Hänen seuraajansa ovat odottaneet että hän nostattaa ja kykenee
nostattamaan kapinan heti kuin vallassaolijat alkavat häntä ahdistaa.
He ovat alun alkaen lähteneet liikkeelle taistelua ja voittoa varten.
Mutta Kristus ei nosta kapinaa, kieltää kaikki vastustusaikeet ja antaa
itsensä tuomita ristille edes järjellisellä puheella itseänsä
puolustamatta.
Mikä perinpohjainen ja katkera erehdys hänen seuraajillensa! He
odottivat profeettaa, aatteittensa moraalista oikeuttajaa, ja
sotapäällikköä, käytännöllistä toimeenpanijaa. Ja tämä, jota he
siksi luulivat, olikin käsittämätön höperö, äärimmäisen moralihulluuden
personoituina, elämänkieltäjä, voimaton lammaslunastaja,
idiootti-vapahtaja, jonka menettelyä ei voinut kuin hämmästyksellä
ihmetellä.
Kristuksen seuralaiset eivät ymmärtäneet Kristuksen elämää, sen
vähemmin he ymmärsivät hänen kuolemaansa. Ja siksi selitys
kristusongelmasta tuli toiselta puolelta niin törkeän raaka, mutta
samalla niin saatanallisesti mestarillinen, että se voipi antaa aiheen
"kuolettavaan nauruun" niille jotka ovat säilyneet syrjästä
katselijoina -- mutta niille joita se koskee se on antanut aiheen
tappavaan suruun.
Miten iroonisesti sivistynyt juutalainen onkaan mahtanut tuntea
halveksimista kristittyjä kansoja kohtaan nähdessään ja kuullessaan
heidän jumalana palvelevan yhtä omituisesti sairasta juutalaista --
samaan aikaan kuin terve juutalaisuus on yleisesti ja törkeällä tavalla
kielletty ja häväisty.
Kristuksen tavasta kuolla kysyi hämmästynyt joukko pitkät ajat -- noin
neljäkymmentä vuotta -- kuka? Mikä? Minkälainen ihminen se oli, joka
sillä tavalla kuoli? Kun oli tarpeeksi kysytty astui esiin hetkeksi
syrjään sysätty saatanallinen nero, pappi, Saulus Tarsoslaisen haamussa
ja julisti voimakkaasti: -- "Niin rakasti jumala maailmaa että hän
antoi ainoan poikansa teidän edestänne. Jokainen joka uskoo hänen
päällensä pelastetaan, mutta _joka ei usko se kadotetaan_".
Tuo vastaus oli häpeällinen vastakohta "Kristuksen opille", jonka
yhtenä pääkohtana oli julistus, että kaikki ovat "jumalanpoikia".
Mitään välimatkaa jumalan ja ihmisen välillä ei ole ja minkään uhrin
tarpeellisuus siis ei voi tulla kysymykseenkään. Tuolla vastauksella
laskettiin aatteellinen perustus voimakkaimmalle ja hirveimmälle
pappisvallalle mitä vielä koskaan ihmiskunta on saanut kärsiä.
Kun väärennyksen perustus oli laskettu jatkuu väärennys selittelyllä
Kristuksen ominaisuuksista. Ne kansajoukot, jotka pyrkivät valtaan
eivät voineet hyväksyä idiootti-vapahtajaa eikä yksipuolista rauhan
evankeliumia, koska he eivät voineet niitä käyttää tarkotuksiensa
moraalisina ohjeina. He tarvitsivat vihan sekä rakkauden jumalallisen
sanoman, sodan sekä rauhan evankeliumin. Ja tätä tarvetta tyydyttämään
alkaa papin tarkoituksenmukainen toiminta.
Jos mieli papin voittaa, Kristuksen täytyi tulla yhtähyvin vihan kuin
rakkaudenkin sanomaksi, rauhaan kehottavaksi ja sotaa sallivaksi
jumalaksi -- muuten vihaavat ja sotaa haluavat joukot eivät olisi
Kristusta jumalaksensa ja lunastajaksensa tunnustaneet.
Ja sisältä mustat ja ulkoa kalpeat agitaattorit pitivät huolen siitä
että Kristus tuli tahrittua kaikilla niillä ominaisuuksilla jotka
kuuluivat ylöspäin pyrkiville mutta alhaisella sivistysasteella
oleville ihmisille. -- Tietysti voipi yhtähyvin sanoa, että Kristus
tuli aivan ansiottomasti ihmisominaisuuksilla koristetuksi.
Miksikä tuossa suuressa väärennyksessä on turvauduttu juuri
veriuhrimaiseen lunastajajuttuun? Siksi, koska ainakin arialaisen rodun
kaikki kansat ovat aikoinaan käyttäneet ihmisuhreja lepyttääksensä
jumalia. Epäilemättä Paavali ja muut mahdolliset lunastajajutun
sepittäjät ja korjailijat ovat tunteneet kansoissa elävän taikauskon
uhrista yleensä ja tiesivät heissä vieläkin elävän voimakkaana
maagillisen taipumuksen uskoa ihmisuhrin voimaan. Siihen he perustivat
jutun Kristuksen uhrikuolemasta.
Sivistyneet roomalaiset eivät luonnollisesti uskoneet ihmisuhriin,
mutta tulee ottaa huomioon, että väärennys olikin tehty alhaisella
sivistysasteella olevia varten, joista toivottiin Rooman vallan
kukistajia. Että osa sivistyneistä roomalaisista omaksuivat
kristinuskon, oli vain valtiollinen temppu, jolla luultiin voitavan
ehkäistä Rooman valtaa uhkaava häviö.
28
Alussa "kristillinen liike" oli maallisen elämän järjestämistä ja
sellaisena sen käsittivät kansajoukot kauan aikaa vielä sen jälkeen kun
papit olivat siltä maallisen merkityksen kieltäneet. Sitä mukaa kuin
liike muodostui kristinuskoksi ja kirkoksi ja pappisvalta varmistui,
kutistuivat liikkeen maallista elämää tarkoittavat ominaisuudet ja
käskyt ainoastaan pappien havaittaviksi ja heidän toimestansa
täytettäviksi. Ja viimein, pappisvallan päästyä kylliksi varmalle
vallan pohjalle, liikkeen alkuperäiset tarkoitukset tulkittiin
tarkoittavan puhtaasti henkisiä asioita. Kansajoukoille liikettä
ruvettiin tulkitsemaan vain uskomiseksi Kristukseen, joka rukoilevana
karitsana "isän oikealla puolella" koettaa lievittää heidän "kauheiden"
syntiensä seurauksia.
Sen kansanliikkeen, jolle Paavali väärennyksessä antoi nimen
kristinusko, johtavina ajatuksina olivat essealaisuus ja
uusplatonilaisuus, pääkysymyksenä ihannekommunismi. Väärennetyn
liikkeen johtavaksi ajatukseksi tuli pappisvalta.
"Ensimäiset kristityt" kävivät kiivasta sanasotaa aatteittensa puolesta
Paavalin julkeita väärennyksiä vastaan, joiden väärennysten pohjalle
kirkko alkoi rakentua.
Papit lopullisesti valtaan päästyänsä kielsivät "kristinuskon"
tarkoittaneen ja tarkoittavan sorrettujen ja orjien maalliseen valtaan
ja vapauteen nostamista. Julistamalla kristinuskon koskevan ainoastaan
sielua ja tuonpuoleista elämää kirkko kielsi kristinuskon.
Minkälaiseksi onkaan muodostunut lähes kahden vuosituhannen aikana
kristinusko? Mitä on käytännöllinen kristillinen liike meidän
päivinämme? Kirkkopolitiikkaa, joka ulospäin vaikuttaessaan on
vehkeilyä ja sotaa vallan saamiseksi ja omaisuuden kokoamiseksi. Ja
sisäisessä vaikutuksessaan, henkisessä puolessaan, se on elämän
kieltämistä, ei henkevöitymisen ja herkistymisen kautta, vaan köyhyyden
ja likaisuuden suosimisen avulla.
Siitä asti kun kirkko kielsi kristinuskon kansanliikkeenä
kristillisyyden hyveinä on ollut säälin, tyytyväisyyden ja köyhyyden
kunnioittaminen ja pelon vaistojen ihmisiin istuttaminen ja
ylläpitäminen. Ja ne vaistot ovat vahingoittaneet kristittyjä kansoja
enemmän kuin sodat ja ruttotaudit.
Tehdäksensä köyhyyden ihmiselliseksi ja köyhän ihmisen arvoiseksi
"pyhät miehet" ovat keksineet lauseen "mene ja myy tavarasi!" ja jutun
rikkaasta miehestä ja Latsaruksesta. Mutta tehdäksensä köyhyyden
jumalalliseksi ja köyhän tyytyväiseksi, kärsiväksi marttyriksi, kirkko
pisti nuo lauseet Kristuksen suuhun. Vaikka onhan selvää että
kristukselaista taivaanvaltakuntaa -- sydämentilaa -- ei voida siepata
niin yksinkertaisella tempulla kuin rikkautensa lahjoittamisella tai
hankkimalla ruumiinsa ilettäviä paisumia täyteen.
Mutta kirkko tiesi mikä sille oli edullista ja sentähden se tahtoi
tehdä jokaisesta, kellä ei ole yhteisiä liike-etuja papin kanssa,
kurjan Latsaruksen tai tavaransa kirkolle lahjoittaneen "rikkaan
miehen", armeliaisuuden tyypin. -- Kerjäläinen ja almunjakaja, kas
siinähän ne ovatkin kristillisen kirkon ihanneihmistyypit.
Oikeudenjakaja on kristilliselle kirkolle tuntematon. Oikeuden kuittaa
se julistamalla kaikissa niissä tapauksissa missä se itse ei pääse
tuomitsemaan tuomarivallan kuuluvan jumalalle.
Kristillinen kirkko ei pyri kasvattamaan tervettä ihmistä eikä voi
koskaan sellaiseen pyrkimykseen tullakaan kokonaisuutena, koska
mahdollisimman paljon erehtyvä, likainen ja tietämätön ihminen on
kirkolle välttämättömyys. Senpätähden kirkko kieltää todellisen
jalostumisen ja koettaa likaisella moraalillansa myrkyttää kaikki
jalostusmisaatteet.
Niinpä meillä ei olekaan yhteiskunnallista laitosta jota kristillinen
moraali ei olisi myrkyttänyt.
Terveys, vaistojen terveellä tavalla tyydyttäminen on käynyt
kristillisissä maissa rikokseksi. Ja sairaus, suorassa sarjassa
alentava sääli ja nöyryys ja ummehtunut vaistojen tyydytys, niistä on
tehty kaikkien inhimillisten hyveiden edelläkäypiä enkeleitä.
Sentähden, kun kirkko olemassaolonsa ehtona tarvitsee sairaita, kurjia
ihmisiä, "vaivaisia syntisiä", kirkon täytyy olla vihamielisellä ja
kieltävällä kannalla maallista viisautta vastaan. Ja kenenkään ei
tarvitse toivoa, että kirkko voisi tuolta kannaltansa kääntyä ja ruveta
saarnaamaan elämäniloa, onnea, terveyttä ja jalostumista. Sitä se ei
voi tehdä kieltämättä jumalaa, lunastusta, armoa, anteeksiantamusta ja
ihmisen synnillisyyttä. Kieltämällä ne kirkko voisi tulla elämän
myöntäjäksi ja edistäjäksi. Mutta mitä jäisikään kirkosta, joka
kieltäisi jumalan...!
Ken harrastaa tervettä elämää, korkeampaa sivistystä ja ihmisen
jalostumista hän ei voi suosia kristillisyyttä missään muodossa.
Ei riipu papin tahdosta, onko hän tieteiden ja järjen ystävä tai
vihollinen. Hänen täytyy olla niiden vihollinen, jos hän haluaa
olla kristityn kirkon palvelija. Kerran, Italian renessansissa,
ryhmä pappeja yrittivät nousta ja nostaa kirkkoa kokonaisuutena
valon ja järjen piiriin, mutta kirkko musersi nousijain työn.
"Uskonpuhdistuksen" kautta se hävitti renessanssin voitot melkein
jäljettömiin samoin kuin se ennemmin oli hävittänyt eräissä suhteissa
vielä nytkin saavuttamattoman antiikin sivistyksen.
Kokonaisuutena kirkko siis ei voi koskaan tehdä sovintoa tieteiden ja
järjen kanssa, koska kaikki tieteet ja johdonmukainen järjellinen
ajattelu sisältävät tuomion kirkolle. Tieteissä on poikkeuksena
ainoastaan teologia -- joka ei ole mikään tiede eikä voi saada tieteen
arvoa kenenkään järjellisen ihmisen silmissä.
Tieteiden alue on tämä maailma ja niiden harrastus ihmisiin nähden
terveeksi ja tietäväiseksi tekeminen, jos ne nimittäin esiintyvät
rehellisinä, ilman sivuvaikuttimien antamatta johtaa tieteellistä
työtä. Kirkko tarvitsee sairaita ihmisiä toista maailmaansa varten ja
sentähden se ei voi tieteille totuuden arvoa myöntää.
Kristitty kirkko ei voi tunnustaa mitään sellaista totuutta, joka
tarkottaisi elämämme järjestyksen perusteiden muuttamista. Kristitty
kirkko ei ole aatteen ja hengen kirkko, vaan se on dogmatiikan kirkko.
Ja dogmatiikka ei voi oleellisesti kehittyä. Kirkon täytyy aina väittää
totuuden olevan ulkopuolella meitä ja ulkopuolella aisteilla tajuttavaa
maailmaa.
Senpätähden kirkko vihaakin katkerimmin niitä ihmisiä, jotka väittävät
että kirkon "ehdoton totuus" on ehdoton -- humbuuki.
Kristillisen kirkon suurin rikos, sen mädättävä mustuus on
siinä, että se toimii järjestelmällisesti kristittyjen kansojen
sairaana pitämiseksi, alhaisen ihmistyypin kasvattamiseksi, ja
tänäpäivänä se tekee sitä _itsetietoisesti_, ja sentähden se
yksityisomistusoikeusjärjestelmän jälkeen on ankarimmin tuomittava kuin
yksikään muu sivistyskansojen elämään vaikuttanut yhteiskunnallinen
orgaani.
Kirkon omilla sanoilla lausuttuna syytös kirkkoa vastaan kuuluu:
Hyljättyänsä "kristinuskon" kirkko on vastoin parempaa tietoansa
järjestelmällisesti ja tarkoituksella kasvattanut saatanan lapsia --
saatana: kurjuuden symboli -- ja itsetietoisesti kieltänyt ja estänyt
jumalanlasten -- jumala: elämän onnen symboli -- maan päälle
ilmaantumisen.
Ei ole yksistään ja välittömästi kristillisen kirkon syy, että suurin
osa kristittyjen kansojen jäsenistä vielä tänäpäivänä elävät
kurjuudessa, mutta välittömästi ja suurimmaksi osaksi kristillisen
kirkon syy on se, että kristitty ei tunne kurjuutta kurjuudeksi ja
alhaiseksi. Ja se on se kirous, jonka vielä viimeinenkin kirkosta
luopuva kristitty tulee kirkolle huutamaan.
29
"Kristityksi tullakseen täytyy olla sairas, siihen ei voi kääntyä",
vakuuttaa filosoofi Nietzche. Ja samaa osottaa "pakanain" tavattoman
vaikeatöinen kääntäminen. Kristillisen kirkon oppi on sodanjulistus ja
kuolemantuomio kaikkia ihmiseläimen terveitä vaistoja vastaan, ja siksi
"luonnon tilassa elävät" kansat eivät taivu kristinuskoon muuten kuin
pakon edessä, ja "sydämenasiaksi" kristinusko heille ei tule muuten
kuin periytymisen, veren myrkytyksen kautta.
Niitä kärsimyksiä joita kristitty vielä tänäpäivänä nurkumatta kantaa
ei voi sietää terve ihminen vastaan taistelematta.
Risti on likaisuuden ja köyhyyden symboli. Mitä ahkerammin sitä
suudellaan sen likaisempia ovat ihmisten huulet ja tylsempiä katseet.
Kuka voisikaan parantaa maailmaa jossa on enemmistö kristityitä!
Kristitty ei ole maailmassa elämää varten, hän on maailmassa --
kuolemaa varten, ja sentähden hän ei voi hyväksyä elämän evankeliumia.
Kristitylle ei voi tarjota nautintojen maailmaa, sillä se on iloinen ja
valoinen, ja sitä kristitty ei voi sietää. Hänen maailmansa on pimeä,
likainen ja piikikäs ja sellaisena hän sen pitää niin kauan kuin hän on
kristitty.
Kristityn kanssa ei kannata ruveta maailmaa parantamaan. Kristityn
maailmasta hävittäminen on yksi maailman paranemisen ehto.
Kristityllä maailmalla on viime vuosisadalla ollut yksi ainoa
todellinen suurkristitty, joka on saanut äänensä kuuluville yli
sivistyneen maailman. Ja mitä hän on maailmalle huutanut?
"Täyttäkää isän tahto" ja "älkää seisoko pahaa vastaan"! Tuon hulluista
hulluimman neuvon, neuvon jota kehittyvät kansat eivät voi toteuttaa,
tuo aikamme suurkristitty, kreivi Tolstoi, huusi maailmalle sadoissa
äänilajeissa. Noita humbuukimaisia korulauseita syötti hän Venäjän
kansalle korkeimpina totuuksina yhä uudelleen ja uudelleen, sensijaan
kuin hänen olisi pitänyt kehottaa kansaansa aktiivisesti nousemaan
tyrannejansa vastaan, kiihottaa ja terästää heidän tarmoansa
"ylösnousemukseen", eikä loruilulla isän tahdosta heikontaa heidän
vähääkin itseluottamustansa. -- Ja sellaista sanottiin kirkon
kukistajaksi ja uskonnon pilkkaajaksi, miestä joka maailmanmaineensa
avulla vahvisti uskoa tyhjään enemmän kuin sukupolvi venäläistä
papistoa ja esti vapaan ajattelun edistymistä enemmän kuin venäläinen
sensuri. Hän kirkon kukistaja ja uskonnon pilkkaaja! Mikä narripeli.
Niin paljon kuin kristillisyyden myrkyttämä maailma Tolstoita
ihaileekin -- ja ymmärtää häntä yhtä väärin kuin Kristustakin -- on
kuitenkin selvää ettei tuo jumalanvaltakirjalla varustettu anarkisti
ollut elämän edistäjä, vaan elämänkieltäjä, kulturin ja nautintojen
väsyttämä kulturin ja nautintojen kieltäjä.
Voipi sanoa että samaa kuin Kant kategoorisine imperatiiveineen oli
henkisen vararikon ja itsemurhan partaalle joutuneelle filosofiselle
teoloogialle, samaa oli Tolstoi jankutuksineen isän tahdosta epäilemään
alkaneille kristityille.
Kantin kategoorinen imperatiivi joutui parahiksi vangitsemaan
kristillisyyden kahleista irtautumaisillaan olevaa filosoofista järkeä
ja pitämään sitä vuosisadan melkein alallaan. Samoin tolstoilaisuus
ikäänkuin luulotellun jumalan salapoliisi kristillisyyden kirjavasta
varastosta astuu esiin kiinniottamaan tuhansia opiskelevasta nuorisosta
ja järkeänsä käyttämään alkaneista ihmisistä, jotka yrittivät pujahtaa
ulos kristillisyyden piiristä järjen vapaille ja ihanille lakeuksille,
elämän myöntämisen ja taistelun ja voiton tielle. Ja tälle sivistynyt
maailma räpyttää käsiänsä ja huutaa: suurta, kuuluisaa! Täydyn
tunnustaa, etten todellakaan käsitä mitä suurella ja kuuluisalla
tarkoitetaan.
Jos kristukselainen humbuuki, jos neuvo "älkää seisoko pahaa vastaan"
pidetään vielä tällä vuosisadalla suurena ja kuuluisana, jos sitä
pidetään sivistyskansoille sopivana ja onnea tuottavana siveysohjeena,
silloin täydymme sanoa -- vaikene järki, tutkimus ja vapaa-ajattelu!
Ihmiset haluavat kuulla inspireerattujen aasien puhuvan.
Kristillinen kirkko on nimittänyt ihmisen luomisen ruunuksi, mutta on
kaikella voimallansa kasvattanut hänestä epäonnistuneimman eläimen,
epäonnistuneimman sentähden, koska ihminen on terveistä vaistoista
eksynyt pahemmin kuin muut eläimet.
Jos haluaisi kuvata keskinkertaisesti terveen ja aikamme teknillistä
kehitystä vastaavan ihmisen ja vertaisi häntä kristittyyn, ainakin
moraalinen erotus olisi hämmästyttävämpi kuin korkeamman luokan apinan
ja kristityn välinen eroavaisuus.
Kristityn hävittäminen ja ihmisen kasvattaminen pitäisi olla kaiken
tieteen, taiteen ja "vapaan järjen" huomion esineenä.
Varsinaisten kristittyjen käännyttämiseen ei kannata tuhlata aikaa. On
vain laitettava sulut, että kristillisyyden mätä ei pääse saastuttamaan
sellaista mikä vielä on pelastettavissa. On taisteltava nuorisosta.
Jättäkäämme vanhat rauhaan ja pelastakaamme nuoret. Tulkoot vanhat
enkeleiksi, mutta nuoret _ihmisiksi!_
Jokaisen yhteiskunnan, joka haluaa kantaa sivistyneen yhteiskunnan
nimeä pitäisi asettaa terveyslautakuntia ja säätää suojeluslakeja
kristillisyyden myrkytystä vastaan ja sen poistamiseksi.
Vankeuden uhalla pitäisi kieltää kristillisyyden missään muodossa
opettaminen alle kahdeksantoista vuotisille. Ja jokaiselta
kolmekymmentävuotta täyttäneeltä kristityltä pitäisi kieltää
kansalaisoikeudet jokaisessa sivistyä haluavassa valtiossa.
"Raakaa väkivaltaa!" sanotaan. Joutavia. Kirkko ei ole koskaan
ajatellut sillä tavalla levittäessään kristillisyyttä julkisen sekä
salaisen väkivallan avulla. Ja tässä on kysymys paljon enemmästä kuin
kristillisyyden vihaamisesta ja kristityn tunteiden loukkaamisesta.
Tässä on kysymys yhteiskunnallisesta lääkärin toimesta suurpiirteisen
jalostamispolitiikan toteuttamista varten. Lääkäri leikkaa elävään
lihaan päässeen syövän järkeilemättä, missä määrin teko tyydyttää
tunteita. Yhteiskunta voipi myöskin "leikata" ja "polttaa"
kristillisyyden syövän ollenkaan ottamatta huomioon kristittyjen
tunteita ja mielipiteitä. Ellei se sitä tee, jos se edelleenkin antaa
kristilliselle liikkeelle täyden toimintavallan ja kristitylle täydet
kansalaisoikeudet, vieläpä etuoikeudella, todistaa se että
kristillisyys on osannut liiaksi hyvin turvata itsensä järkeä vastaan,
että sivistyneiden kansojen politiikka on liiaksi kristillisyyden
mädättämä, että pappi vieläkin hallitsee.
30
Riistojärjestelmän, kristinuskon ja monien muiden rappeuttavain
tekijäin tuloksena meillä on kahdennenkymmenennen vuosisadan ihminen,
joka saarnaa ankaraa moraalia. Moraalisaarnojen lomassa "kiusaaja"
tulee hänen luoksensa ja pakottaa hänet "lankeamaan".
Hän yhä edelleen turvautuu valheeseen: rukoilee, paastoaa ja kiduttaa
itseänsä. Rukousten ja itsekidutusten lomassa tulee "kiusaaja" ja
pakottaa hänet "lankeamaan".
Hän luopuu maailmasta ja vaeltaa yksinäisyyteen. "Kiusaaja" seuraa
häntä korpeen ja vuorille ja pakottaa hänet "lankeamaan".
Hän etsii yksilön pelastusta uusista aatteista ja ihanteista.
"Kiusaaja" on ehtinyt edelle: esittää hänelle uusia aatteita ja
ihanteita vastaavat viettelykset ja pakottaa hänet "lankeamaan."
Hän koettaa parantaa lähimmäistänsä sulkemalla hänet vankilaan, siten
erottaaksensa hänet julkisen elämän viettelyksistä. Yksinäisyydessä ja
vankeudessa "kiusaaja" on ainoa parannettavan toveri, ja pakottaa hänet
"lankeamaan" syvälle salaisiin paheisiin.
Ja viimein hän suuressa moraaliraivossansa löytää "puhtaasti" elävän
lähimäisen, löytää ihmisen jolla ei ole paheita. Mutta katso! -- Se oli
kahdella jalalla kävelevä ja puhuva aasi, jolla ei ole mitään
hyveitäkään.
Ja viimein hän huomasi totuuden, jota niin kauan oli turhaan etsitty.
Hän löysi korkeampaan moraaliin johtavan lähtökohdan, joka kuuluu:
_Ellei ihminen saa totella "kiusaajaa" ja "langeta" elämä tulee hänelle
vastenmieliseksi ja sietämättömäksi._
Lisäksi hän huomasi, että mitkään aatteet ja ihanteet eivät voi
pelastaa yksilöä; ne voivat "pelastaa" ainoastaan rodun tai kansan tai
luokan, jos rotu, kansa tai luokka todella pelastusta haluavat.
31
Se "kiusaaja", joka yksilön kykenee pakottamaan "lankeemukseen" aina ja
kaikkialla on mielijohteita ja tahtoa suurempi voima: vaistot. Se on se
voima, joka tulee asettaa ensimäiselle sijalle siveellisten arvojen
käsittelyssä.
Ceylonin Vedda-kansan jäsen on peräti alhaisella sivistysasteella,
mutta, useain tutkijain vakuutuksen mukaan, hän ei osaa ollenkaan
valehdella, ei silloinkaan vaikka hän voisi valheella henkensä
pelastaa. Hän ei tunne valhetta ja voimakas vaisto estää hänet
hyväksymästä sellaista mikä ei ole toden kanssa yhtäpitävää.
Kaikki se mikä näyttää ihmisessä olevan hänen yksilöllisyydestänsä
johtuvaa johonkin pakottavaa tai jostakin estävää pyrkimystä on
periytymisen, kasvatuksen ja vallitsevan elämänjärjestyksen kautta
ihmisen yksilöllisyyteen kehittynyttä vaistoa, jossa periytymisellä
kuitenkin on suurin osallisuus.
Erityisesti solutuman tutkiminen -- joka nyt on vasta alussa -- ja sen
ominaisuuksien tarkempi selville saaminen tulee lähimmässä
tulevaisuudessa osottamaan paljon huomattavia perinnöllisyyttä koskevia
seikkoja. Se tulee selvittämään myöskin periytyvien vaistojen laatua ja
periytymisvoimaa.
Materialismin pohjalla olevassa sielutieteessä jo tunnustetaan
niinsanottu "tajuton vaikutus" ja todistellaan että "tajuttoman" ja
tajuavan vaikuttavan voiman välillä ei voida löytää mitään varmaa rajaa
samoin kuin ruumiin ja sielun välilläkään ei ole mitään varmasti
määriteltävää rajaa.
Samoin sielutiede tuntee vaiston voimana, joka ei tarvitse
itsetietoista sielutoimintaa johtaaksensa tekoon. Vaisto voipi pakottaa
ilman edelläollutta mielikuvaa ja "itsetietoista" tahtomista.
Vaistot elävät ja kestävät pakottavina voimina vielä kauan sen jälkeen
kuin niitä synnyttävät ja kehittävät ulkonaiset syyt ovat lakanneet
vaikuttamasta.
Vaisto on ainoa "sielullinen" ominaisuus jota voidaan otaksua
ilmaantuvan jo puhtaasti fysikaalista ja kemiallista laatua olevissa
ilmiöissä -- mutta siitä huolimatta se ilmenee korkeimmankin
itsetietoisen järjen asteilla, mutta sen vaikutusta ei voida tarkalleen
erottaa mielikuvien, järjen ja tahdon vaikutuksista, koska se useissa
tapauksissa hallitsee edellisiä.
Kuitenkin järjellä on olemassa yksi etuoikeus. Korkealle kehittyneenä
järki kykenee keksimään keinoja kaikkien ihmisen ominaisuuksien
jalostamiseksi -- itsensäkin.
Vaisto ei määrää tarkalleen yksityisten tekojen laatua, mutta se määrää
suunnan mihin pyritään.
Vaiston oleellisin ja samalla jyrkin tunnusmerkki onkin juuri se, että
se esiintyy aina jonakin kokonaisena järjestelmänä -- rappeuttavana tai
jalostavana -- sensijaan kuin mielijohteet, järjen arvioimiset ja tahto
esiintyvät enempi heiluvina, hetkellisinä ja siveelliseltä arvoltansa
suuresti vaihtelevina tekoina.
Tieto on aina persoonallisen kuulemisen ja näkemisen ja tuntemisen
tulos. Vaisto on aina veriperintö, jota ympäristö tosin voipi vahvistaa
tai heikontaa.
Tieto hyvästä ei kykene estämään pahasta, jos vaistot ovat taipuvia
pahaan. Siinä selitys ristiriitaan: miksi eletään toisin kuin
tiedetään...
Selvinkin tieto ja parhainkin todistus ovat voimattomia muuttamaan
suhdettamme johonkin asiaan, jos vaistomme suhde siihen on toinen kuin
tietomme. Esimerkiksi:
Joukko marssii laulaen sankarilaulua
"Ei muuta johtajaa, ei luojaa
kuin kansa kaikkivaltias" --