Keisarin hevoselle pantiin kultakengät, kultakenkä joka jalkaan.
Miksi sille pantiin kultakengät?
Se oli mitä kaunein eläin, sillä oli sirot jalat, hyvin kauniit silmät
ja harja, joka riippui kuin silkkihuntu kaulaa pitkin. Se oli kantanut
herraansa ruudinsavussa ja kuulasateessa, kuullut luotien laulavan
ja vinkuvan. Se oli purren raivannut tietä, potkinut ympärilleen,
taistellut, kun viholliset ahdistivat, yhdellä hyppäyksellä vienyt
keisarinsa kaatuneen vihollisen hevosen yli, pelastanut keisarinsa
kruunun, punaisesta kullasta tehdyn, pelastanut keisarinsa hengen,
joka oli enemmän kuin punainen kulta, ja sentähden pantiin keisarin
hevoselle kultakengät, kultakenkä joka jalkaan.
Ja sittiäinen ryömi esiin.
— Ensin suuret, sitten pienet, sanoi se. — Vaikkei koko mitään merkitse.
Ja sitten se ojensi esiin ohuet jalkansa.
— Mitä sinä tahdot? sanoi seppä..
— Kultakengät! vastasi sittiäinen.
— Oletkohan sinä oikein selväpäinen, sanoi seppä. — Tahdotko sinäkin
kultakengät?
— Kultakengät! sanoi sittiäinen. — Enkö minä ole yhtä hyvä kuin tuo
suuri otus, jota pitää hoitaa, sukia, palvella, syöttää ja juottaa?
Enkö minäkin kuulu keisarin talliin?
— Mutta miksi hevonen saa kultakengät? kysyi seppä, — etkö sinä sitä
ymmärrä?
— Ymmärräkö? Minä ymmärrän, että minua halveksitaan, sanoi sittiäinen,
— minua loukataan — ja sentähden minä nyt lähden maailmalle.
— Terve menoa! sanoi seppä.
— Karkea mies! sanoi sittiäinen ja sitten se läksi ulos, lensi vähän
«matkaa ja nyt se oli kauniissa pienessä puutarhassa, missä ruusut ja
lavendelit tuoksuivat.
— Eikö täällä ole kaunista? sanoi pieni leppäterttu, joka lenteli,
mustat pilkut punaisilla haarniskanlujilla siivillään. — Kuinka
suloiselta täällä tuoksuu ja kuinka kaunista täällä on!
— Minä olen tottunut parempaan, sanoi sittiäinen. — Sanotteko te tätä
kauniiksi? Eihän täällä ole edes lantatunkiota.
Ja sitten se jatkoi matkaansa tullen suuren leukoijan varjoon. Kukalla
ryömi kaalimato.
— Kuinka maailma sentään on kaunis! sanoi kaalimato. — Aurinko on niin
lämmin! Kaikki on niin hauskaa! Ja kun minä kerran nukun kuoleman
uneen, niinkuin sanotaan, niin herään perhosena.
— Kuvittele sinä vain! sanoi sittiäinen. — Vai lennämme perhosina! Minä
tulen keisarin tallista, mutta ei edes keisarin lempihevonen, joka
sentään käyttää minun vanhoja kultakenkiäni, kuvittele sellaista. Saada
siivet! Lentää! Niin, nyt me lennämme! Ja sitten sittiäinen lensi. —
Minä en tahdo närkästyä, mutta harmittaa minua kuitenkin.
Sitten se moksahti suurelle ruohokentälle. Siinä se hiukkasen makasi,
sitten se nukkui.
Varjelkoon, mikä rankkasade ryöppysi taivaasta! Sittiäinen heräsi
loiskinaan ja pyrki heti kaivautumaan maahan, mutta ei päässyt. Se
kehitteli, se uiskenteli vatsallaan ja selällään, lentämistä ei ollut
ajatteleminenkaan; varmaan ei se ikinä pääsisi elävänä tältä paikalta.
Se makasi siinä missä makasi ja jäi makaamaan.
Kun hiukan selkeni ja sittiäinen oli räpytellyt veden silmistään, näki
se jotakin valkoista; se oli valkenemaan pantua palttinaa. Se pääsi
sinne ja ryömi märän palttinan laskokseen. Tosin ei se ollut samaa kuin
maata lämpöisessä tallin lannassa, mutta täällä nyt ei ollut mitään
parempaa saatavissa, ja niin se viipyi siellä yhden kokonaisen päivän,
kokonaisen yön, ja sadettakin jatkui. Aamulla tuli sittiäinen esiin. Se
oli suutuksissaan ilmasta.
Palttinalla istui kaksi sammakkoa. Niiden kirkkaat silmät loistivat
pelkkää tyytyväisyyttä.
— Onpa nyt ihana ilma! sanoi toinen. — Kuinka se virkistää! Ja palttina
pitää veden niin kauniisti pinnallaan. Takajaloissani kutiaa ikäänkuin
minä uisin.
— Haluaisinpa tietää, sanoi toinen, — onko pääskynen, joka tekee
lentomatkoja niin kauas, monilla ulkomaanretkillään, tavannut parempaa
ilmastoa kuin meidän. Tätä räntää ja tätä märkää! On niinkuin makaisi
vesilätäkössä. Jollei siitä iloitse, niin totisesti ei rakasta
isänmaataan.
— Ettekö siis koskaan ole olleet keisarin tallissa? kysyi sittiäinen.
— Siellä on märkyys sekä lämmintä että höystettyä! Siihen minä olen
tottunut. Se on minun ilmastoani, mutta sitä ei voi ottaa mukaan
matkalle. Eikö täällä puutarhassa ole mitään taimilavaa, minne minun
kaltaiseni säätyhenkilöt voisivat asettua ja missä he voisivat tuntea
olevansa kotona?
Mutta sammakot eivät ymmärtäneet häntä tai eivät tahtoneet ymmärtää
häntä.
— Minä en koskaan kysy toista kertaa, sanoi sittiäinen, kun se oli
kysynyt kolme kertaa, saamatta vastausta.
Sitten se kulki vähän matkaa. Siinä oli ruukunsirpale. Sen ei pitänyt
olla siinä, mutta noin kumollaan se antoi suojaa. 'Päällä asui useita
pihtihäntäperheitä. Ne eivät kaivanneet paljon tilaa, ainoastaan
seuraelämää. Naaraille varsinkin on suotu äidinrakkautta, sentähden
olikin jokaisen poikanen kaunein ja viisain.
— Meidän poikamme on mennyt kihloihin, sanoi muuan äiti, — tuo suloinen
viattomuus! Hänen korkein päämääränsä on kerran päästä ryömimään papin
korvaan. Hän on niin herttaisen lapsellinen, ja kihlaus suojelee häntä
harha-askelista. Se on äidille niin ilahuttavaa.
— Meidän poikamme, sanoi toinen äiti, — oli tuskin päässyt munasta, kun
hän jo oli lietsussa. Hänessä sykkii into, hän hyppää sarvet päästään.
Se tuottaa tavatonta iloa äidille, eikö totta, herra sittiäinen?
He tunsivat vieraan ulkomuodolta.
— Olette molemmat oikeassa, sanoi sittiäinen, ja sitten hänet
pyydettiin huoneeseen, niin kauas kuin hän pääsi ruukunsirpaleen alle.
— Nyt teidän pitää nähdä minunkin pieni pihtihäntäni, sanoi kolmas ja
neljäs äideistä, — ne ovat mitä herttaisimpia lapsia ja hyvin hauskoja.
Ne eivät koskaan ole pahankurisia paitsi milloin niillä on kipeä vatsa,
mutta sehän sattuu hyvin helposti niiden iällä.
Ja sitten puhui jokainen äiti poikasistaan ja poikaset puhuivat myöskin
ja käyttivät niitä pieniä pihtejä, mitkä olivat heidän pyrstössään,
nykiäkseen sittiäistä leukaparrasta.
— Kaikkia ne nyt keksivätkin nuo pienet veitikat! sanoivat äidit ja
höyrysivät äidinrakkautta, mutta se ikävystytti sittiäistä ja niin hän
kysyi, oliko tästä pitkältäkin taimilavalle.
— Se on kaukana maailmalla, toisella puolen ojaa, sanoi pihtihäntä. —
Toivon ettei kukaan minun lapsistani koskaan joudu niin kauas, sillä
silloin minä kuolisin.
— Niin kauas minä kuitenkin koetan päästä, sanoi sittiäinen ja läksi
hyvästiä sanomatta. Se on hienointa.
Ojan luona se tapasi useita sukulaisiaan, kaikki sittiäisiä.
— Täällä me asumme! sanoivat ne. — Meillä on erinomaisen kodikasta.
Emmekö saa pyytää teitä tulemaan alas lihavaan liejuun. Matka on
varmaan väsyttänyt teitä.
— On kyllä, sanoi sittiäinen. — Olen maannut palttinalla sadeilmassa
ja siisteys varsinkin rasittaa minua. Niinikään olen saanut luuvaloa
siiventaipeeseen, seisoessani vedossa ruukunsirpaleen alla. On oikein
virkistävää kerrankin tulla omaistensa luo.
— Tulette ehkä taimilavalta? kysyi vanhin.
— Korkeammalta, sanoi sittiäinen. — Tulen keisarin tallista, missä
synnyin kultakengät jalassa. Matkustan salaisella asialla, mitä teidän
ei pidä minulta kysyä, sillä en sano sitä.
Ja sitten astui sittiäinen alas lihavaan mutaan. Siellä istui kolme
nuorta naarassittiäistä. Ne hihittivät, sillä ne eivät tietäneet mitä
niiden piti sanoa.
— Ne ovat kihlaamattomia, sanoi äiti, ja sitten ne taasen hihittivät,
mutta tälläkertaa noloudesta.
— En ole nähnyt kauniimpia keisarin tallissa, sanoi matkustava
sittiäinen.
— Älkää hemmotelko tyttöjäni! Älkääkä puhuko heille, jollei teillä ole
vakavia aikomuksia! Mutta vakavathan ne ovat, ja minä annan teille
siunaukseni.
— Eläköön! sanoivat kaikki muut, ja niin oli sittiäinen kihloissa.
Ensin kihlaus, sitten häät, mitäpä siinä oli odottamista.
Seuraava päivä kului hyvin hyvästi, toinen päästiin vaivoin loppuun,
mutta kolmantena täytyi jo ajatella ruokaa vaimolle ja ehkäpä
poikasillekin.
— Saivat yllätetyksi minut, sanoi se, — niinpä minun täytyy nyt
puolestani yllättää heidät.
Ja sen hän teki. Poissa hän oli, poissa koko päivän, poissa koko yön
— ja vaimo istui leskenä. Muut sittiäiset sanoivat, että olivatpa
he ottaneet oikean maankiertäjän perheeseen. Vaimo oli nyt heidän
taakkanaan.
— Niinpä hän voi olla neitona jälleen, sanoi äiti, — olla minun
lapsenani. Hyi mokomaa ilkeää heittiötä, joka jätti hänet!
Sittiäinen oli kuin olikin matkalla, oli kaalinlehdellä purjehtinut
ojan yli. Aamupuoleen tuli kaksi ihmistä, he näkivät sittiäisen,
ottivat sen maasta, vääntelivät ja kääntelivät sitä. Ja he olivat hyvin
oppineita molemmat, varsinkin poika.
— Allah näkee mustan sittiäisen mustan vuoren mustassa kivessä, eikö
Koranissa sanota niin? kysyi hän, käänsi sittiäisen nimen latinaksi ja
teki selkoa sen suvusta ja luonteesta. Vanhempi oppinut ei kannattanut
sen ottamista mukaan kotiin; siellä oli yhtä hyviä yksilöitä, sanoi
hän. Se ei kuulustanut sittiäisestä kohteliaalta puheelta. Sentähden
lensi se hänen kädeltään, lensi hyvän matkaa. Sen siivet olivat
kuivuneet, ja niin se pääsi ansarille, minne se saattoi pujahtaa
erittäin mukavasti, koska yksi ikkuna oli työnnetty auki, ja kaivautua
tuoreeseen lantaan.
— Täällä on herkullista, sanoi se.
Pian se nukkui ja näki unta, että keisarin hevonen oli kaatunut ja
että herra sittiäinen oli saanut sen kultakengät ja että hänelle oli
luvattu kaksi lisää. Se oli hyvin miellyttävää, ja kun sittiäinen
heräsi, ryömi se esiin ja katsoi ylös. Mikä loisto täällä ansarissa!
Suuret viuhkapalmut levittäytyivät korkeuteen, aurinko teki ne
läpikuultaviksi, ja niiden alla rehoitti mitä runsain vihanta ja loisti
kukkia, jotka olivat punaisia kuin tuli, keltaisia kuin meripihka ja
valkoisia kuin vastasatanut lumi.
— Täälläpä onkin mainion rehevä kasvillisuus. Kuinka hyvältä tuleekaan
maistumaan, kunhan se mätänee! sanoi sittiäinen. — Tämä on hyvä
ruokasäiliö, varmaan täällä asuu perheen jäseniä. Minäpä lähden
etsimään, koetan löytää jonkun, jonka kanssa voin seurustella. Ylpeä
minä olen, se on ylpeyteni! Ja sitten se kulki ja ajatteli untansa
kuolleesta hevosesta ja saamistaan kultakengistä.
Samassa tarttui käsi kiinni sittiäiseen; sitä puserrettiin, käännettiin
ja väännettiin.
Puutarhurin pieni poika ja muuan toveri olivat puutarhassa, he
olivat nähneet sittiäisen ja tahtoivat huvitella sen kustannuksella.
Käärittynä viinipuunlehteen joutui se lämpöiseen housuntaskuun;
siinä se ryömi ja kopeloi, sai sitten kädenpuserruksen pojalta,
joka läksi nopeasti suurelle puutarhan päässä olevalle lammelle.
Täällä pantiin sittiäinen vanhaan rikkinäiseen puukenkään, josta oli
lähtenyt rinta. Tikku kiinnitettiin mastoksi, ja tähän köytettiin
sittiäinen villaisella langalla. Nyt se oli laivuri ja sen piti lähteä
purjehtimaan.
Se oli hyvin suuri sisäjärvi, sittiäisen mielestä se oli valtameri, ja
se hämmästyi niin, että putosi selälleen ja sätkytteli jaloillaan.
Puukenkä purjehti, vedessä kävi virta, mutta jos laiva joutui vähän
liian kauas, niin kiersi toinen pieni poika heti ylös housunsa ja meni
noutamaan sen, mutta kun laiva taas oli liikkeellä, huudettiin poikia,
huudettiin vakavasti, ja he kiirehtivät pois ja jättivät puukengän oman
onnensa nojaan. Se ajelehti ja eteni yhä kauemma maasta, yhä kauemma
ulapalle; tämä oli kauheaa sittiäiselle. Lentää ei se voinut, se oli
köytetty kiinni mastoon. Se sai vieraakseen kärpäsen.
— Onpa meillä kaunis ilma, sanoi kärpänen. — Täällä minä saatan levätä,
täällä saatan paistattaa päivää. Teillä on hyvin miellyttävää.
— Te puhutte järkenne mukaan. Ettekö näe, että minä olen lieassa.
— Minä en ole lieassa, sanoi kärpänen ja sitten se lensi.
— Nyt minä tunnen maailman, sanoi sittiäinen. — Maailma on kurja. Minä
olen ainoa rehellinen siinä. Ensinnä minulta evätään kultakengät,
sitten minun pitää maata märällä palttinalla, seisoa vedossa ja vihdoin
minulle tyrkytetään vaimo. Kun sitten otan nopean askeleen maailmalle
ja näen mimmoista saattaa olla ja pitäisi minulla olla, niin tulee
ihmispenikka ja panee minut köysissä aavalle merelle. Ja silläaikaa
kulkee keisarin hevonen kultakengissä, se minua eniten harmittaa. Mutta
myötätuntoa ei voi odottaa tässä maailmassa. Minun elämänurani on hyvin
mieltäkiinnittävä, mutta mitäpä se auttaa, kun ei kukaan tunne sitä.
Maailma ei ansaitsekaan tuntemista, muutoin se olisi antanut minulle
kultakengät keisarin tallissa, kun lempihevonen oikaisi jalkansa
ja kun se kengitettiin. Jos minä olisin saanut kultakengät, olisi
minusta tullut tallin kunnia; nyt se on kadottanut minut ja maailma on
kadottanut minut, kaikki on mennyttä!
Mutta kaikki ei vielä ollut mennyttä. Tuli venhe, missä oli kaksi
nuorta tyttöä.
— Tuolla purjehtii puukenkä, sanoi toinen.
— Siihen on sidottu kiinni pieni eläin, sanoi toinen.
He olivat aivan puukengän vieressä, he saivat sen ylös, ja toinen
tytöistä otti esiin pienet sakset, leikkasi poikki villalangan
tuottamatta sittiäiselle vahinkoa, ja kun he tulivat maihin, pani hän
sen nurmelle.
— Ryömi, ryömi, lennä, lennä, jos voit! sanoi hän.
— Vapaus on ihana asia.
Ja sittiäinen lensi suoraan sisään erään suuren rakennuksen ikkunasta,
ja siellä se väsyneenä vaipui keisarin lempihevosen hienoon, pehmeään
pitkään harjaan tallissa, joka oli hevosen ja sittiäisen koti.
Sittiäinen tarttui kiinni harjaan ja istui hiukan lepäämään.
— Tässäpä minä istun keisarin lempihevosen selässä, istun ratsastajana.
Mitä minä sanonkaan? Niin, nyt se selviää minulle. Se on hyvä ajatus,
ja oikea. Miksi hevonen sai kultakengät? Sitä seppäkin minulta kysyi.
Nyt minä sen käsitän. Minun tähteni sai hevonen kultakengät.
Ja sitten tuli sittiäinen hyvälle tuulelle.
— Matkalla käy selväjärkiseksi, sanoi se.
Aurinko paistoi siihen, paistoi hyvin kauniisti.
— Maailma ei sentään ole hullumpi, sanoi sittiäinen, — täytyy vain
osata ottaa se oikealta kannalta!
Maailma on kaunis, sillä keisarin hevonen on saanut kultakengät, jotta
sittiäinen ratsastaisi sen selässä.
— Nytpä minä astun alas toisten sittiäisten luo ja kerron, kuinka
paljon on tehty minun hyväkseni. Kerron mitä kaikkea hauskaa sain
nauttia ulkomaanmatkalla ja sanon, että nyt pysyn kotona, kunnes
hevonen on kultakenkänsä kuluttanut.