— Minussa paukkuu ja natisee, niin mainio pakkanen on! sanoi lumiukko.
— Tuuli tässä oikein puree miehen pirteäksi. Ja kuinka tuo hehkuva
tuolla hehkuu! — hän tarkoitti aurinkoa, joka oli juuri menemäisillään
mailleen. — Ei hän tule saamaan minua räpyttämään silmää, kyllä minä
pidän kiinni palasistani.
Hänellä oli kaksi suurta kolmikulmaista kattotiilenpalasta silminä.
suuna oli kappale vanhaa haraa, joten hänellä oli hampaat.
Hän oli syntynyt poikien hurraahuutojen kaikuessa, häntä oli reistä
tervehditty kilisevin kulkusin ja piiskanläiskein.
Aurinko laski, täysikuu nousi pyöreänä ja suurena, kirkkaana ja
kauniina sinisessä ilmassa.
— Tuolla se taas tulee esiin toiselta puolelta, sanoi lumiukko —
hän luuli auringon taasen näyttäytyvän. — Olen saanut hänestä pois
hehkuttamishalun. Riippukoon siellä valaisemassa niin että minä voin
nähdä itseni. Kunhan vain tietäisin, millä keinoin pääsee liikkumaan
paikaltaan! Minä niin mielelläni liikkuisin. Jos minä osaisin,
liukuisin nyt jäälle niinkuin näin poikien tekevän. Mutta minä en osaa
juosta.
— Vou! vou! haukahteli vanha kahlekoira. Se oli jonkun verran käheä ja
oli ollut siitä asti kun se oli kamarikoirana ja makasi kamiinan alla.
— Aurinko kyllä opettaa sinut juoksemaan! Sen minä näin edeltäjästäsi
viime vuonna ja hänen edeltäjästään. Vou! vou! Ja poissa ovat he kaikki!
—• Minä en ymmärrä sinua, toveri! sanoi lumiukko. — Pitääkö tuon tuolla
ylhäällä opettaa minua juoksemaan? — hän tarkoitti kuuta. — Niin, tosin
hän äsken juoksi, kun katsoin häneen tiukkaan. Nyt hän hiipii esiin
toiselta taholta.
— Sinä et tiedä mitään, sanoi kahlekoira, — mutta sinuthan on vasta
hiljan kyhätty kokoon. Sitä, jonka sinä nyt näet, sanotaan kuuksi; se,
joka meni mailleen, oli aurinko. Hän palaa huomenna, hän kyllä opettaa
sinut juoksemaan alas Vallihautaan. On tulossa ilmanmuutos, sen huomaan
vasemmasta takajalastani; sitä repii. On tulossa ilmanmuutos.
— En ymmärrä häntä, sanoi lumiukko, — mutta minulla on se tunne, että
hän sanoo jotakin epämiellyttävää. Se, joka hehkui ja meni mailleen, ei
myöskään ole ystäväni, sen sanoo vaistoni.
— Vou! vou! haukahteli kahlekoira, kulki kolme kertaa itsensä ympäri ja
asettui sitten koppiinsa nukkumaan.
Tuli todella ilmanmuutos. Paksu ja kostea sumu laskeutui aamulla yli
koko seudun. Aamupuoleen alkoi tuulenhenki käydä. Tuuli oli jäinen,
pakkanen kävi kiinni oikein lujin kourin, mutta kelpasi katsella, kun
aurinko nousi! Kaikki puut ja pensaat olivat kuurassa. Oli koko metsä
valkoisia koralleja, näytti siltä kuin kaikki oksat olisivat olleet
siroitetut täyteen hohtavan valkoisia kukkia. Ne tavattoman monet
ja hienot haarautumat, joita ei kesällä voi nähdä monilta lehdiltä,
tulivat nyt esiin jokikinen. Se oli pitsikudosta ja niin hohtavan
valkoista kuin jos jokaisesta oksasta olisi kumpuillut valkoista
hohdetta. Riippukoivu liikkui tuulessa, siinä oli elämää niinkuin
puissa kesällä. Oli erinomaisen kaunista! Ja kun aurinko paistoi, niin
kuinka koko tämä valkeus välkkyikään, aivan kuin sitä olisi puuteroitu
timanttitomulla, ja maata peittävän lumikerroksen yllä kimmelsivät
suuret timantit. Tai olisi myöskin saattanut luulla, että siellä paloi
lukemattomia pikkuruikkuisia kynttilöitä, vieläkin valkoisempia kuin
valkoinen lumi.
— Onpa verrattoman kaunista! sanoi muuan nuori tyttö, joka nuoren
miehen kanssa astui puutarhaan ja pysähtyi juuri lumiukon luo, mistä he
katselivat kimmelteleviä puita. — Kauniimpaa ei näe kesällä! sanoi hän,
ja hänen silmänsä säteilivät.
— Ja tuollaista miestä kuin tuo tuossa ei silloin ensinkään ole, sanoi
nuori mies ja viittasi lumiukkoon. — Hän on mainio.
Nuori tyttö hymyili, nyökytti lumiukolle ja sitten hän ystävineen kiiti
tanssien yli lumen, joka narisi heidän allaan ikäänkuin he olisivat
kulkeneet tärkkelyksellä.
— Keitä nuo molemmat olivat? kysyi lumiukko kahlekoiralta. — Sinä olet
vanhempi talossa kuin minä, tunnetko heidät?
— Tunnen kyllä! sanoi kahlekoira. — Tyttöhän on taputtanut minua ja
poika on antanut minulle luun. Heitä en pure.
— Mutta mitä he muuten ovat? kysyi lumiukko.
— Morsian ja sulhanen! sanoi kahlekoira. — He aikovat muuttaa
koirankoppiin ja yhdessä kaluta luita. Vou! vou!
— Merkitsevätkö nuo molemmat yhtä paljon kuin sinä ja minä? kysyi
lumiukko.
— Hehän kuuluvat herrasväkeen, sanoi kahlekoira. — Näkyypä se sentään
tietävän hirveän vähän, joka on syntynyt eilen. Sen huomaan sinusta.
Minulla on ikää ja tietoja, minä tunnen kaikki tässä talossa. Ja onpa
ollut aika, jolloin en seisonut täällä pakkasessa ja kahleissa. Vou!
vou!
— Pakkanen on ihana, sanoi lumiukko. — Kerro, kerro! Mutta älä
kalistele kahletta, sillä silloin minussa narskaa.
— Vou! vou! haukahteli kahlekoira. — Minä kuulun olleen pieni
ja soma penikka. Silloin minä makasin samettituolissa tuolla
sisällä rakennuksessa, makasin ylhäisimmän herrasväen helmassa,
minua suudeltiin kuonolle ja käpäläni puhdistettiin kirjaillulla
nenäliinalla. Minua sanottiin »sulokuonoksi», »samettikäpäläksi»,
mutta sitten minä kävin heille liian suureksi, sitten he antoivat
minut taloudenhoitajattarelle. Minä jouduin kellarikerrokseen. Sinä
saatat siitä paikaltasi nähdä sinne sisään. Sinä saatat katsella
kamaria, missä minä olen ollut herrasväkeä. Sillä sitä minä olin
taloudenhoitajattaren luona. Huone oli tosin pienempi kuin ylhäällä,
mutta täällä oli miellyttävämpää, lapset eivät minua rutistaneet ja
raahustelleet niinkuin ylhäällä. Minulla oli yhtä hyvä ruoka kuin
ennen, ja paljon enemmän. Minulla oli oma tyynyni, ja sitten siellä oli
kamiina — se on tähän aikaan vuotta ihaninta maailmassa. Minä ryömin
kokonaan sen alle niin että katosin näkyvistä. Oi, siitä kamiinasta
näen vieläkin unta. Vou! vou!
— Onko kamiina niin kaunis? kysyi lumiukko. — Onko se minun näköiseni?
— Se on aivan sinun vastakohtasi’. Sysimusta se on, sillä on pitkä
messinkiputkikaula. Se syö puita niin että tuli suitsuaa suusta. Täytyy
pysytellä sen syrjällä, aivan likellä, sen alla — se on sanomattoman
suloista. Sinä varmaan voit nähdä sen ikkunasta, siitä paikaltasi!
Ja lumiukko katsoi, ja hän näki todella mustan, kirkkaaksi kiilloitetun
esineen messinkitorvineen. Valkea loisti alhaalla. Lumiukon tuli
outo olla, hänellä oli tunne, josta hän ei saattanut tehdä selvää
itselleenkään. Hänet valtasi jokin, jota hän ei tuntenut, mutta jonka
kaikki ihmiset tuntevat, jolleivät he ole lumiukkoja.
— Ja miksi sinä hylkäsit hänet? sanoi lumiukko. Hän uskoi sitä varmaan
naiselliseksi olennoksi. — Kuinka sinä saatoit heittää sellaisen paikan?
— Mikäs auttoi, kun oli pakko, sanoi kahlekoira. — He heittivät minut
ovesta ja panivat minut tänne kahleisiin. Olin purrut nuorinta vekaraa
jalkaan sentähden, että hän potkaisi luotani luun, jota kalusin. Ja
luu luusta, on minun käsitykseni! Mutta sen he panivat pahakseen, ja
siitä ajasta olen ollut kahleissa ja olen menettänyt kauniin ääneni —
kuulehan vain, kuinka käheä minä olen: vou! vou! Siinä lorun loppu.
Lumiukko ei enää kuunnellut. Hän katsoi vilkkumatta
taloudenhoitajattaren kellarikerrokseen, alas hänen huoneeseensa, missä
kamiina seisoi neljällä rautajalallaan, näyttäen samankokoiselta kuin
lumiukko itse.
— Minussa narisee niin kummallisesti, sanoi hän. — Enkö minä
koskaan pääse tuonne sisään? Se on viaton toivomus, ja toki meidän
viattomat toivomuksemme täytetään. Se on korkein toivomukseni, ainoa
toivomukseni, ja olisi miltei väärin, jollei sitä täytettäisi. Minun
täytyy päästä sinne sisään, minun täytyy saada nojata pääni häntä
vasten, vaikka rikkoisin ikkunan.
— Sinne sisään et koskaan pääse, sanoi kahlekoira. — Ja jos tulisit
kamiinan luo, olisit mennyttä, vou! vou!
— Minä olen miltei mennyttä, sanoi lumiukko, — minä luulen meneväni
poikki.
Koko päivän seisoi lumiukko katsellen sisään ikkunasta. Hämärissä kävi
huone vieläkin houkuttelevammaksi. Kamiina loisti lempeämmin kuin kuu
loistaa ja aurinkokin, niin, sillä lailla kuin ainoastaan kamiina
voi loistaa, kun siinä on jotakin. Kun käytiin ovessa, niin leimahti
liekki ulos, siihen se oli tottunut. Lumiukon valkoiset kasvot lensivät
todella punaisiksi, puna välähti hänen rinnallensakin.
— Minä en kestä tätä, sanoi hän. — Kuinka se pukee häntä, kun hän
pistää ulos kielen!
Yö oli hyvin pitkä, mutta ei lumiukolle. Hän seisoi omissa kauniissa
ajatuksissaan, ja niitä paleli niin että ne paukkuivat.
Aamulla olivat kellarikerroksen ikkunat jäässä. Niissä oli kauneimmat
jääkukkaset mitä lumiukko ikinä saattoi kuvitella, mutta ne peittivät
kamiinan. Ruudut eivät tahtoneet sulaa, hän ei saattanut nähdä
kamiinaa. Paukkui, narisi, oli juuri sellainen pakkanen, jommoisen
pitäisi ilahuttaa lumiukkoa, mutta hän ei ollut iloinen. Hän olisi
voinut olla onnellinen ja hänen olisi pitänyt tuntea ©levänsä
onnellinen, mutta hän ei ollut: hän kaipasi kamiinaa.
— Se on kova tauti lumiukolle, sanoi kahlekoira. — Minä olen myöskin
potenut sitä tautia, mutta minä olen voittanut sen. Vou! vou! Nyt tulee
ilmanmuutos.
Ja tuli ilmanmuutos, kääntyi suojaksi.
Suojailma kiihtyi, lumiukko kutistui. Hän ei sanonut mitään, hän ei
valittanut, ja se on oikea merkki.
Eräänä aamuna hän romahti. Jokin, joka muistutti luudanvartta, törrötti
siinä missä hän oli seisonut. Sen ympärille olivat pojat pystyttäneet
hänet.
— Nyt minä ymmärrän hänen kaipauksensa, sanoi kahlekoira. — Lumiukolla
on ollut ruumiissaan kamiinansuka. Se se on liikkunut hänessä, nyt se
on voitettu. Vou! vou!
Ja pian oli talvikin voitettu.
— Vou! vou! haukahteli kahlekoira.
Mutta pikkutytöt kartanolla lauloivat:
Jo nouskaa, yrtit raikkahat
ja pajukissat villavat,
käy, käki, leivo lauleluun,
saa kevät kesken helmikuun.
Kukkuu, kvivit, mä laulan myös.
Oi, päivä kulta, täytä työs!
Eikä kukaan enää ajattele lumiukkoa.