Uuden vuosisadan runotar, sellaisena, jommoisena meidän lastenlastemme
lapset, ehkäpä vieläkin myöhempi suku, on hänet tunteva, mutta emme
me — koska hän ilmestyy? Miltä hän näyttää? Mitä sielun kieliä on hän
koskettava? Mihin korkeuteen on hän nostava aikakautensa?
Paljon kysymyksiä herättääkin tämä meidän kuumeinen aikamme, jolloin
runous miltei on tiellä ja jolloin tietää selvästi, että kaikki se
»kuolematon», mitä nykyajan runoilijat kirjoittavat, tulevaisuudessa
elää ehkä ainoastaan niinkuin vankilanseiniin hiilellä piirretyt
kirjoitukset, joita jotkut uteliaat katselevat ja lukevat.
Runouden täytyy senkin tarttua asioiden kulkuun, ainakin ladata
etupanokset niihin puoluetaisteluihin, missä veri tai muste vuotavat.
Tämä on yksipuolista puhetta, sanovat monet. Runoutta ei meidän
aikanamme ole unohdettu.
Ei, on vielä ihmisiä, jotka »vapaamaanantainaan» kaipaavat runoutta
ja silloin varmaan, tuntiessaan henkistä hiukaisua asianomaisissa
jalommissa osissaan, toimittavat kirjakauppaan lähetin ja
ostavat kokonaisella neljällä killingillä parhaiten suositeltua
runoutta. Toiset taas tyytyvät siihen, minkä he saattavat saada
kaupanpäällisiksi, tai ovat hyvillään, kun lukevat pätkän runoa
ruokapuodin pussinkyljestä. Se on halvempaa, ja halpuus täytyy meidän
kiireisenä aikanamme ottaa lukuun. Me tarvitsemme vain sitä, mitä me
omistamme, ja se riittää. Tulevaisuuden runous niinkuin tulevaisuuden
musiikkikin kuuluvat donquixotilaisuuksiin. Puhua siitä on samaa kuin
puhua Uranukseen tehtävistä löytöretkistä.
Aika on mielikuvitusleikittelylle liian lyhyt ja kallisarvoinen, ja
mitä on — kerrankin puhuaksemme oikein järkevästi — mitä on runous?
Nuo helisevät tunteiden ja ajatusten läikkeet, ovathan ne ainoastaan
hermojen heilahduksia ja liikkeitä. Kaikki innostus, ilo, tuska,
yksinpä aineellinen pyrkimyskin, ovat oppineiden sanojen mukaan
ainoastaan hermoheilahduksia. Me olemme jokainen — kielisoitin.
Mutta kuka näihin kieliin tarttuu? Kuka saa ne heilahtelemaan ja
värisemään? Henki, näkymättömän jumaluuden henki, joka niiden kautta
panee oman liikutuksensa, mielialansa soimaan, ja tämän ymmärtävät muut
kielisoittimet niin, että nekin samassa heläyttävät ilmoille sulavia
säveliä tai ristiriitaisesti väkeviä epäsointuja. Niin on ollut, niin
on oleva suuren ihmiskunnan edistyksen kulkiessa vapauden tietoisuutta
kohden.
Saattaa sanoa, että joka vuosisadalla, joka vuosituhannella on oma
suuruudenilmauksensa runoudessa. Syntyneenä päättyvällä aikakaudella
astuu se esiin ja hallitsee uudella, tulevalla aikakaudella.
Keskellä kuumeista, koneenkohinan täyttämää aikaa on hän siis jo
syntynyt, hän, uuden vuosisadan runotar. Tervehdyksemme lähetämme
hänelle! Kuulkoon hän sen tai lukekoon kerran, ehkäpä tuollaisten vasta
mainitsemiemme hiilikirjoitusten joukosta.
Hänen kehdonjalaksensa ulottuivat äärimmäisestä pisteestä, mitä
ihmisjalka on pohjoisnapatutkimuksillaan koskettanut, niin kauas kuin
elävä silmä on katsonut napaseudun taivaan »pimeihin hiilisäkkeihin».
Koneiden jyske, veturin vihellys, aineellisten kallioiden räjäyttäminen
ja hengen vanhojen siteiden katkominen esti meitä kuulemasta kehdon
käyntiä.
Suuressa nykyajan tehtaassamme hän on syntynyt, missä höyry koettelee
voimaansa, missä mestari Veretön ja hänen sällinsä raatavat päivää ja
yötä.
Hänellä on naisen suuri, rakkaudentäysi sydän, sen vestaalintuli
ja intohimon rovio. Hän on saanut järjen salaman kaikkine läpi
vuosituhansien vaihtelevine prisman väreineen, jotka on arvioitu
muotivärin mukaan. Mielikuvituksen mahtava joutsenhahmo on hänen
loistonaan ja voimanaan; tiede on kutonut sen, »alkuvoimat» ovat
antaneet sille lentovoiman.
Hän on isän puolelta kansan lapsi, terve mieleltään ja
ajatuksiltaan, vakavuus silmässä, leikki huulilla. Äiti on
ylhäissyntyinen, akateemisesti kasvatettu emigrantin tytär kultaisine
rokoko-muistoineen. Uuden vuosisadan runottaressa on verta ja henkeä
näistä molemmista.
Ihanat kummilahjat laskettiin hänen kehtoonsa. Joukoittain siihen
sirotettiin, niinkuin makeisia ikään, luonnon salattuja arvoituksia
selityksineen. Sukeltajan kellosta tipahteli kummallisia meren pohjalta
saatuja koruja. Avaruuksien kartta, tuo taivaalle, ripustettu tyven
meri lukemattomine saarineen, joista jokainen on oma maailmansa,
laskettiin jäljennöksenä kehdon peitteeksi. Aurinko maalaa tauluja
hänelle, valokuvauksen pitää antaa hänelle leikkikaluja.
Hänen imettäjänsä on laulanut hänelle Eivind Skaldespilleristä
ja Firdusista, minnelaulajista ja siitä, mitä Heine poikamaisen
vallattomana lauloi ilmoille todellisesta runoilijansielustaan. Paljon,
liian paljon on hänen imettäjänsä hänelle kertonut. Hän tuntee Eddan,
vanhan esi-äidinäidin äidin kauhua herättävät sadut, missä kiroukset
suhisevat verisin siivin. Koko Itämaiden Tuhannen ja yhden yön on hän
kuullut neljännestunnissa.
Uuden vuosisadan runotar on vielä lapsi, mutta hän on jo hypännyt ylös
kehdosta, hän on täynnä tahtoa, vaikkei hän vielä tiedä mitä hän tahtoo.
Vielä leikkii hän suuressa lapsenkamarissaan, jossa on yllinkyllin
taideaarteita ja rokokoota. Kreikkalainen tragedia ja roomalainen
huvinäytelmä seisovat siellä marmoriin Veistettyinä. Kansakuntien
kansanlaulut riippuvat kuivuneina kasveina seinillä — ne tarvitsevat
vain suudelman paisuakseen raikkaiksi ja tuoksuviksi. Ikuisissa
akordeissa kohisevat hänen ympärillään Beethovenin, Gluckin, Mozartin
ja kaikkien suurten mestarien ajatukset sävelissä. Kirjahyllylle on
siirretty niin monta, jotka aikoinaan olivat kuolemattomat, ja siellä
on tilaa monille muille, joiden nimien me kuulemme soivan kautta
kuolemattomuuden sähkölennätinlangan, mutta jotka kuolevat sähkösanoman
mukana.
Hirvittävän paljon hän on lukenut, liian paljon. Onhan hän syntynyt
meidän aikanamme. Kauhean paljon täytyy taasen unohtaa, ja runotar on
oppiva unohtamaan.
Hän ei ajattele lauluaan, joka tulee elämään uuteen vuosisataan
niinkuin Mooseksen runot elävät ja Bidpai’n kultakruunuinen satu ketun
kavaluudesta ja onnesta. Hän ei ajattele kutsumustaan, kajastavaa
tulevaisuuttaan, hän leikkii vielä, vaikka kansakuntien kamppailu
tärisyttää ilmaa, joka muodostaa soivia kuvioita teräskynistä ja
tykeistä, ristiin rastiin, riimuja, joita on vaikea selittää.
Hän käyttää garibaldihattua, lukien samalla Shakespeareaan ja ohimennen
ajatellen: häntä voidaan vielä esittää, kun minä tulen suureksi.
Levätköön Calderon teostensa sarkofaagissa kiitoskirjoituksineen.
Holbergin — niin, runotar on kosmopoliitti — hän on sitonut hänet
yhteen Molièren, Plautuksen ja Aristofaneen kanssa, mutta lukee eniten
Molièrea.
Hän on vapaa siitä levottomuudesta, joka ajaa alppien kemssejä, ja
kuitenkin halajaa hänen sielunsa elämän suolaa niinkuin kemssit vuoren.
Hänen sydämessään vallitsee lepo niinkuin heprealaisten muinaisessa
tarussa, tuo paimentolaisen ääni vihreillä kentillä hiljaisina,
tähtikirkkaina öinä, ja kuitenkin paisuttaa laulu sydäntä voimakkaammin
kuin innostunutta soturia Tessalian vuorilla muinaisessa Kreikassa.
Miten on hänen kristillisyytensä laita? Hän on oppinut filosofian
pienen ja suuren kertomataulun. Alkuaineet taittoivat yhden hänen
maitohampaistaan, mutta hän on saanut uuden. Hyvän- ja pahantiedon
hedelmää hän puraisi jo kehdossa, söi ja tuli viisaaksi, — niin että
»kuolemattomuus» salamoi hänen silmissään ihmiskunnan nerokkaimpana
ajatuksena.
Koska koittaa runouden uusi vuosisata? Koska sen runotar tunnetaan?
Koska hänen äänensä kuullaan?
Jonakin kauniina kevätaamuna hän saapuu veturin lohikäärmeellä,'
huristaen läpi tunnelien ja viaduktien, tai huohottavan delfinin
selässä yli pehmeän, voimakkaan meren, tai läpi ilman Montgolfierin
linnun Rockin kantamana, ja laskeutuu maahan, mistä hänen jumaläänensä
ensi kerran on tervehtivä ihmissukua. Missä? Kolumbuksen löytämässä
vapaudenmaassako, missä alkuasukkaista tuli ahdistettua riistaa ja
afrikkalaisista työjuhtia, maassa, mistä me kuulimme laulun Hiawatasta?
Antipodien maassako, tuossa Etelämeren kultakimpaleessa, vastakohtien
maassa, missä meidän yömme on päivä ja mustat joutsenet laulavat
mimosametsissä? Vai siinäkö maassa, missä Memnonin patsas soimistaan
soi, mutta jonka erämaiden laulun sfinksiä me emme ole ymmärtäneet?
Kivihiilisaaressako, missä Shakespeare on ollut hallitsijana Elisabetin
ajasta asti? Tyko Brahen kodissako, missä häntä ei siedetty, vai
Kalifornian seikkailumaassa, missä Weilington-puu, maailmanmetsien
kuningas, nostaa latvaansa?
Koska on tähti syttyvä, tähti runottaren otsalla, kukka, jonka lehtiin
on kirjoitettu vuosisadan kauneuden ilmaus, sen muoto, väri ja tuoksu?
— Mikä on uuden runottaren ohjelma? kysyvät meidän aikamme taitavat
valtiopäivämiehet. — Mitä hän tahtoo?
Kysy mieluummin mitä hän ei tahdo!
Hän ei tahdo esiintyä menneen ajan kummittelijana. Hän ei tahdo
rakentaa näytelmiä näyttämön virkaheitoista ihanuuksista tai peittää
näyttämöllisen rakennustaiteen puutteita laulurunouden häikäisevillä
verhoilla. Hänen lentonsa meidän edessämme tulee tapahtumaan ikäänkuin
tespisrattailta marmoriamfiteatterille. Hän ei lyö kappaleiksi tervettä
ihmispuhetta, sitten paikatakseen sen taidokkaaksi soittopeliksi,
jossa heläjävät trubaduuriturnauksien hyväilevät sävelet. Hän
ei tule pitämään runomittaa aatelismiehenä ja suorasanaista
porvarina. Yhdenvertaiset ne ovat niin soinnussa, täyteläisyydessä
kuin voimassakin. Hän ei tahdo Islannin satupaasista louhia esiin
vanhoja jumalia. Ne ovat kuolleet. Uusi aika ei heitä kohtaan tunne
myötämieltä eikä sukulaisuutta. Hän ei vaadi aikalaisiaan majoittamaan
ajatuksiaan ranskalaisiin romaanihökkeleihin. Hän ei aio kuolettaa
arkipäiväkertomusten kloroformilla. Elämännesteen on hän tuova! Hänen
laulunsa on sekä runossa että proosassa oleva lyhyt, selkeä, rikas!
Kansakuntien sydämenlyönnit merkitsevät jokainen ainoastaan kirjainta
suuressa kehitysaapisessa, mutta jokaiseen tarttuu hän samalla
rakkaudella, asettelee ne sanoiksi ja singauttaa sanat rytmeiksi
nykyajan-hymniinsä.
Ja koska on ajan täyttymys tullut?
Sinne on pitkältä meillä, jotka vielä olemme täällä jäljelläpäin, sinne
on lyhyt matka niillä, jotka ovat lentäneet edellä.
Pian kaatuu kiinalainen muuri, Euroopan rautatiet saavuttavat Aasian
suljetun kulttuuriarkiston — nuo molemmat kulttuurivirrat kohtaavat
toisensa. Silloin ehkä kohisee koski syvine sointuineen, me nykyajan
vanhat vapisemme kuullessamme noita voimakkaita ääniä ja tunnemme
niissä ragnarökin, vanhain jumalain häviön, unohdamme, että täällä
alhaalla täytyy aikojen ja kansanheimojen kadota ja että jokaisesta jää
ainoastaan pieni kuva, suljettuna sanan koteloon, uimaan lootuskukkana
iäisyyden virralla, sanoakseen meille, että he kaikki ovat ja olivat
lihaa meidän lihastamme, eri puvussa. Juutalaisten kuva säteilee
raamatusta, kreikkalaisten Iliadista ja Odysseiasta, ja entä meidän —?
Kysy sitä uuden vuosisadan runottarelta, ragnarökin tullessa, kun uusi
Gimle kohoaa kirkastuneena ja tajuttavana.
Kaikki höyryn voima, kaikki nykyajan paine ovat olleet vipuja. Mestari
Veretön ja hänen toimeliaat sällinsä, jotka tuntuvat meidän aikamme
mahtavilta hallitsijoilta, ovat ainoastaan palvelijoita, mustia orjia,
jotka koristavat juhlasalia, kantavat esiin aarteet, kattavat pöydät
sitä suurta juhlaa varten, missä runotar viattomana kuin lapsi,
innostuneena kuin neito ja levollisena ja tietoisena kuin nainen nostaa
runouden ihmeellistä lamppua, tuota rikasta, täyteläistä ihmissydäntä
jumalliekkeineen.
Terve, terve, sinä runouden uuden vuosisadan hengetär! Meidän
tervehdyksemme kohoaa ja kuuluu niinkuin madon virittämä ajatuksen
ylistys, madon, joka sahrankynnen alla halkaistaan kahtia uuden kevään
loisteessa. Ja uusi kevät halkoo vakoja, halkoo kahtia meitä matoja,
jotta siunaus voisi itää tulevalle uudelle suvulle.
Terve, sinä uuden vuosisadan runotar!