jaksaneet valloittaa koko maailman, ihmiskunnalla tänäpäivänä olisi
ainoastaan yksi lunastaja, Kristus, sensijaan kun ihmiskunnalla nykyään
vielä on kolme suurta lunastajaa ja pikkulunastajia kymmenittäin. Ja
tuo yksi lunastaja olisi yhtä mahtava ja suuri jumaluudessa kuin
nykyään olevat monet lunastajat. Hän olisi Buddha, Muhamet ja Kristus
yhteen henkilöön yhdistyneenä. Samoin olisivat Brahma, Jehova ja Allah
yksi ainoa jumala -- miekan voimasta, jolla kristinusko on levitetty.
Ja kristinuskon ajatussuuntaa seuraten Brahma, Allah, Buddha, Konfutse
ja Muhamet tunnettaisiin tänä päivänä koko maailmassa perkeleen
ylimmäisinä enkeleinä ja Antikristuksina. Sillä voitettujen kansojen
jumalien perkeleellistyttäminen kuuluu välttämättömästi voittavien
kansojen tärkeimpiin tehtäviin.
Kreikkalaisten Orpheus ja Homero, roomalaisten Romulus ja Remus,
suomalaisten Väinämöinen ja monet muut ovat personoituja
kansalliskäsitteitä. Eikä kukaan yritä väittämään että sentähden kun on
olemassa kreikkalaisten kansalliseepos, Iliadi, on täytynyt olla
olemassa Orpheus ja Homero, ja että kun on olemassa Kalevala on
täytynyt olla olemassa Väinämöinen. Mutta teoloogit väittävät
evankeliumien kuvauksen Kristuksen persoonallisista ominaisuuksista
todistavan Kristuksen olleen olemassa, vaikka evankeliumien
persoonattomuus täytyy olla ilmeisesti huomattavampi kuin mainittujen
kansalliseeposten.
Mitä erityisesti lunastajakäsitteeseen tulee, sen Kristus-nimellä
personoiminen on ilmeisen selvää, koska siihen on olemassa
historiallisiakin todistuksia. Onhan tunnettua ensimäisten kristittyjen
keskuudessa vuosisatoja vallinnut riita siitä, onko Kristus jumala tai
ainoastaan jumalallinen luonne. Vuotena 325 päätettiin sitte Nikean
kirkolliskokouksessa että Kristus on _kaksinaisuus_: jumala ja ihminen.
Mutta mitenkä tuo päätös syntyi?
Kummaltakin puolelta käytettiin todistuksina toisiensa syytöksiä ja
solvauksia -- joka muuten osottaa että silloin vielä ei uskottu siihen
ihmeiden sarjaan, jota myöhemmin on käytetty Kristuksesta todistuksena.
Mutta kun ankara riita ei vienyt päätökseen syntyi yleinen tappelu,
joka lopultakin ratkaisi asian paavalilaisuuden eduksi, että Kristus on
kuin onkin jumala. Tuollainen asian ratkaisu todistaa vain sitä että
määrätyt käsitteet hinnalla millä hyvänsä tahdottiin personoida nimellä
Kristus, ja määrättyjä mytholoogisia ja "siveellisiä" käsitteitä
tahdottiin ruveta kutsumaan nimeltä Kristuksen oppi.
Sielutieteellinen todistus käsitteiden keskittämisestä henkilöksi ja
sellaisen keskittämisen tarpeellisuudesta on se, että sivistyskansojen
enemmistö vieläkään ei kykene tajuamaan mitään ajatusta, ei mitään
käsitettä samalla ajattelematta käsitteelle tekijää, yksilöä.
Lunastajakäsite on ehdottomasti pelkkä symboli. Ja silloin on itse
asialle yhdentekevää onko Jesus Kristus nimistä miestä elänyt tai ei.
Ja, jos hän on elänyt, on yhdentekevää mitenkä hän on elänyt ja
kuollut. Käsitys hänestä kestää samana, salaperäisenä, ihmeellisenä
ja kunnioittavana niin kauan kuin se liike, joka on hänet
keppihevoseksensa ottanut, nauttii ihmisten ajatuksissa siveellistä
arvoa. On siis yhdentekevää vaikka Jesus Kristus olisi ollut maantien
rosvo, hänestä olisi yhtähyvin voinut tulla "jumalanpoika", koska hänen
koko kuuluisuutensa lunastajana perustuu oletettuihin ominaisuuksiin,
jonka oletuksen alkuna on tunnetulle kansanliikkeelle sovitetut
kirjalliset väärennykset.
Mutta noiden väärennyksien julkeus viittaa siihen, että niiden esineenä
on ollut kokonaan epäinhimillinen luonne, jota ei ole ollenkaan
ymmärretty joukkojen puolelta -- jos nimittäin noiden väärennysten
esineenä on ollenkaan henkilöä ollut.
21.
Jos Kristus on ollut olemassa ja jos hän oli poikkeusluonne niin
minkälainen poikkeusluonne hän oli?
Itsetiedoton elämänkieltäjä, äärimmäisyyteen asti epäonnistunut
ihminen, omituisella tavalla sairas erikoisluonne, sopimaton elämään
siinä yhteiskunnassa jossa hän eli, ja opettajaksi sopimaton kaikkiin
yhteiskuntiin, joissa toimitaan joko itsetietoisina tai vaistomaisina
elämän myöntäjinä. Hän oli ihminen joka oli liiaksi "henkevöitynyt",
"täydellisyyden" rajoille ehtinyt vaistoihminen -- määrätyn lajin
idiootti.
Todella olevainen maailma oli hänelle vain heijastusta ja vertauskuvia.
Vaistoksi käynyt aate, sydämentunne ja vakuutus olivat hänelle ainoa
tosimaailma, jossa hän eli ja jonka hän tajusi ja uskoi. Kaikki hänen
ajatuksensa, puheensa ja tekonsa olivat tuon oletetun maailman ja
elämän todistamista ja samalla tämän maailman, todellisen maailman ja
elämän, itsetiedotonta kieltämistä.
Sellainen elämänymmärrys on ulkopuolella kaikkia sitä mikä tavalliselle
ihmiselle merkitsee jotain.
Kristuksen ajatuskyky ei tuntenut maailmaa jossa on käytännöllisiä
tieteitä, taiteita, rakkaita pyrkimyksiä ja intohimoja. Hänen koko
henkinen olemuksensa käsitti vain yhden varman asian: puhtaan uskon
autuuden olemassaoloon ja sen katkeamattoman itsessään tuntemisen.
Hänen koko tietonsa: puhdas usko on puhdas -- hulluus.
Tuonlaisen täydellisyyden avulla voidaan käsittää "jumalanvaltakunta"
ja "autuus" aina läsnäoleviksi, elää niissä ja siten itsetiedottomasti
kieltää olevainen maailma.
"Jumanlanvaltakunta" ja "autuus" olivat Kristukselle sydämentila, ainoa
mahdollinen hermotunne -- joita ei odoteta ja saada, kuten kristityt
tekevät, vaan ne tunnetaan välittömästi.
Tuollaiselta ilmiöltä puuttuu kokonaan myöntävä elämänvoima. Hänen
henkinen voimansa on kokonaan kielteistä: toimii elämän vastakkaisella
puolella, elämänkieltämisen puolella. Väsymys, pois pyrkiminen,
suloiseen lepoon vaipuminen -- kuolema -- käyvät hänelle hallitseviksi
vaistoiksi ja johtavat hänet yhden lajin itsemurhaan.
Kristuksen syyttömyys, karitsamaisuus oli juuri siinä ettei hän
tuntenut sydämensä tilan vastakohtaa maailmaa, hänen laupeutensa,
jumalainen rakkaus, siinä ettei hän kyennyt elämää tajuamaan niin
pitkälle että olisi voinut mitään itsetietoisesti vihata.
22.
"Opetuslasten" ja apostolien kuvaama Kristus on paljon karkeampi
edellä esitettyä. Mutta juuri tässä tulee ottaa huomioon, että
kristuspersoonaa on esitetty erityisen tarkoituksen saavuttamista
varten. Kristuksesta on ennenkaikkia tekemällä tehty moraalinen ohjaaja
määrätylle kansanliikkeelle ja kaikille myöhemmille kristittyjen
teoille.
Toiselta puolen "opetuslasten" enemmistö eivät ollenkaan tajunneet
Kristuksen yksilöllisyyttä. Eikä ihmekään. Sellaisen hulluuslajin
psykoloogian tutkiminen olisi vaatinut etevän psykoloogin tarkkuutta ja
tietoja. Mutta "opetuslapset" ja apostolit olivat yhtä typeriä kuin
meidän aikamme jätkäpapit. Lukuun ottamatta apostoli Saulus
Tarsolaista, tuota toikalaiseen filosofiaan perehtynyttä, sen aikaisen
kansanliikkeen saatanallisina mestaroitsijaa, ja oppinutta fariseusta
ja "opetuslapsi" Juudas Iskariotia uuden testamentinkaan mukaan
"opetuslasten" ja apostolien joukossa ei ollut neroista haittaa.
Kristinusko semmoisenaan ei ole koskaan vetänyt puoleensa miehiä,
joilla olisi ollut neroa, makua ja rehellisyyttä tunnustaa tosiasiat.
Likaiset ja kavalat verihuuliset vampyyrit ovat etupäässä esittäneet
Kristusta ihmiskunnalle, ja sentähden "mestari" on tullut joko tieten
tai tietämättä väärin esitettyä.
"Opetuslasten" moukkamaisuuden ja Paavalin harkitun vehkeilyn tuloksena
on meillä "pyhissä kirjoissa" rauhaan raukeavan, hentomielisen ja
todella puhtaan -- vastakohtia tuntemattoman -- Kristuksen sijasta
Kristus, joka muistuttaa rähisevää katupoikaa, tappelevaa hulikaania,
kateellista kamasaksaa, sirkusilveilijää, raukkamaista henkiorjaa,
sanalla sanoen kaikkia ensimäisen kristityn tyyppejä. Vain rivien
välistä ja oikein lukemalla voimme evankeliumeistakin nähdä vilahduksen
todellisesta Kristuksesta.
Kuinka moni tieteellinen ja taiteellinen kristus-persoonan tutkija
onkaan antanut Paavalin pettää itseänsä Kristuksen yksilöllisyydestä.
Useimmat heistä Kristusta etsiessään ovat löytäneet vain ensimäisen
kristityn tai Paavalin ja esittäneet Kristuksen sanoilla ja kuvilla sen
mukaan.
Todelliseksi kristustyypiksi kuitenkin sopii parhaiden kaikkia,
kuolemaakin, ihmettelevä lammas, karitsa, joka "viedään teuraaksi",
mutta joka ei osaa kiinnittää sellaiseen mitään huomiota.
Todella suuria ovat vaikeudet Kristuksen psykologian tutkijalle.
Hänellä on vastassaan kaikki ne viileyden, likaisuuden, kostonhimon,
avuttomuuden, katumuksen, armontoivon ja autuudenriemun vaistot, jotka
ensimäisissä kristityissä voimakkaina riehuivat -- jotka Paavali
esittää kristukselaisuutena. Löytää tuosta värien ja vaistojen
sekamelskasta todellinen Kristus, se todellakin on laskettava suurten
keksintöjen joukkoon, jonka vain hyvin harvat onnistuvat tekemään.
Nähdä ensimäisten kristittyjen monisuuntaisten vaistojen ja riehuvien
intohimojen takaa itse elämänkieltäjä -- intohimoton Kristus -- jolla
on vain yksi pakottava tunne, yksi syvä pyrkimys: pelottavan tyyni
väsymys elämään, sellaiseen näkemiseen vaaditaan neroa ja
sielutieteellistä tarkkuutta.
23.
Tehdä Kristuksesta nero, sankari ja vallankumouksen saarnaaja on yhtä
väärin kuin tehdä hänestä yliluonnollinen olento, lunastaja.
Mikä kohtalon iva! Tehdä Kristuksesta sankari ja nero! Siinä suuressa
elämänilveilyssä jonka nimenä on kristinusko on esitetty mitä
perinpohjaisinta ironiaa ja esitetty sitä niin mestarillisesti, että
tuosta ilveilyn pilaamasta piiristä ei tahdo mitään todellista vapaata
ajattelua syntyä. Siksipä voidaan Kristuksen yksilöllisyydestä tulla
niinkin epäjohdonmukaisiin päätelmiin kuin sankari ja nero.
Jos mikään niin sankarius on epäkristuksellista. Sankari ja nero ovat
sanoja jotka eivät kuulu ollenkaan senlaatuisen persoonallisuuden
piiriin kuin Kristus todennäköisesti on ollut, jos hän on ollut.
Sankaruus ja nerous merkitsevät aina elämän myöntämistä, eikä
ainoastaan myöntämistä vaan myöskin sen kuohuttamista ja
voimakkaammaksi tekemistä. Kristukselaisuus taas merkitsee elämän
kokonaan kieltämistä, sen lopettamista. Sehän on evankeliumienkin ydin,
"rauhan ja ilonsanoma", vaikka se ei ole koskaan ollut kristillisen
liikkeen ja kirkon toiminnan ohjaaja.
Se liike, joka Rooman valtakunnassa muodostui kristinuskoksi alkaa
kehityksensä sankaruuden vastakohdasta: mystillisistä toiveista ja
ulkonaisesta alistuvaisuudesta. Roomalaisten orjain sankaruus oli
mennyt vallankumouksen johtajan Spartacuksen mukana, ja se heräsi
jälleen vasta Paavalin jälkeen. Jos kristillisyys olisi alkanut
sankaruudesta roomalaisille orjille olisi lunastajaksi tullut
Spartacus, roomalainen orja ja gladiaattori.
"Älä seiso pahaa vastaan". Siinä, ovat Kristuksen suuhun sopivat sanat,
jotka osottavat mitä lajia sankari hän oli. Juuri nuo sanat ovat "ilon
ja rauhan sanoma", koko evankeliumi kaikille elämänkieltäjille. "Älä
seiso pahaa vastaan" ei ole elämään väsyneelle ainoastaan tunnustus,
vaan pakottava vaisto, ajatus, puhe, toiminta, koko elämä, ja siksi
hänestä sankaruus ja nerous ovat kaukana.
"Älä seiso pahaa vastaan". Se on korkein ajateltavissa oleva
elämänkielto ja vaikuttavin kuolemantuomio -- käskeväksi moraaliksi
päästyään -- mitä ihmiskunnalle koskaan on lausuttu. Ja sentähden se
myöskin on täydellinen vastakohta meidän käsityksellemme neroudesta ja
sankaruudesta.
Kaikki hajottaminen, riehuminen, kumoaminen ja valloittaminen kuuluu
kristitylle, mutta ei Kristukselle.
Edistykselle ja inhimillisen ajatuksen materialistiseksi avartumiselle
on suuri vahinko, että Kristusta esitetään sankarina ja nerona. -- Jos
ihmisistä ei saa muuten elämän ja kehityksen edistäjiä kuin vetoamalla
Kristukseen ja väittämällä Kristuksen aina sellaiseksi minkälaisia
tahtoisi ihmisten missäkin tapauksessa olevan, niin ainakaan
materialistien ei luulisi kannattavan Kristuksella ratsastaa.
Kristukseen vetoamalla saadaan ihmisistä ainoastaan kristittyjä joko
kirkollisessa tai kristukselaisessa ymmärryksessä -- kummassakin
tapauksessa epäkäytännöllisiä elämää edistämään.
Moitittavan tieteellisperiaatteellisen erehdyksen tekevät monet
sosialistiset agitaattorit vetoamalla Kristukseen jotakin typerintä
kristittyä käännyttäessään. Kursailematta he sanovat Kristuksen olleen
työväenluokan agitaattorin, aivan kuin Kristus olisi varmasti tunnettu
historiallinen henkilö ja aivan kuin Kristuksen opiksi sanottu olisi
täydelleen sopusoinnussa materialistis-luonnontieteelliselle
elämänymmärrykselle perustuvan sosialistisen liikkeen kanssa.
Ameriikkalainen sosialisti ja unionisti A.W. Ricker arvelee Kristuksen
olleen ammattiyhdistysmiehen ja kommunistin. -- "Jesuksen opetus oli
kaksipuolista: sielun pelastusta ja kommunismin saarnaamista", sanoo
Ricker kirjasessaan "Jesuksen taloudellinen politiikka". -- Hyvin
loruttu Jesuksen nimeen!
Yleensä on mahdoton sanoa varmasti, mitä Kristus on opettanut -- jos
mitään. Jos hän lienee jotain opettanut niin taloudellisista
opetuksista ainoastaan "katsokaa taivaan lintuja" jnp. näyttää sopivan
hänen suuhunsa. Mutta se ei ole mikään kommunistinen neuvo, vaan hullun
anarkistin hullu neuvo.
Ken ymmärtää lauseen "älkää seisoko pahaa vastaan" hän voipi
Kristukselta riisua kaikki Kristuksella ratsastajien tekemät naamiot ja
nähdä hänet elämään väsyneenä, mitään vastustamaan kykenemättömänä
karitsana, jonka onni ja autuus on siinä ettei hän kykene tajuamaan
todellista elämää kuin varjoksi, hetken kestäväksi häiriötilaksi, johon
ei pidä ajatuksiansa kiinnittää.
24
Mitään todennäköisyyksiä ei ole tukemassa sitä otaksumaa että Kristus
olisi metelöinyt, joka viittaisi hänen olleen vallankumouksellisen.
Sensijaan kaikki todennäköisyydet viittaavat siihen että hänen
seuraajansa olivat joissakin yhteiskunnallisissa hankkeissa. Vähääkään
Kristusta ymmärtämättä he mahdollisesti luulivat hänet johtajaksensa,
sillä olihan toivo suuren ihmeellisen johtajan ilmestymisestä tullut
sitä voimakkaammaksi mitä useammin roomalaiset legioonat olivat
kukistaneet kapinalliset ainekset.
Roomalaisen oikeuden edessä Kristusta ei tuomittu siksi että häntä
vastaan olisi mitään raskauttavia todistuksia ollut, vaan ehkä
sentähden kun joukko väitti hänet johtajaksensa ja sentähden kun hän ei
osannut itseänsä puolustaa yhdelläkään järjellisellä lauseella.
Evankeliumien kertomus että roomalainen maaherra olisi tuominnut
Kristuksen vain sentähden kun juutalaiset papit niin tahtoivat, näyttää
arveluttavalta ja kokonaan epäroomalaiselta -- puhumattakaan siitä
kuinka paljon tuo evankeliumien selitys on tuottanut kärsimyksiä
juutalaisille. Sehän on ollut perustuksena ja siveellisenä lähtökohtana
kaikille niille yhteiskunnallisille ja yksityisille roistomaisuuksille
joita kristityt ovat juutalaisia kohtaan harjoittaneet.
Kristuksen tuomitseminen roomalaisen maaherran kautta saapi
selityksensä jo mainitusta luulosta että Kristus olisi ollut joukkojen
johtaja ja vielä enemmän hänen idioottimaisesta käytöksestänsä
Pilatuksen edessä. Käyttäytyä sillä tavalla kuin Kristuksen kerrotaan
käyttäytyneen tutkittaessa se riittää herättämään epäilyksen miehen
mahdollisista salaisista hankkeista roomalaista valtaa vastaan.
Se taas että Pilatus olisi tuominnut Kristuksen vastenmielisesti,
juutalaisten pakottamana ja vieläpä tunnustanut Kristuksen hurskaaksi
mieheksi on juttu, joka lienee syntynyt niinä aikoina kun kristinuskon
piispat ja papit tekivät kauppaa kristillisestä liikkeestä roomalaisen
valtiomahdin kanssa. Kristinuskon valtiouskonnoksi hyväksyvä
roomalainen ei voinut sallia että kristinuskossa olisi roomalaisuutta
halveksittu jumalansa tahalliseen tappamiseen osallisuudella. --
Mitkään "pakanalliset" sivistyskansat eivät ole koskaan jumaliansa
tappaneet. He ovat rehellisesti luopuneet vanhoista ja omaksuneet
uusia.
Senpätähden me evankeliumien mukaan näemme "pakanalliset" roomalaiset
jaloina kristusjutussa ja "ainoan oikean jumalan palvelijat",
juutalaiset, roistoina, joidenka tahdosta ja pakottamana muka
roomalainen maaherra tuomitsee Kristuksen häpeälliseen kuolemaan.
Todennäköisempää kuitenkin on että Pilatus -- jos hänellä kerran mitään
osaa kristusjutussa on -- tuomitsi Kristuksen ilman mitään käsien
pesua, vain sivumennen, roomalaisella hymähdyksellä: -- menköön yksi
hupsu juutalainen mihin tahansa!
25
Mikä on selitys Kristuksen erikoiseen persoonallisuuteen, jos hän
sellainen oli?
Ei voi vaatia että ihmiset tyytyisivät siihen ylimalkaiseen
selitykseen, että Kristus oli määrätyn lajin idiootti, rauhallinen
hullu. Rauhallisia hulluja on paljon, mutta kaikki rauhalliset hullut
eivät ole Kristuksia. On vastattava kysymykseen: mitkä ovat ne syyt
joiden tuloksena oli tuollainen poikkeusluonne, tuollainen
ihmismaailman luonnonilmiö? Mitkä syyt vaikuttivat että sellaisen
ihmistyypin ilmeneminen oli mahdollinen ja miksi niitä ei syntynyt
enempää?
Jos kysytään, mikä oli syynä että sellainen poikkeusluonne kuin
indialaisten Buddha syntyi maailmaan, vastaus on paljon helpompi löytää
kuin kristusprobleemiin.
Buddha oli korkeakehityksisen ja ylenmäärin henkevöityneen kastin
jäsen. Hän oli päättyneen sivistyksen personoitunut elämäänväsymys,
pitkäaikaisen nautintorikkaan elämän lopputulos: _itsetietoinen
elämänkieltäjä_.
Mutta Kristus. Voiko häneen sovelluttaa samat edellytykset? Onko
samanlaisten ehtojen alaisuutta olemassa? Ei ole yhtä huomattavasti.
Kristus ei ole minkään määrätyn lajisen sivistyksen huipuille
kohoutuneen kansan tuote eikä yleisen elämäänväsymistunteen tulos.
Kristus on yksityisen elämäänväsymyksen tulos, tai ehkä paremmin
henkevyyttä ja herkkyyttä kohdanneen alennuksen tuottaman syvän surun
tulos. Elämälle kielteiset vaistot, väsymys ja yksinäisyys, olivat
Kristuksessa perintönä vanhemmilta.
On olemassa oleellinen ero Kristuksen ja Buddhan välillä. Buddha oli
itsetietoinen, Kristus itsetiedoton elämänkieltäjä.
Elämänkieltäjiksi yleensä tullaan kahta tietä: nautintorikkaan elämän
ja sivistyksen väsyttäminä, kuten Tolstoi, tai kärsimysten uuvuttamina,
kuten niin monet tuhannet kristityt.
Buddha oli itsetietoinen joukkotulos, ja siksi häntä ymmärrettiin ja
siksi syntyi buddhalaisliike, joka tarkoitettuna tuloksena synnyttää
tuhansia buddha-tyyppejä vielä tuhansia vuosia jälkeen Buddhan.
Kristus oli suoraan sarjaan sattuneiden yksityisten syiden ja
yksityisen hengentuskan itsetiedoton tulos ja kokonaan vastakohta
niiden ihmisten vaistoille, joiden keskuudessa hän eli. Siksi häntä ei
ymmärretty ja siksi kristillinen liike ei ole koskaan ollut
kristukselaisuutta, ja kun se sitä ei ole ollut se myöskään ei ole
kyennyt synnyttämään kristustyyppejä tarkoitettuna tuloksena.
Satunnaisena sairautena, luonnonoikkuna kristusluonteita on kyllä ollut
jälkeen Kristuksen useampiakin.
26
Niinsanotussa kristillisessä liikkeessä on tapahtunut kaksi suurta
väärennystä, kieltämistä. Kristinusko ensin kielsi ja väärensi
Kristuksen ja myöhemmin kirkko kielsi ja väärensi kristinuskon.
Kristuksen henki ja kristinuskon henki eivät ole sukua toisillensa ja
kristinuskon henki ja kirkon henki eivät myöskään ole sukua
toisillensa. Kaikki nuo kolme ovat aivan eri asioita. Ja juuri sen
tietäminen on tärkeintä koko kristillisen liikkeen käsittelyssä ja
arvostelussa.
Paavali opettaa Kristuksen käyneen perustamassa kristinuskon
maanpäälle. Mikä järjettömyys! Jos olisi kysymys jostain erikoisesta
tieteellisestä teoriasta ja jotain jälkeensä jättäneestä tiedemiehestä
olisi asia selvää, mutta puhua Kristuksesta perustajana!
Kristus ei ole sen liikkeen perustaja, joka on ottanut nimeksensä
kristillinen liike -- ja sellaisen kansanliikkeen perustajaksi ei
kykenekään minkäänlainen yksi henkilö. Kristuksen yhteys tuohon
liikkeeseen on joko pelkkä kirjallinen väärennys tai sitte satunnaista
lajia, vain siinä että -- jos Kristus eli -- hän sattui elämään samaan
aikaan kuin roomalaisen valtakunnan häviötä tarkoittava liike ei ollut
enään vältettävissä. Tuolle liikkeelle Kristus joutui uhriksi, joutui
siksi siveelliseksi persoonallisuusperustaksi, jonka laskuun Paavali
väärensi ja jonka "käskystä" kristillinen kirkko sittemmin on kaikki
perkeleellisyytensä tehnyt.
Sen liikkeen, joka ilmeni "ensimäisissä seurakunnissa" ennen kuin
apostoli Paavalin opit pääsivät vallitseviksi ja hallitseviksi, sen
liikkeen aatteellinen perustus on essealaisuus ja uusplatonilaisuus.
Sen kristinuskon, joka pääsi Rooman valtiouskonnoksi perustaja on
Paavali, tuo oppinut fariseus, Saulus, Tarsoksesta. Kansanliike oli
olemassa ennen Paavalia ja ennen Kristusta, mutta Paavali keksi sille
uuden teorian, siveellisen perustan.
Kristinuskon Kristuksen kieltäminen on siinä, että alkuperäinen
"kristillinen liike" mielivaltaisesti yhdistää Kristukseen tai
lunastajasymboliin ominaisuuksia, jotka kuuluvat vapauteen ja valtaan
pyrkivälle roomalaiselle orjalle, proletaarille ja pappisvaltaan
kyllästyneelle juutalaiselle. Juuri tämän väärennyksen perinpohjainen
suorittaja on apostoli Paavali.
Rooman valtakunnan orjat ja köyhät vapaat roomalaiset
kaipasivat vapautta ja valtaa. Mutta Spartacuksen johtaman
vallankumouksen hävittyä he tunsivat itsensä voimattomiksi uusiin
vallankumousyrityksiin ja sentähden heidän kaipuunsa alkoi kääntyä
sisäänpäin, moraalituen etsimiseen ja keskinäiseen veljestymiseen. He
omaksuivat esseniläisiä ja uusplatonilaisia aatteita -- molemmat
pääkohdissaan yhteenkäypiä -- ja kehittivät niistä aatteellisen pohjan
liikkeellensä.
Tuota roomalaisen valtakunnan köyhälistön liikettä johtamaan
tunkeutunut pappi johdatti liikkeen taivaan ja helvetin uomiin ja
kohotti lunastajajutun koko liikkeen lähtökohdaksi ja voimaksi ja
iankaikkiseksi opastajaksi.
Evankeliumien opit, jotka muka pitäisi olla "opetuslasten" ja
apostolien esittämiä, olivat suurilla joukoilla tietona aikoja ennen
Kristuksen aikaa. Ja ne opit jotka väitetään Kristuksen itsensä
julistamiksi olivat myöskin valmiina, ennen lausuttuina ja
kirjotettuina kauan ennen Kristusta; buddhalaisille enimmät niistä
olivat yleisesti tunnettuja vuosisatoja ennen juutalaisen lunastajan
olemassaoloa.
27
Miten tapahtuu Kristuksen kieltäminen ja väärentäminen?
Nuo suuret orjalaumat ja vapaa roomalainen köyhälistö -- molemmat
Paavalin pakanoita -- ikävöivät vapautta ja yhteiskunnallista valtaa,
ja juutalaiset odottavat Eliaansa toista tulemista.
On siis olemassa suuria joukkoja, jotka olemassaolonsa ehtona ovat
pakotettuja pyrkimään valtaan. Mutta monien orjakapinain veriin
tukahdutettua vallankumouksellisten ainesten mielialassa mystiikka
rupeaa näyttelemään yhä suurempaa osaa. Ihmeen kautta saavutettavan
vapauden ja vallan ja tuhatvuotisen valtakunnan toivo kasvavat
voimakkaiksi. Tarvitaan vain voimakas selitys lunastajan
olemassaolosta, ja usko sellaiseen juurtuu nopeasti.
Pienenä sivunäytöksenä tuon kansanliikkeen aikana esiintyy Kristus. Hän
saarnaa vapaudesta ja lunastuksesta, joka _jo on kaikilla olemassa_.
Vapautta ikävöineet kuuntelevat, eivätkä ymmärrä että Kristus puhuu
vain oman tunteensa tilasta, oman sairaan hermotuntemuksensa lajista,
vaan sanovat katso, Messias! Seuratkaamme häntä. He seuraavat ja
pitävät senverran melua että viranomaisten huomio kiintyy heihin.
Seuraus Kristukselle on ristille joutuminen.