Muuan ankka tuli Portugalista; toiset sanoivat sen tulleen Espanjasta
— se on samantekevää. Sitä kutsuttiin portugalilaiseksi, se muni,
se teurastettiin ja valmistettiin ruoaksi, siinä sen elämän juoksu.
Kaikkia, jotka läksivät sen munasta, sanottiin portugalilaisiksi, ja se
merkitsi jotakin. Nyt oli koko siitä suvusta jäljellä ainoastaan yksi
ankka koko ankkatarhassa — tarhassa, mihin kanoillakin oli pääsy ja
missä kukko esiintyi sanomattoman ylpeänä.
— Hän loukkaa minua rajulla laulullaan, sanoi portugalilainen.
— Mutta kaunis hän on, sitä ei voi kieltää, vaikkei hän olekaan
mikään koiras-ankka. Hillitä itseään hänen pitäisi, mutta
itsensähillitsemiseen vaaditaan taitoa, se todistaa korkeampaa
sivistystä; sitä on pienillä laululinnuilla naapurin niinipuussa.
Kuinka kauniisti ne laulavat! Niiden laulussa on jotakin hyvin
liikuttavaa, minä kutsun sitä Portugaliksi. Jos minulla olisi
tuollainen pieni laululintu, niin minä olisin sille äiti, hellä ja
hyvä; se on veressäni, portugalilaisessa veressäni.
Ja juuri hänen puhuessaan tulikin pieni laululintu. Se tuli päätäpahkaa
ylhäältä katolta. Kissa oli sen kintereillä, mutta lintu pääsi
siipirikkona sen kynsistä ja putosi alas ankkatarhaan.
— Se on kissan tapaista, mokomankin heittiön! sanoi portugalilainen. —
Minä tunnen sen siltä ajalta, jolloin minulla oli poikasia. Pitääkin
sellaisella olennolla olla lupa elää ja kuljeskella katoilla! En luule
sellaista tapahtuvan Portugalissa.
Ja hän säälitteli pientä laululintua, ja toiset ankat, jotka eivät
olleet portugalilaisia, säälittelivät sitä myöskin.
— Se pieni elukka, sanoivat ne ja niitä tuli sitten siihen yksi
ja toinen. — Tosin me itse emme ole laulavaisia, mutta meillä on
sisällämme kaikupohja tai jotakin sellaista. Sen me tunnemme, vaikkemme
siitä puhu.
— Sitten minä puhun siitä, sanoi portugalilainen, — ja minä tahdon
tehdä jotakin hänen hyväkseen, sillä se on jokaisen velvollisuus!
Ja sitten hän nousi vesikaukaloon ja pulikoi vedessä niin että oli
miltei hukuttaa pienen laululinnun huuhteluun, minkä se sai, mutta
tarkoitus oli ollut hyvä.
— Se on hyvä työ, sanoi hän, — toiset voivat ottaa siitä oppia ja
esimerkkiä.
— Pip! sanoi pieni lintu. Sen toinen siipi oli poikki, sen oli
vaikea ravistella, mutta se ymmärsi niin hyvin hyväätarkoittaneen
pulikoimisen. — Te olette niin sydämellisen hyvä, rouva, sanoi se,
mutta ei pyytänyt enää mitään.
— En ole koskaan ajatellut sydämeni laatua, sanoi portugalilainen, —
mutta sen minä tiedän, että rakastan kaikkia tovereitani luomakunnassa,
lukuunottamatta kissaa, mutta sitä ei toki kukaan voine minulta
vaatia. Se on syönyt kaksi omaistani. Mutta olkaa nyt täällä kuin
kotonanne, älkää kursailko! Itse minä olen vieraalta seudulta, niinkuin
kyllä näette rakenteestani ja höyhenpuvustani. Minun uros-ankkani on
täkäläisiä, siinä ei ole minun vertani, mutta minä en ylpeile — jos
teidät joku täällä ymmärtää, niin kyllä uskallan sanoa, että minä sen
teen.
— Hänellä on portlakkaa kuvussaan, sanoi pieni tavallinen poikanen,
joka oli sukkela, ja toiset tavalliset pitivät tuota »portlakkaa»
niin erinomaisena. Se kuulosti Portugalilta, ja he tuuppivat toisiaan
ja sanoivat »rap!» Hän oli niin erinomaisen sukkela! Ja sitten he
ryhtyivät keskusteluun pienen laululinnun kanssa.
— Portugalilaisella on totisesti sana vallassaan, sanoivat he. —
Meillä ei ole nokassa suuria sanoja, mutta meillä on yhtä suuri
myötätunto. Jollemme teekään mitään hyväksenne, niin ajattelemme sitä
hiljaisuudessa. Ja sitä me pidämme kauneimpana.
— Teillä on kaunis ääni, sanoi muuan vanhimmista. — Mahtaa olla ihanaa
tietää, että voi tuottaa iloa niin monelle kuin te tuotatte. Minä tosin
en ymmärrä sitä. Sentähden pidän suuni kiinni, se on aina parempi kuin
sanoa jotakin tyhmää, mitä niin monet toiset sanovat teille.
— Älkää kiduttako häntä, sanoi portugalilainen. — Hän tarvitsee lepoa
ja hoitoa. Pieni laululintu, huuhtelenko teidät taas?
— Oi ei, antakaa minun olla kuivana! pyysi se.
— Vesiparannus on ainoa, mikä auttaa minua, sanoi portugalilainen.
— Huvittelu tekee sekin hyvää. Nyt tulevat pian naapurin kanat
vieraskäynnille, siellä on kaksi kiinalaista kanaa, he käyttävät
pussihousuja, ovat ulkomailta tulleita ja hyvin sivistyneitä, mikä
lisää minun kunnioitustani heitä kohtaan.
Ja kanat tulivat, ja kukko tuli; kukko oli tänään niin kohtelias, ettei
se ollutkaan karkea.
— Te olette todellinen laululintu, sanoi se, — ja teette pienestä
äänestänne kaikki mitä voi tehdä niin pienestä äänestä. Mutta paljon
enemmän veturia teissä saisi olla, jotta kuulisi teidän olevan
urossukupuolta.
Molemmat kiinalaiset olivat haltioissaan nähdessään laululinnun. Se oli
niin pörröisen näköinen huuhtelusta, jonka se oli saanut selkäänsä,
että se heidän mielestään muistutti kiinalaista poikasta.
— Hän on herttainen!
Ja sitten he ryhtyivät keskustelemaan hänen kanssaan. He puhuivat
kuiskaavalla äänellä ja käyttäen p-äänteitä, ylhäisellä kiinankielellä.
— Me kuulumme teidän lajiinne. Ankat, portugalilainenkin, kuuluvat
vesilintuihin, niinkuin kyllä olette huomannut. Meitä te ette vielä
tunne, mutta kuinka moni meitä tuntee tai ottaa vaivakseen oppia
tuntemaan! Ei kukaan, ei kanojenkaan joukossa! Vaikka me olemme
syntyneet istumaan korkeammalla orrella kuin useimmat muut. — Se on nyt
yhdentekevää. Me menemme hiljaista menoamme muiden joukossa, joiden
periaatteet eivät ole meidän, mutta me katsomme vain hyviä puolia ja
puhumme vain hyvästä, vaikka onkin vaikeaa löytää mitään sieltä, missä
ei mitään ole. Lukuunottamatta meitä kahta ja kukkoa ei kanahuoneessa
ole ketään, joka olisi lahjakas, joskin rehellisyys on nuhteeton.
Tätä ei voi sanoa ankkatarhan asukkaista. Me varoitamme teitä, pieni
laululintu, älkää uskoko tuohon tuolla, jolla on typpöhäntä, hän on
kavala. Tuo kirjava tuolla, jolla on vino peili siivissä, hän on
vimmattu puhumaan eikä koskaan jää kenellekään velkaa viime sanaa, ja
lisäksi hän on aina väärässä. Tuo lihava ankka puhuu pahaa kaikista,
ja se on vasten meidän luontoamme; jollei voi puhua hyvää, niin täytyy
pitää suunsa kiinni. Portugalilainen on ainoa, joka on saanut vähän
sivistystä ja jonka kanssa voi seurustella, mutta hän on intohimoinen
ja puhuu liian paljon Portugalista.
— Kuinka noilla molemmilla kiinalaisilla nyt on paljon supattamista!
sanoi pari ankoista., — Minua he ikävystyttävät, en ole koskaan puhunut
heidän kanssaan.
Nyt tuli uros-ankka. Hän luuli laululintua varpuseksi.
— Niin, minä en voi erottaa niitä toisistaan, ja samaa roskaahan
ne ovatkin. Yhtä pelurijoukkoa, ja kun on joutunut niiden kanssa
tekemisiin, niin ei niistä pääse eroon.
— Älkää välittäkö vähääkään siitä, mitä hän sanoo! kuiskasi
portugalilainen. — Hän on asioissa kunnioitettavana asiat ennen
kaikkea. Mutta nyt minä panen levolle. Jokainen on velvollinen pitämään
huolta siitä, että hän on pulskasti lihava, kun hänet palsamoidaan
omenilla ja luumuilla.
Ja sitten hän asettui auringonpaisteeseen ja ummisteli toista
silmäänsä. Hänellä oli niin hyvä asento, hän oli niin hyvä ja siksi
hän nukkui niin hyvin. Pieni laululintu nyppi katkennutta siipeään
ja asettui suojelijattarensa viereen. Aurinko paistoi lämpöisesti ja
kauniisti; siinä oli hyvä olinpaikka.
Naapurikanat kulkivat maata kuopien. Ne olivat oikeastaan saapuneet
yksinomaan ruoan tähden. Kiinalaiset menivät ensinnä pois ja sitten
muut. Sukkela poikanen sanoi portugalilaisesta, että eukko oli pian
joutuva »poikuuden ikään», ja sitten nauroivat muut ankat:
»Poikuuden ikään»! Hän on tavattoman sukkela! Ja sitten toistivat he
edellisen sukkeluuden: — Portlakka! Se oli hyvin hauskaa. Ja sitten he
asettuivat maata.
He lepäsivät hetken, silloin viskattiin yhtäkkiä joitakin makeisia alas
ankkatarhaan. Kuului sellainen loksahdus, että koko nukkuva joukko
kahahti ja räpytteli siipiään. Portugalilainen heräsi sekin, kääntyi ja
litisti hirvittävästi pientä laululintua.
— Piip, sanoi tämä. — Te astuitte niin lujasti jalalleni, rouva.
— Mitä te makaatte tiellä! sanoi portugalilainen. — Ette saa olla niin
herkkänahkainen. Minullakin on hermot, mutta minä en ole ikinä sanonut
piip.
— Älkää olko pahoillanne! sanoi pieni lintu. — Tuo piip pääsi
huomaamatta nokastani.
Portugalilainen ei kuunnellut sitä, vaan karkasi makeisten kimppuun ja
hankki itselleen hyvän aterian.
Kun se oli päättynyt ja hän pani maata, tuli pieni laululintu ja tahtoi
olla rakastettava:
Tillelit
Sydän kultainen,
sua kiittelen
kauaksi, kauaksi liidellen.
— Nyt minä asetun ruokalevolle, sanoi portugalilainen. — Teidän täytyy
täällä oppia talon tavat. Nyt minä nukun.
Pieni laululintu ällistyi suuresti, sillä hän oli tarkoittanut niin
hyvää. Kun rouva sitten heräsi, seisoi se hänen edessään pidellen
pientä jyvää, jonka se oli löytänyt. Sen se pani hänen eteensä. Mutta
rouva ei ollut nukkunut hyvin ja sentähden hän tietysti oli äreä.
— Sen te voitte antaa kananpoikaselle, sanoi hän. — Älkää seisoko siinä
minun kiusanani!
— Nyt te olette minulle suuttunut, sanoi laululintu. — Mitä minä olen
tehnyt?
— Tehnyt! sanoi portugalilainen. — Tuo lausetapa ei ole hienointa
lajia, tahdon huomauttaa teille.
— Eilen täällä oli päiväpaiste, sanoi pieni lintu, — tänään täällä on
pimeää ja harmaata. Minä olen niin sanomattoman surullinen.
— Tepä ette näy ymmärtävän ajanlaskua, sanoi portugalilainen. — Päivä
ei vielä ole lopussa. Älkää seisoko siinä töllistelemässä!
— Te katselette minuun niin vihaisesti kuin kaksi pahaa silmää katsoi
silloin, kun minä putosin alas tänne tarhaan.
— Hävytön! sanoi portugalilainen, — vertaatteko te minua kissaan,
tuohon petoeläimeen! Ei yhtä häijyä veripisaraa ole minussa. Minä olen
ottanut teidät hoitooni ja hyvää käytöstä minä teille opetan.
Ja sitten hän puraisi laululinnulta pään poikki. Lintu makasi kuolleena.
— Mitä tämä nyt on! sanoi portugalilainen. — Eikö hän sietänyt sitä?
No, sitten hän totisesti ei kelvannut tähän maailmaan! Minä olen ollut
hänelle kuin äiti, sen tiedän. Sillä sydäntä minulla on.
Ja naapurin kukko pisti päänsä pihalle ja kiekui veturin voimalla.
— Te tapatte minut kiekunallanne! sanoi portugalilainen. — Se on teidän
syytänne kaikki tyynni. Hän kadotti päänsä ja pian kadotan minäkin
omani.
— Eipä hän täytä suurta tilaa tuossa maatessaan, sanoi kukko.
— Puhukaa te kunnioituksella hänestä, sanoi portugalilainen. — Hänessä
oli säveliä, hänessä oli laulua ja korkea sivistys. Hellämielinen ja
lempeä hän oli, ja se kaunistaa eläimiä yhtä hyvin kuin niinsanottuja
ihmisiä.
Ja kaikki ankat kokoontuivat pienen kuolleen laululinnun ympärille.
Ankoilla on voimakkaat intohimot; se ilmenee joko kateuden tai säälin
muodossa, ja kun ei tässä ollut mitään kadehdittavaa, niin he säälivät.
Samoin tekivät myöskin molemmat kiinalaiset kanat.
— Sellaista laululintua emme saa enää koskaan. Hän oli miltei
kiinalainen.
Ja ne itkivät niin, että loksahteli ja kaikki kanat poksahuttivat,
mutta ankkojen silmät olivat punaisimmat heidän siinä kulkiessaan.
— Sydäntä meillä on, sanoivat he. — Sitä ei kukaan voi meiltä kieltää.
— Sydäntä! sanoi portugalilainen, —- niin, sitä meillä on — miltei yhtä
paljon kuin Portugalissa.
— Älkäämme unohtako hankkia jotakin kupuumme, sanoi urosankka. — Se on
tärkeämpää! Jos yksi soittovehe meneekin rikki, niin jääpi niitä meille
silti vielä tarpeeksi.