista, ja silloin täytyy heidän nousta monta

tuntia, ja sitä mukaa kuin he nousevat, laskeutuu laakso syvemmälle.

He katsovat sinne alas ikäänkuin he katsoisivat ilmapallosta. Ylhäällä

vaappuvat pilvet usein paksuina, raskaina savu-uutimina ympäröiden

vuorenhuippuja, kun taas alhaalla laaksossa, minne on siroiteltu paljon

ruskeita puutaloja, vielä paistaa päivänsäde, kohottaen näkyviin yhden

loistavan vihreän kohdan, joka on ikäänkuin läpikuultava. Vesi kohisee,

pauhaa ja solisee tuolla alhaalla, vesi lirisee ja helisee ylhäällä,

näyttää siltä kuin kalliolta liehuisi alas hopeinen nauha.

Molemmin puolin tietä täällä ylhäällä on puutaloja, jokaisella talolla

on pieni perunamaansa, ja se on välttämätöntä, sillä sisällä on monta

suuta; täällä on yllinkyllin lapsia, ja nämä kyllä ymmärtävät syömisen

taidon. Joka talosta niitä juoksee ulos, ne tunkeutuvat matkustajien

ympärille, tulivat nämä sitten jalan tai hevosella. Koko lapsilauma

tekee kauppaa: pienokaiset tarjoilevat ja myyvät kauniisti veistettyjä

puutaloja, samanlaisia kuin täällä vuoristossa näkee. Oli sadesää tai

päiväpaiste, niin lapsilauma tulee tavaroineen.

Kolmattakymmentä vuotta sitten seisoi täällä silloin tällöin, mutta

aina jonkun verran etäällä muista lapsista, pieni poika, joka hänkin

halusi tehdä kauppaa. Hän seisoi siinä kasvot niin vakavina ja molemmin

käsin pidellen lasturasiaansa, ikäänkuin ei hän olisi tahtonut päästää

sitä käsistään. Mutta tämä vakavuus ja lisäksi se, että poikanen oli

niin pieni, vaikutti, että juuri hänet huomattiin ja hänet kutsuttiin

esiin, ja usein teki hän parhaimmat kaupat itse tietämättä miksi.

Ylempänä vuorella asui hänen äidinisänsä, joka veisti nuo sirot,

kauniit talot, ja siellä oli tuvassa vanha kaappi täynnä tämänlaisia

veistoksia. Siinä oli pähkinänsärkijöitä, veitsiä, haarukoita ja

rasioita, koristeinaan kauniit lehtiverhot ja hyppivät kemssit. Siellä

oli kaikkea, mikä saattoi ilahuttaa lapsen silmiä, mutta pienokainen —

Ruudiksi häntä sanottiin —, katseli suuremmalla ilolla ja kaipauksella

vanhaa vuoliaisen alla olevaa kivääriä. Sen hän oli kerran saava, niin

oli vaari sanonut, mutta hänen piti ensin tulla kyllin suureksi ja

voimakkaaksi voidakseen sitä käyttää....

Niin pieni kuin poika olikin, pantiin hänet kuitenkin kaitsemaan

vuohia, ja jos sitä pidetään hyvänä vartiana, joka voi kiivetä kilpaa

niiden kanssa, niin oli Ruudi hyvä vartia. Hän kiipesi vielä vähän

korkeammallekin; hänestä oli hauskaa ottaa linnunpesiä ylhäältä puista.

Uhkarohkea ja reipas hän oli, mutta hymyilevän hänen nähtiin vain

kun hän seisoi kuohuvan vesiputouksen partaalla tai kun hän kuuli

laviinin vyöryvän. Ei koskaan hän leikkinyt muiden lasten kanssa,

hän joutui heidän pariinsa vain silloin, kun hänen vaarinsa lähetti

hänet tekemään kauppaa, eikä Ruudi siitä paljon pitänyt; mieluummin

hän kiipeili yksinään vuorilla tai istui vaarin luona ja kuuli hänen

puhuvan vanhoista ajoista ja kansasta täällä Meiringenissä, josta hän

oli kotoisin. Ei ollut tämä kansa ollut siellä maailman alusta asti; ne

olivat kulkeneet sinne, kaukaa pohjoisesta ne olivat tulleet sinne, ja

siellä asui sukukunta, jota kutsuttiin »ruotsalaisiksi». Tämän tiedon

käsittäminen nyt oli kokonainen viisaus, ja sen Ruudi omisti; mutta

olipa seuraa, joka tuotti hänelle vielä enemmän viisautta, seurustelu

talon eläinkunnan kanssa. Siellä oli suuri koira, Ajola, perintö Ruudin

isältä, ja siellä oli kollikissa. Varsinkin tämä merkitsi Ruudille

paljon; se oli opettanut hänet kiipeämään.

— Tule mukaan katolle! oli kissa sanonut ja varsin selvästi ja

ymmärrettävästi, sillä kun on lapsi eikä vielä osaa puhua, ymmärtää

mainiosti kanoja ja ankkoja, kissoja ja koiria; ne puhuvat meille yhtä

ymmärrettävästi kuin isä ja äiti puhuvat, täytyy vain olla hyvin pieni.

Itse isoisän keppi saattaa silloin hirnua, muuttua hevoseksi, jolla on

pää, jalat ja häntä. Muutamat lapset säilyttävät tämän ymmärtämisen

kauemmin kuin toiset, ja näitten sanotaan jääneen iästään kauas

jäljelle, pysyvän hirveän kauan lapsina. Sanotaanhan sitä kaikenlaista!

— Tule mukaan katolle, pikku Ruudi! oli ensimmäisiä asioita, mitä

kissa sanoi, ja Ruudi ymmärsi. — Ne ovat kaikki kuvitteluja, nuo

putoilemiset; ei putoa, kun ei pelkää putoavansa. Tule, aseta toinen

käpäläsi noin, toinen noin! Tunnustele etukäpälillä, pidä silmät auki

ja jäsenesi norjina! Jos tulee rotko, niin hyppää ja pidä kiinni! Niin

minä teen!

Ja niin teki Ruudikin. Sentähden hän istuikin niin usein katonharjalla

kissan luona, hän istui sen kanssa puun latvassa, jopa korkealla

kallionkielekkeelläkin, minne kissa ei päässyt.

— Korkeammalle, korkeammalle! sanoivat puut ja pensaat. — Näetkö,

kuinka me ponnistamme, kuinka korkealle me pääsemme, kuinka me pidämme

kiinni, yksinpä äärimmäisestä kapeasta kallionkielekkeestä!

Ja Ruudi pääsi vuorelle usein ennenkuin aurinko pääsi sinne, ja siellä

hän joi aamujuomansa, raikkaan, vahvistavan vuori-ilman, juoman,

jonka vain Jumala osaa valmistaa ja jonka reseptin ihmiset lukevat.

ja johon on kirjoitettu: raikasta tuoksua vuoren yrteistä ja laakson

mintuista ja timjanista. Alhaalle painuneet pilvet imevät itseensä

kaiken, mikä on raskasta, ja sitten karttaavat tuulet ne kuusimetsiä

vastaan: tuoksun henkäys tulee ilmaksi, keveäksi ja raikkaaksi, yhä

raikkaammaksi — se oli Ruudin aamujuoma.

Auringonsäteet, auringon siunausta tuottavat tyttäret suutelivat hänen

poskiaan, ja huimaus seisoi vaanien, mutta ei uskaltanut lähestyä, ja

pääskyset alhaalta vaarin talosta — siellä oli kokonaista seitsemän

pesää — lensivät ylös hänen ja vuohien luo, visertäen: »Me ja te! Me ja

te!» Terveisiä ne toivat kotoa, yksinpä molemmilta kanoilta, ainoilta

linnuilta talossa, joiden kanssa Ruudi kuitenkaan ei antautunut

tekemisiin.

Niin pieni kuin hän olikin, oli hän paljon matkustanut, eivätkä ne

olleetkaan mitään lyhyitä matkoja sellaiselle pienelle palleroiselle.

Hän oli syntynyt Wallisin Kantonissa ja hänet oli kannettu tänne

vuorten yli. Hiljan hän oli käynyt jalan katsomassa läheistä

Staubbach’ia, joka hopeaharson lailla liehuu ilmassa lumenpeittämän,

häikäisevän valkoisen Jungfraun edessä. Ja Grindelwaldissa hän oli

ollut suuren jäätikön ääressä, mutta siihen liittyi surullinen tarina;

siellä sai hänen äitinsä surmansa, »siellä», sanoi vaari, »puhallettiin

lapsenilo pois pienestä Ruudista». Kun ei lapsi vielä ollut vuoden,

vanha nauroi hän enemmän kuin itki, oli äiti kirjoittanut, mutta

senjälkeen kun hän istui jäärotkossa, oli häneen tullut tykkänään

toinen mieli. Vaari muuten ei paljon puhunut siitä, mutta koko vuorella

oli asia tuttu.

Ruudin isä oli, niinkuin tiedämme, ollut postinkuljettaja. Tuvan suuri

koira oli aina seurannut häntä matkalla yli Simplonin alas Genève

järvelle. Rhônen laaksossa Wallisin kantonissa asui vielä Ruudin sukua

isän puolelta; setä oli oivallinen kemssinampuja ja tunnettu opas.

Ruudi oli vain vuoden vanha, kun hän menetti isänsä ja äiti halusi nyt

päästä pienen lapsensa kanssa kotiin sukulaisiinsa Berner-Oberlandiin.

Muutaman tunnin matkan päässä Grindelwaldista asui hänen isänsä. Tämä

harjoitti puunveistoa ja ansaitsi niin paljon, että tuli toimeen.

Kesäkuussa läksi äiti kantaen pientä lastaan kahden kemssinampujan

seurassa kotia kohden Gemmin yli päästäkseen Grindelwaldiin. He olivat

jo kulkeneet suurimman osan matkaa, he olivat päässeet vuoriharjan yli

lumikentälle, näkivät jo hänen kotilaaksonsa sieltä täältä pilkistävine

tuttuine taloineen. Ei ollut enää muuta vaivaa kuin kulkea ylimmän

suuren jäätikön poikki. Vasta satanut lumi peitti rotkon, ei juuri

syvälle pohjaan asti, missä vesi kohisi virtana, mutta kuitenkin

ihmisen mittaa syvemmälle. Nuori nainen, joka kantoi lastaan, luisui,

vaipui ja katosi; ei kuulunut huutoa, ei huokausta, mutta kuului

pienen lapsen itku. Kului enemmän kuin tunti, ennenkuin hänen molemmat

seuralaisensa likimmästä talosta alhaalla saivat nuoraa ja seipäitä,

joilla he mahdollisesti saattoivat auttaa, ja suuren vaivan jälkeen

vedettiin jäärotkosta esiin, mikäli saattoi nähdä, kaksi ruumista.

Kaikkia keinoja käytettiin ja onnistuttiin herättämään eloon lapsi,

mutta ei äitiä. Ja siten sai vanha vaari taloon tyttären asemasta

tyttären pojan, pienokaisen, joka oli nauranut enemmän, kuin hän

itki. Mutta siitä hän nyt näytti vieraantuneen; tuo muutos hänessä

oli varmastikin tapahtunut jäätikön kuilussa, tuossa kylmässä,

kummallisessa jäämaailmassa, minne sveitsiläisen talonpojan luulon

mukaan tuomittujen sielut ovat teljetyt tuomiopäivään asti.

Jäätikkö, suuri jääkappale toisensa päälle vyörytettynä, muistuttaa

kuohuvaa vettä, joka on jäätynyt ja puristunut vihreiksi lasipaasiksi.

Alhaalla syvyydessä kohisee huokuva virta sulanutta lunta ja jaata.

Syvät luolat, mahtavat rotkot siellä kohoavat; se on eriskummallinen

lasipalatsi ja siinä asuu jääneito, jäätikönkuningatar. Hän, tuo

surmaava, tuo kuristava olento, on puoleksi ilman lapsi, puoleksi joen

mahtava hallitsijatar, sentähden hän saattaa tehdä lennontapaisia

hyppyjä kuin kemssi ylös lumivuoren korkeimmalle huipulle, missä

rohkeimpien vuorennousijain täytyy hakata itselleen askel jäähän

pysyäkseen pystyssä. Hän purjehtii hennolla kuusenoksalla alas kuohuvaa

jokea, hyppää siellä kallionlohkareelta kallionlohkareelle, ja hänen

ympärillään liehuu lumivalkoinen tukka ja sinivihreä hame, joka paistaa

kuin vesi Sveitsin syvissä järvissä.

— Murskata, pitää kiinni, miten vain tahdon! sanoo hän. — Kauniin pojan

minulta varastivat, pojan, jota olin suudellut, mutta en suudellut

kuoliaaksi. Hän on taasen ihmisten joukossa, hän kaitsee vuohia

vuorella, kiipeää ylöspäin, aina ylöspäin, poispäin muista, ei minusta.

Minun hän on, minä noudan hänet!

Ja hän pyysi huimausta asian toimittajaksi; kesäiseen aikaan oli

jääneidosta liian tukahuttavaa luonnonhelmassa, missä minttu viihtyy.

ja huimaus kohoutui ja laskeutui. Tuolla tuli yksi, tuolla tuli kolme;

huimauksella on monta sisarta, kokonainen lauma. Ja jääneito valitsi

voimakkaimman noista monista, jotka ovat toimessa sekä ulkosalla että

seinien sisällä. Ne istuvat porraskaiteilla ja torninaitauksilla,

ne juoksevat kuin orava pitkin tunturinsyrjää, ne juoksevat sen

ulkopuolelle ja polkevat ilmaa niinkuin uimari potkii vettä, ja

houkuttelevat esiin uhrinsa ja vetävät alas syvyyteen. Huimaus ja

jääneito, molemmat tavoittelevat ihmistä niinkuin polyyppi kaikkea mikä

liikkuu sen ympärillä. Huimauksen oli tavoitettava Ruudi.

— Tavoittakoon hänet ken voi! sanoi huimaus, — minä en pysty siihen;

kissa, senkin heittiö, on opettanut hänelle temppunsa! Siinä

ihmislapsessa on mahti, joka työntää minut pois; minä en pääse kiinni

poikaseen, kun hän riippuu oksalla kuilun päällä, vaikka minä tahtoisin

kutittaa häntä jalkapohjiin taikka antaa hänelle ryöpyn ilmassa! Minä

en voi!

— Me voimme, sanoi jääneito, — sinä tai minä! Minä, minä.

— Ei, ei! kajahti heidän korviinsa, ikäänkuin vuoren kaiku olisi

kantanut kirkonkellojen soittoa, mutta se oli laulua, se oli puhetta,

se oli toisten luonnonhenkien yhteensulanut kuoro, lempeiden,

rakastavaisten ja hyvien, auringonsäteiden tyttärien. Ne asettuvat joka

ilta kaareen vuoren harjanteille, levittävät ruusunkarvaiset siipensä,

jotka hehkuvat yhä punaisempina ja punaisempina sitä mukaa kuin aurinko

laskee. Korkeat alpit hehkuvat, ihmiset kutsuvat sitä »alppihehkuksi».

Kun sitten aurinko on laskenut, vetäytyvät ne vuorenhuippujen sisään,

valkoiseen lumeen ja nukkuvat siellä kunnes aurinko nousee; silloin

tulevat ne jälleen esiin. Varsinkin rakastavat ne kukkasia, perhosia

ja ihmisiä ja näiden joukosta ne erityisesti olivat valinneet pienen

Ruudin.

— Te ette ota häntä! Te ette saa häntä!

— Suurempia ja voimakkaampia minä olen ottanut ja saanut, sanoi

jääneito.

Silloin lauloivat auringon tyttäret laulun matkamiehestä, jolta

pyörremyrsky riisti viitan ja vei pois huimaavassa lennossa. »Verhon

otti tuuli, mutta ei miestä. Te voitte, te voiman lapset, tavoittaa

hänet, mutta ette pitää hallussanne. Hän on voimakkaampi, hänessä on

enemmän voimaa kuin meissäkin, hän kohoaa korkeammalle kuin aurinko,

meidän äitimme! Hänellä on taikasana, joka sitoo tuulen ja veden, niin

että niiden täytyy palvella ja totella häntä. Te päästätte raskaan,

pusertavan painon, ja hän kohoaa korkeammalle.»

Niin kauniisti soi kellojen helisevä kuoro.

Ja joka aamu paistoivat auringonsäteet ainoasta vaarin talon pienestä

ikkunasta pieneen hiljaiseen lapseen. Auringonsäteiden tyttäret

suutelivat häntä, ne tahtoivat sulattaa, lämmittää, kerrankin poistaa

jääsuudelmat, jotka jäätikön kuninkaallinen impi oli suudellut häneen,

silloin kun hän kuolleen äitinsä sylissä makasi syvässä jääluolassa ja

sieltä pelastui kuin ihmeen avulla.