Nyt minä kerron sinulle tarinan, jonka kuulin, kun olin pieni, ja joka
kerta kun sitten olen sitä ajatellut, on minusta tuntunut, että se on
tullut yhä kauniimmaksi. Sillä tarinoiden laita on niinkuin useiden
ihmisten: ne käyvät iän mukana kauniimmiksi ja kauniimmiksi; ja se on
niin mukavaa!
Olethan sinä ollut maalla. Olet nähnyt oikean vanhan olkikattoisen
talonpoikaismökin. Sammal ja ruoho kasvavat siellä itsestään.
Haikaranpesä on harjalla — se kuuluu ehdottomasti asiaan, — seinät ovat
viistot, ikkunat matalat, ja vain yksi ainoa niistä voidaan avata.
Leivinuuni pullottaa kuin pieni paksu vatsa, ja seljapensas kurottautuu
tarhan takaa, missä kyhmyisen salavan alla on pieni vesilätäkkö ja
siinä ankka tai poikasia. Niin, ja sitten siellä on kahlekoira, joka
haukkuu kaikkia ja jokaista.
Juuri tuollainen talonpoikaismökki oli siellä maalla, ja siinä
asui aviopari, talonpoikaismies ja talonpoikaisvaimo. Miten vähän
heillä lieneekin ollut, oli sentään sammoistakin, mikä ei ollut
heille välttämätöntä, nimittäin hevonen, joka haki ruokansa maantien
pientareilta. Isä ratsasti sillä kaupunkiin, naapurit lainasivat sitä
ja isä sai palveluksesta vastapalveluksen. Mutta edullisempaa heille
kuitenkin oli myydä hevonen tai vaihtaa se johonkin, joka saattoi
hyödyttää heitä vieläkin enemmän. Mutta mikä se olisi?
— Sen sinä, isä, parhaiten ymmärrät! sanoi vaimo. — Nyt on kaupungissa
markkinat, ratsasta sinä sinne, ota hevosesta raha tai tee hyvä
vaihtokauppa. Mitä sinä teet, on aina oikein. Ratsasta markkinoille!
Ja sitten hän sitoi miehensä kaulaliinan, sillä sen hän kuitenkin osasi
tehdä paremmin kuin mies. Hän sitoi sen ruususolmuun, se kun näytti
komealta, ja sitten hän kämmenellään siisti hänen hattunsa ja suuteli
hänen lämpöistä suutaan, ja sitten ratsasti mies pois hevosella, joka
oli päätetty myydä tai vaihtaa. Niin, isä sen ymmärsi.
Aurinko paahtoi, taivaalla ei ollut mitään pilviä. Tie tomusi, siellä
liikkui niin paljon markkinaväkeä sekä rattailla että ratsain ja omin
jaloin. Aurinko paahtoi, eikä tiellä ollut minkäänlaista varjoa.
Tuossa kulki muuan lehmänajaja. Lehmä oli niin kaunis kuin se saattaa
olla. —- Varmaan se antaa hyvää maitoa, ajatteli talonpoika. —
Saattaisi olla aika hyvä vaihtokauppa, jos saisi sen.
— Kuulepas nyt, sinä lehmänajaja! sanoi hän. — Emmekö me molemmat
hiukan keskustelisi? Katsopa, hevonen kyllä varmaan maksaa enemmän
kuin lehmä, mutta yhdentekevä. Minulla on enemmän hyötyä lehmästä —
vaihdammeko?
— Miksei, sanoi mies, joka kuljetti lehmää, ja sitten he vaihtoivat.
Nyt Se oli tehty, ja niin olisi talonpoika saattanut kääntyä takaisin,
olihan hän toimittanut asiansa, mutta kun hän nyt kerran oli lähtenyt
markkinoille, niin hän ei tahtonut jättää markkinoita näkemättä. Ja
niin hän lähti kulkemaan lehmineen. Hän astui kiireesti, ja lehmä
astui kiireesti, ja niin he joutuivat pian kulkemaan miehen rinnalla,
joka kuljetti lammasta. Se oli hyvä lammas, hyvässä lihassa ja hyvässä
villassa.
— Tuonpa minä mielelläni tahtoisin, ajatteli talonpoika. — Siltä ei
puuttuisi laidunta meidän pientareellamme, ja talveksi sen voisi ottaa
sisään huoneeseen. Totta puhuen olisi meillä lampaasta enemmän iloa
kuin lehmästä. — Vaihdammeko?
Miksei, siihen oli lampaan omistaja kyllä suostuvainen, ja sitten
tehtiin vaihto, ja talonpoika läksi astumaan lampaineen maantietä
pitkin. Jalkaportaan luona näki hän miehen, jolla oli suuri hanhi
kainalossaan.
— Onpa sinulla siinä aika hanhi, sanoi talonpoika. — Siinä on sekä
höyhentä että rasvaa. Se varmaan näyttäisi komealta lieassa meidän
lammikollamme. Sille kelpaisi äidin koota jätteitä. Hän on usein
sanonut: olisipa meillä vain hanhi! Nyt hän voi sen saada — ja hän saa
sen. Tahdotko vaihtaa? Minä annan sinulle lampaan hanhen sijaan ja
suuret kiitokset lisäksi!
Niin, siihen toinen kyllä oli suostuvainen, ja sitten he vaihtoivat.
Talonpoika sai hanhen. Hän oli likellä kaupunkia, tungos tiellä kasvoi,
kihisi ihmisiä ja eläimiä. Ne kulkivat sekä tietä että piennarta pitkin
aina puominvartian perunamaahan asti, minne puominvartian kana oli
kytketty, jotta se ei peloissaan karkaisi ja jäisi niille teilleen.
Se oli typpyhäntä kana, joka vilkutteli toisella silmällään ja teki
hyvän vaikutuksen. »Kluk, kluk!» pani se. Mitä se siinä ajatteli,
sitä en saata sanoa, mutta talonpoika ajatteli sen nähdessään: enpä
ole kauniimpaa kanaa ikinäni nähnyt, se on kauniimpi kuin papin
hautomakanakin — sen ottaisin mielelläni! Kana löytää aina jyvän,
se milteipä pitää huolen itsestään! Luulisinpä tekeväni hyvän
vaihtokaupan, jos saisin sen hanhesta.
— Vaihdammeko? kysyi hän.
— Vaihtaako! sanoi toinen. — No, eihän tuo olisi hullumpaa.
Ja sitten he vaihtoivat. Puominvartia sai hanhen, talonpoika sai kanan.
Hän oli nyt toimittanut koko joukon asioita tällä kaupunginmatkallaan.
Ja kuuma oli, ja väsynyt hän oli. Hän tarvitsi ryypyn ja leipäpalan.
Nyt hän oli kapakan luona, sinne hänen oli mentävä. Mutta kapakoitsija
oli menossa ulos; hän tuli vastaan ovessa kantaen säkkiä, joka oli
täpötäynnä jotakin.
— Mitä sinulla on siinä? kysyi talonpoika.
— Mädäntyneitä omenia, vastasi mies, — koko säkillinen sioille.
— Niitäpä on kauhean paljon! Soisin äidin näkevän tämän. Meillä oli
viime vuonna yksi ainoa omena vanhassa puussa turveaitan luona. Sitä
omenaa piti säilytettämän, ja se oli laatikkokirstulla kunnes halkesi.
Rikkautta se sekin on! sanoi meidän äiti. Tässäpä hän vasta saisi nähdä
rikkautta! Sen soisin hänelle.
— Niin, mitä te annatte? kysyi mies.
— Mitäkö annan? Annan kanani vastaan.
Ja sitten hän antoi kanan vastaan, sai omenat ja meni
kapakkahuoneeseen, aina myymäpöydän ääreen. Omenasäkkinsä asetti hän
kaakeliuunia vastaan. Uunissa oli tulta; sitä ei hän huomannut. Paljon
vieraita oli markkinahuoneessa, hevoskauppiaita, härkäkauppiaita ja
kaksi englantilaista, ja ne ovat niin rikkaita, että niiden taskut
repeävät kultarahoista. Vetoa ne lyövät, saatpa kuulla!
— Suss! susss!
Mikä ääni kuuluu uunin luota?
Omenat alkoivat paistua.
— Mitä se on?
Niin, sen he pian saivat tietää, ja he saivat kuulla koko jutun
hevosesta, joka oli vaihdettu lehmään ja aina mädäntyneihin omeniin
asti.
— No, sinä saat läksytyksen äidiltä, kun tulet kotiin! sanoivat
englantilaiset. — Kyllä tulee niin että paukkaa.
— Suudelman saan enkä torumista! sanoi talonpoika. — Meidän äiti sanoo:
mitä isä tekee, on oikein!
— Lyödäänkö vetoa? sanoivat he. — Kultarahoja tynnyrittäin! Sata naulaa
on kippunta.
— Riittää, jos annatte täyden vakkasellisen! sanoi talonpoika. — Minä
voin panna vain täyden vakkasen omenia ja itseni ja eukon lisäksi,
mutta se on silloin enemmän kuin pyyhitty mitta, se on kukkurallinen.
— Olkoon menneeksi! sanoivat he, ja niin oli veto lyöty.
Kapakoitsijan vaunut ajoivat esiin, englantilaiset nousivat vaunuihin,
mädäntyneet omenat tulivat nekin vaunuihin, ja sitten he ajoivat
talonpojan tuvalle.
— Hyvää iltaa, äiti!
— Hyvää iltaa, isä!
— Nyt minä olen tehnyt vaihtokaupan.
— Niin, sinä osaat ne asiat! sanoi vaimo, otti häntä vyötäisistä ja
unohti sekä säkin että vieraat.
— Minä vaihdoin hevosen lehmään!
— Jumalalle kiitos maidosta! sanoi vaimo. — Nyt me voimme saada
maitoruokaa, voita ja juustoa pöytään. Se oli oivallinen vaihtokauppa.
— Niin, mutta lehmän minä taas vaihdoin lampaaseen!
— Se onkin varmaan parempi! sanoi vaimo. — Sinä olet aina niin
ajattelevainen. Lampaalle meidän laitumemme juuri riittää. Nyt me
voimme saada lampaanmaitoa ja lampaanjuustoa ja villasukkia, niin,
villaisen yöröijyn! Sitä ei lehmä anna! Se luo karvansa. Sinä olet
ihmeen ajattelevainen mies!
— Mutta lampaan minä vaihdoin hanheen.
— Saammeko todella tänä vuonna kekrihanhea, isä kulta! Sinäpä muistat
aina tuottaa minulle iloa. Voi kuinka sinä osaat olla herttainen. Hanhi
saattaa olla lieassa ja vielä lihoa Martinpäiväksi.
— Mutta hanhen minä vaihdoin kanaan! sanoi mies.
— Kanaan! Se oli hyvä kauppa, sanoi vaimo. — Kana munii, se hautoo,
saamme poikasia, saamme kanatarhan! Sitä minä juuri olen - niin
hartaasti toivonut!
— Niin, mutta kanan vaihdoin säkkiin mädäntyneitä omenia.
— Nyt minun pitää suudella sinua! sanoi vaimo. — Kiitos, oma mieheni.
Nytpä minä kerron sinulle jotakin. Kun sinä olit lähtenyt, niin minä
päätin laittaa sinulle oikein hyvän aterian: purjosipulilla höystettyä
munakakkua. Munat minulla oli, sipuli minulta puuttui. Silloin minä
läksin koulumestarille. Siellä heillä kyllä on purjosipulia, tiemmä,
mutta vaimo on saita, senkin vietävät. Minä pyysin saada lainata.
Lainata? sanoi hän. Meidän puutarhassa ei kasva mitään, ei edes
mädäntynyttä omenaa. En sitäkään voi teille lainata. Nyt minä voin
lainata hänelle kymmenen, niin, koko säkillisen! Se on hauskaa, isä!
Ja sitten hän suuteli miestään keskelle suuta.
— Siitä minä pidän, sanoivat englantilaiset. — Aina alasmäkeä ja aina
yhtä iloisena. Siitä kyllä kannattaa maksaa!
Ja sitten he maksoivat kippunnan kultarahaa talonpojalle, joka sai
suudelman eikä torumisia.
Niin, vaimon kannattaa aina huomata ja selittää, että isä on kaikessa
viisain ja mitä hän tekee, on oikein.
Niin, sepä vasta oli tarina. Minä kuulin sen pienenä, ja nyt olet
sinäkin kuullut sen ja tiedät, että mitä isä tekee, on aina oikein.