Jos kristinuskoa tunnustavat kansat olisivat tuhannen vuotta sitte

jaksaneet valloittaa koko maailman, ihmiskunnalla tänäpäivänä olisi

ainoastaan yksi lunastaja, Kristus, sensijaan kun ihmiskunnalla nykyään

vielä on kolme suurta lunastajaa ja pikkulunastajia kymmenittäin. Ja

tuo yksi lunastaja olisi yhtä mahtava ja suuri jumaluudessa kuin

nykyään olevat monet lunastajat. Hän olisi Buddha, Muhamet ja Kristus

yhteen henkilöön yhdistyneenä. Samoin olisivat Brahma, Jehova ja Allah

yksi ainoa jumala -- miekan voimasta, jolla kristinusko on levitetty.

Ja kristinuskon ajatussuuntaa seuraten Brahma, Allah, Buddha, Konfutse

ja Muhamet tunnettaisiin tänä päivänä koko maailmassa perkeleen

ylimmäisinä enkeleinä ja Antikristuksina. Sillä voitettujen kansojen

jumalien perkeleellistyttäminen kuuluu välttämättömästi voittavien

kansojen tärkeimpiin tehtäviin.

Kreikkalaisten Orpheus ja Homero, roomalaisten Romulus ja Remus,

suomalaisten Väinämöinen ja monet muut ovat personoituja

kansalliskäsitteitä. Eikä kukaan yritä väittämään että sentähden kun on

olemassa kreikkalaisten kansalliseepos, Iliadi, on täytynyt olla

olemassa Orpheus ja Homero, ja että kun on olemassa Kalevala on

täytynyt olla olemassa Väinämöinen. Mutta teoloogit väittävät

evankeliumien kuvauksen Kristuksen persoonallisista ominaisuuksista

todistavan Kristuksen olleen olemassa, vaikka evankeliumien

persoonattomuus täytyy olla ilmeisesti huomattavampi kuin mainittujen

kansalliseeposten.

Mitä erityisesti lunastajakäsitteeseen tulee, sen Kristus-nimellä

personoiminen on ilmeisen selvää, koska siihen on olemassa

historiallisiakin todistuksia. Onhan tunnettua ensimäisten kristittyjen

keskuudessa vuosisatoja vallinnut riita siitä, onko Kristus jumala tai

ainoastaan jumalallinen luonne. Vuotena 325 päätettiin sitte Nikean

kirkolliskokouksessa että Kristus on _kaksinaisuus_: jumala ja ihminen.

Mutta mitenkä tuo päätös syntyi?

Kummaltakin puolelta käytettiin todistuksina toisiensa syytöksiä ja

solvauksia -- joka muuten osottaa että silloin vielä ei uskottu siihen

ihmeiden sarjaan, jota myöhemmin on käytetty Kristuksesta todistuksena.

Mutta kun ankara riita ei vienyt päätökseen syntyi yleinen tappelu,

joka lopultakin ratkaisi asian paavalilaisuuden eduksi, että Kristus on

kuin onkin jumala. Tuollainen asian ratkaisu todistaa vain sitä että

määrätyt käsitteet hinnalla millä hyvänsä tahdottiin personoida nimellä

Kristus, ja määrättyjä mytholoogisia ja "siveellisiä" käsitteitä

tahdottiin ruveta kutsumaan nimeltä Kristuksen oppi.

Sielutieteellinen todistus käsitteiden keskittämisestä henkilöksi ja

sellaisen keskittämisen tarpeellisuudesta on se, että sivistyskansojen

enemmistö vieläkään ei kykene tajuamaan mitään ajatusta, ei mitään

käsitettä samalla ajattelematta käsitteelle tekijää, yksilöä.

Lunastajakäsite on ehdottomasti pelkkä symboli. Ja silloin on itse

asialle yhdentekevää onko Jesus Kristus nimistä miestä elänyt tai ei.

Ja, jos hän on elänyt, on yhdentekevää mitenkä hän on elänyt ja

kuollut. Käsitys hänestä kestää samana, salaperäisenä, ihmeellisenä

ja kunnioittavana niin kauan kuin se liike, joka on hänet

keppihevoseksensa ottanut, nauttii ihmisten ajatuksissa siveellistä

arvoa. On siis yhdentekevää vaikka Jesus Kristus olisi ollut maantien

rosvo, hänestä olisi yhtähyvin voinut tulla "jumalanpoika", koska hänen

koko kuuluisuutensa lunastajana perustuu oletettuihin ominaisuuksiin,

jonka oletuksen alkuna on tunnetulle kansanliikkeelle sovitetut

kirjalliset väärennykset.

Mutta noiden väärennyksien julkeus viittaa siihen, että niiden esineenä

on ollut kokonaan epäinhimillinen luonne, jota ei ole ollenkaan

ymmärretty joukkojen puolelta -- jos nimittäin noiden väärennysten

esineenä on ollenkaan henkilöä ollut.

21.

Jos Kristus on ollut olemassa ja jos hän oli poikkeusluonne niin

minkälainen poikkeusluonne hän oli?

Itsetiedoton elämänkieltäjä, äärimmäisyyteen asti epäonnistunut

ihminen, omituisella tavalla sairas erikoisluonne, sopimaton elämään

siinä yhteiskunnassa jossa hän eli, ja opettajaksi sopimaton kaikkiin

yhteiskuntiin, joissa toimitaan joko itsetietoisina tai vaistomaisina

elämän myöntäjinä. Hän oli ihminen joka oli liiaksi "henkevöitynyt",

"täydellisyyden" rajoille ehtinyt vaistoihminen -- määrätyn lajin

idiootti.

Todella olevainen maailma oli hänelle vain heijastusta ja vertauskuvia.

Vaistoksi käynyt aate, sydämentunne ja vakuutus olivat hänelle ainoa

tosimaailma, jossa hän eli ja jonka hän tajusi ja uskoi. Kaikki hänen

ajatuksensa, puheensa ja tekonsa olivat tuon oletetun maailman ja

elämän todistamista ja samalla tämän maailman, todellisen maailman ja

elämän, itsetiedotonta kieltämistä.

Sellainen elämänymmärrys on ulkopuolella kaikkia sitä mikä tavalliselle

ihmiselle merkitsee jotain.

Kristuksen ajatuskyky ei tuntenut maailmaa jossa on käytännöllisiä

tieteitä, taiteita, rakkaita pyrkimyksiä ja intohimoja. Hänen koko

henkinen olemuksensa käsitti vain yhden varman asian: puhtaan uskon

autuuden olemassaoloon ja sen katkeamattoman itsessään tuntemisen.

Hänen koko tietonsa: puhdas usko on puhdas -- hulluus.

Tuonlaisen täydellisyyden avulla voidaan käsittää "jumalanvaltakunta"

ja "autuus" aina läsnäoleviksi, elää niissä ja siten itsetiedottomasti

kieltää olevainen maailma.

"Jumanlanvaltakunta" ja "autuus" olivat Kristukselle sydämentila, ainoa

mahdollinen hermotunne -- joita ei odoteta ja saada, kuten kristityt

tekevät, vaan ne tunnetaan välittömästi.

Tuollaiselta ilmiöltä puuttuu kokonaan myöntävä elämänvoima. Hänen

henkinen voimansa on kokonaan kielteistä: toimii elämän vastakkaisella

puolella, elämänkieltämisen puolella. Väsymys, pois pyrkiminen,

suloiseen lepoon vaipuminen -- kuolema -- käyvät hänelle hallitseviksi

vaistoiksi ja johtavat hänet yhden lajin itsemurhaan.

Kristuksen syyttömyys, karitsamaisuus oli juuri siinä ettei hän

tuntenut sydämensä tilan vastakohtaa maailmaa, hänen laupeutensa,

jumalainen rakkaus, siinä ettei hän kyennyt elämää tajuamaan niin

pitkälle että olisi voinut mitään itsetietoisesti vihata.

22.

"Opetuslasten" ja apostolien kuvaama Kristus on paljon karkeampi

edellä esitettyä. Mutta juuri tässä tulee ottaa huomioon, että

kristuspersoonaa on esitetty erityisen tarkoituksen saavuttamista

varten. Kristuksesta on ennenkaikkia tekemällä tehty moraalinen ohjaaja

määrätylle kansanliikkeelle ja kaikille myöhemmille kristittyjen

teoille.

Toiselta puolen "opetuslasten" enemmistö eivät ollenkaan tajunneet

Kristuksen yksilöllisyyttä. Eikä ihmekään. Sellaisen hulluuslajin

psykoloogian tutkiminen olisi vaatinut etevän psykoloogin tarkkuutta ja

tietoja. Mutta "opetuslapset" ja apostolit olivat yhtä typeriä kuin

meidän aikamme jätkäpapit. Lukuun ottamatta apostoli Saulus

Tarsolaista, tuota toikalaiseen filosofiaan perehtynyttä, sen aikaisen

kansanliikkeen saatanallisina mestaroitsijaa, ja oppinutta fariseusta

ja "opetuslapsi" Juudas Iskariotia uuden testamentinkaan mukaan

"opetuslasten" ja apostolien joukossa ei ollut neroista haittaa.

Kristinusko semmoisenaan ei ole koskaan vetänyt puoleensa miehiä,

joilla olisi ollut neroa, makua ja rehellisyyttä tunnustaa tosiasiat.

Likaiset ja kavalat verihuuliset vampyyrit ovat etupäässä esittäneet

Kristusta ihmiskunnalle, ja sentähden "mestari" on tullut joko tieten

tai tietämättä väärin esitettyä.

"Opetuslasten" moukkamaisuuden ja Paavalin harkitun vehkeilyn tuloksena

on meillä "pyhissä kirjoissa" rauhaan raukeavan, hentomielisen ja

todella puhtaan -- vastakohtia tuntemattoman -- Kristuksen sijasta

Kristus, joka muistuttaa rähisevää katupoikaa, tappelevaa hulikaania,

kateellista kamasaksaa, sirkusilveilijää, raukkamaista henkiorjaa,

sanalla sanoen kaikkia ensimäisen kristityn tyyppejä. Vain rivien

välistä ja oikein lukemalla voimme evankeliumeistakin nähdä vilahduksen

todellisesta Kristuksesta.

Kuinka moni tieteellinen ja taiteellinen kristus-persoonan tutkija

onkaan antanut Paavalin pettää itseänsä Kristuksen yksilöllisyydestä.

Useimmat heistä Kristusta etsiessään ovat löytäneet vain ensimäisen

kristityn tai Paavalin ja esittäneet Kristuksen sanoilla ja kuvilla sen

mukaan.

Todelliseksi kristustyypiksi kuitenkin sopii parhaiden kaikkia,

kuolemaakin, ihmettelevä lammas, karitsa, joka "viedään teuraaksi",

mutta joka ei osaa kiinnittää sellaiseen mitään huomiota.

Todella suuria ovat vaikeudet Kristuksen psykologian tutkijalle.

Hänellä on vastassaan kaikki ne viileyden, likaisuuden, kostonhimon,

avuttomuuden, katumuksen, armontoivon ja autuudenriemun vaistot, jotka

ensimäisissä kristityissä voimakkaina riehuivat -- jotka Paavali

esittää kristukselaisuutena. Löytää tuosta värien ja vaistojen

sekamelskasta todellinen Kristus, se todellakin on laskettava suurten

keksintöjen joukkoon, jonka vain hyvin harvat onnistuvat tekemään.

Nähdä ensimäisten kristittyjen monisuuntaisten vaistojen ja riehuvien

intohimojen takaa itse elämänkieltäjä -- intohimoton Kristus -- jolla

on vain yksi pakottava tunne, yksi syvä pyrkimys: pelottavan tyyni

väsymys elämään, sellaiseen näkemiseen vaaditaan neroa ja

sielutieteellistä tarkkuutta.

23.

Tehdä Kristuksesta nero, sankari ja vallankumouksen saarnaaja on yhtä

väärin kuin tehdä hänestä yliluonnollinen olento, lunastaja.

Mikä kohtalon iva! Tehdä Kristuksesta sankari ja nero! Siinä suuressa

elämänilveilyssä jonka nimenä on kristinusko on esitetty mitä

perinpohjaisinta ironiaa ja esitetty sitä niin mestarillisesti, että

tuosta ilveilyn pilaamasta piiristä ei tahdo mitään todellista vapaata

ajattelua syntyä. Siksipä voidaan Kristuksen yksilöllisyydestä tulla

niinkin epäjohdonmukaisiin päätelmiin kuin sankari ja nero.

Jos mikään niin sankarius on epäkristuksellista. Sankari ja nero ovat

sanoja jotka eivät kuulu ollenkaan senlaatuisen persoonallisuuden

piiriin kuin Kristus todennäköisesti on ollut, jos hän on ollut.

Sankaruus ja nerous merkitsevät aina elämän myöntämistä, eikä

ainoastaan myöntämistä vaan myöskin sen kuohuttamista ja

voimakkaammaksi tekemistä. Kristukselaisuus taas merkitsee elämän

kokonaan kieltämistä, sen lopettamista. Sehän on evankeliumienkin ydin,

"rauhan ja ilonsanoma", vaikka se ei ole koskaan ollut kristillisen

liikkeen ja kirkon toiminnan ohjaaja.

Se liike, joka Rooman valtakunnassa muodostui kristinuskoksi alkaa

kehityksensä sankaruuden vastakohdasta: mystillisistä toiveista ja

ulkonaisesta alistuvaisuudesta. Roomalaisten orjain sankaruus oli

mennyt vallankumouksen johtajan Spartacuksen mukana, ja se heräsi

jälleen vasta Paavalin jälkeen. Jos kristillisyys olisi alkanut

sankaruudesta roomalaisille orjille olisi lunastajaksi tullut

Spartacus, roomalainen orja ja gladiaattori.

"Älä seiso pahaa vastaan". Siinä, ovat Kristuksen suuhun sopivat sanat,

jotka osottavat mitä lajia sankari hän oli. Juuri nuo sanat ovat "ilon

ja rauhan sanoma", koko evankeliumi kaikille elämänkieltäjille. "Älä

seiso pahaa vastaan" ei ole elämään väsyneelle ainoastaan tunnustus,

vaan pakottava vaisto, ajatus, puhe, toiminta, koko elämä, ja siksi

hänestä sankaruus ja nerous ovat kaukana.

"Älä seiso pahaa vastaan". Se on korkein ajateltavissa oleva

elämänkielto ja vaikuttavin kuolemantuomio -- käskeväksi moraaliksi

päästyään -- mitä ihmiskunnalle koskaan on lausuttu. Ja sentähden se

myöskin on täydellinen vastakohta meidän käsityksellemme neroudesta ja

sankaruudesta.

Kaikki hajottaminen, riehuminen, kumoaminen ja valloittaminen kuuluu

kristitylle, mutta ei Kristukselle.

Edistykselle ja inhimillisen ajatuksen materialistiseksi avartumiselle

on suuri vahinko, että Kristusta esitetään sankarina ja nerona. -- Jos

ihmisistä ei saa muuten elämän ja kehityksen edistäjiä kuin vetoamalla

Kristukseen ja väittämällä Kristuksen aina sellaiseksi minkälaisia

tahtoisi ihmisten missäkin tapauksessa olevan, niin ainakaan

materialistien ei luulisi kannattavan Kristuksella ratsastaa.

Kristukseen vetoamalla saadaan ihmisistä ainoastaan kristittyjä joko

kirkollisessa tai kristukselaisessa ymmärryksessä -- kummassakin

tapauksessa epäkäytännöllisiä elämää edistämään.

Moitittavan tieteellisperiaatteellisen erehdyksen tekevät monet

sosialistiset agitaattorit vetoamalla Kristukseen jotakin typerintä

kristittyä käännyttäessään. Kursailematta he sanovat Kristuksen olleen

työväenluokan agitaattorin, aivan kuin Kristus olisi varmasti tunnettu

historiallinen henkilö ja aivan kuin Kristuksen opiksi sanottu olisi

täydelleen sopusoinnussa materialistis-luonnontieteelliselle

elämänymmärrykselle perustuvan sosialistisen liikkeen kanssa.

Ameriikkalainen sosialisti ja unionisti A.W. Ricker arvelee Kristuksen

olleen ammattiyhdistysmiehen ja kommunistin. -- "Jesuksen opetus oli

kaksipuolista: sielun pelastusta ja kommunismin saarnaamista", sanoo

Ricker kirjasessaan "Jesuksen taloudellinen politiikka". -- Hyvin

loruttu Jesuksen nimeen!

Yleensä on mahdoton sanoa varmasti, mitä Kristus on opettanut -- jos

mitään. Jos hän lienee jotain opettanut niin taloudellisista

opetuksista ainoastaan "katsokaa taivaan lintuja" jnp. näyttää sopivan

hänen suuhunsa. Mutta se ei ole mikään kommunistinen neuvo, vaan hullun

anarkistin hullu neuvo.

Ken ymmärtää lauseen "älkää seisoko pahaa vastaan" hän voipi

Kristukselta riisua kaikki Kristuksella ratsastajien tekemät naamiot ja

nähdä hänet elämään väsyneenä, mitään vastustamaan kykenemättömänä

karitsana, jonka onni ja autuus on siinä ettei hän kykene tajuamaan

todellista elämää kuin varjoksi, hetken kestäväksi häiriötilaksi, johon

ei pidä ajatuksiansa kiinnittää.

24

Mitään todennäköisyyksiä ei ole tukemassa sitä otaksumaa että Kristus

olisi metelöinyt, joka viittaisi hänen olleen vallankumouksellisen.

Sensijaan kaikki todennäköisyydet viittaavat siihen että hänen

seuraajansa olivat joissakin yhteiskunnallisissa hankkeissa. Vähääkään

Kristusta ymmärtämättä he mahdollisesti luulivat hänet johtajaksensa,

sillä olihan toivo suuren ihmeellisen johtajan ilmestymisestä tullut

sitä voimakkaammaksi mitä useammin roomalaiset legioonat olivat

kukistaneet kapinalliset ainekset.

Roomalaisen oikeuden edessä Kristusta ei tuomittu siksi että häntä

vastaan olisi mitään raskauttavia todistuksia ollut, vaan ehkä

sentähden kun joukko väitti hänet johtajaksensa ja sentähden kun hän ei

osannut itseänsä puolustaa yhdelläkään järjellisellä lauseella.

Evankeliumien kertomus että roomalainen maaherra olisi tuominnut

Kristuksen vain sentähden kun juutalaiset papit niin tahtoivat, näyttää

arveluttavalta ja kokonaan epäroomalaiselta -- puhumattakaan siitä

kuinka paljon tuo evankeliumien selitys on tuottanut kärsimyksiä

juutalaisille. Sehän on ollut perustuksena ja siveellisenä lähtökohtana

kaikille niille yhteiskunnallisille ja yksityisille roistomaisuuksille

joita kristityt ovat juutalaisia kohtaan harjoittaneet.

Kristuksen tuomitseminen roomalaisen maaherran kautta saapi

selityksensä jo mainitusta luulosta että Kristus olisi ollut joukkojen

johtaja ja vielä enemmän hänen idioottimaisesta käytöksestänsä

Pilatuksen edessä. Käyttäytyä sillä tavalla kuin Kristuksen kerrotaan

käyttäytyneen tutkittaessa se riittää herättämään epäilyksen miehen

mahdollisista salaisista hankkeista roomalaista valtaa vastaan.

Se taas että Pilatus olisi tuominnut Kristuksen vastenmielisesti,

juutalaisten pakottamana ja vieläpä tunnustanut Kristuksen hurskaaksi

mieheksi on juttu, joka lienee syntynyt niinä aikoina kun kristinuskon

piispat ja papit tekivät kauppaa kristillisestä liikkeestä roomalaisen

valtiomahdin kanssa. Kristinuskon valtiouskonnoksi hyväksyvä

roomalainen ei voinut sallia että kristinuskossa olisi roomalaisuutta

halveksittu jumalansa tahalliseen tappamiseen osallisuudella. --

Mitkään "pakanalliset" sivistyskansat eivät ole koskaan jumaliansa

tappaneet. He ovat rehellisesti luopuneet vanhoista ja omaksuneet

uusia.

Senpätähden me evankeliumien mukaan näemme "pakanalliset" roomalaiset

jaloina kristusjutussa ja "ainoan oikean jumalan palvelijat",

juutalaiset, roistoina, joidenka tahdosta ja pakottamana muka

roomalainen maaherra tuomitsee Kristuksen häpeälliseen kuolemaan.

Todennäköisempää kuitenkin on että Pilatus -- jos hänellä kerran mitään

osaa kristusjutussa on -- tuomitsi Kristuksen ilman mitään käsien

pesua, vain sivumennen, roomalaisella hymähdyksellä: -- menköön yksi

hupsu juutalainen mihin tahansa!

25

Mikä on selitys Kristuksen erikoiseen persoonallisuuteen, jos hän

sellainen oli?

Ei voi vaatia että ihmiset tyytyisivät siihen ylimalkaiseen

selitykseen, että Kristus oli määrätyn lajin idiootti, rauhallinen

hullu. Rauhallisia hulluja on paljon, mutta kaikki rauhalliset hullut

eivät ole Kristuksia. On vastattava kysymykseen: mitkä ovat ne syyt

joiden tuloksena oli tuollainen poikkeusluonne, tuollainen

ihmismaailman luonnonilmiö? Mitkä syyt vaikuttivat että sellaisen

ihmistyypin ilmeneminen oli mahdollinen ja miksi niitä ei syntynyt

enempää?

Jos kysytään, mikä oli syynä että sellainen poikkeusluonne kuin

indialaisten Buddha syntyi maailmaan, vastaus on paljon helpompi löytää

kuin kristusprobleemiin.

Buddha oli korkeakehityksisen ja ylenmäärin henkevöityneen kastin

jäsen. Hän oli päättyneen sivistyksen personoitunut elämäänväsymys,

pitkäaikaisen nautintorikkaan elämän lopputulos: _itsetietoinen

elämänkieltäjä_.

Mutta Kristus. Voiko häneen sovelluttaa samat edellytykset? Onko

samanlaisten ehtojen alaisuutta olemassa? Ei ole yhtä huomattavasti.

Kristus ei ole minkään määrätyn lajisen sivistyksen huipuille

kohoutuneen kansan tuote eikä yleisen elämäänväsymistunteen tulos.

Kristus on yksityisen elämäänväsymyksen tulos, tai ehkä paremmin

henkevyyttä ja herkkyyttä kohdanneen alennuksen tuottaman syvän surun

tulos. Elämälle kielteiset vaistot, väsymys ja yksinäisyys, olivat

Kristuksessa perintönä vanhemmilta.

On olemassa oleellinen ero Kristuksen ja Buddhan välillä. Buddha oli

itsetietoinen, Kristus itsetiedoton elämänkieltäjä.

Elämänkieltäjiksi yleensä tullaan kahta tietä: nautintorikkaan elämän

ja sivistyksen väsyttäminä, kuten Tolstoi, tai kärsimysten uuvuttamina,

kuten niin monet tuhannet kristityt.

Buddha oli itsetietoinen joukkotulos, ja siksi häntä ymmärrettiin ja

siksi syntyi buddhalaisliike, joka tarkoitettuna tuloksena synnyttää

tuhansia buddha-tyyppejä vielä tuhansia vuosia jälkeen Buddhan.

Kristus oli suoraan sarjaan sattuneiden yksityisten syiden ja

yksityisen hengentuskan itsetiedoton tulos ja kokonaan vastakohta

niiden ihmisten vaistoille, joiden keskuudessa hän eli. Siksi häntä ei

ymmärretty ja siksi kristillinen liike ei ole koskaan ollut

kristukselaisuutta, ja kun se sitä ei ole ollut se myöskään ei ole

kyennyt synnyttämään kristustyyppejä tarkoitettuna tuloksena.

Satunnaisena sairautena, luonnonoikkuna kristusluonteita on kyllä ollut

jälkeen Kristuksen useampiakin.

26

Niinsanotussa kristillisessä liikkeessä on tapahtunut kaksi suurta

väärennystä, kieltämistä. Kristinusko ensin kielsi ja väärensi

Kristuksen ja myöhemmin kirkko kielsi ja väärensi kristinuskon.

Kristuksen henki ja kristinuskon henki eivät ole sukua toisillensa ja

kristinuskon henki ja kirkon henki eivät myöskään ole sukua

toisillensa. Kaikki nuo kolme ovat aivan eri asioita. Ja juuri sen

tietäminen on tärkeintä koko kristillisen liikkeen käsittelyssä ja

arvostelussa.

Paavali opettaa Kristuksen käyneen perustamassa kristinuskon

maanpäälle. Mikä järjettömyys! Jos olisi kysymys jostain erikoisesta

tieteellisestä teoriasta ja jotain jälkeensä jättäneestä tiedemiehestä

olisi asia selvää, mutta puhua Kristuksesta perustajana!

Kristus ei ole sen liikkeen perustaja, joka on ottanut nimeksensä

kristillinen liike -- ja sellaisen kansanliikkeen perustajaksi ei

kykenekään minkäänlainen yksi henkilö. Kristuksen yhteys tuohon

liikkeeseen on joko pelkkä kirjallinen väärennys tai sitte satunnaista

lajia, vain siinä että -- jos Kristus eli -- hän sattui elämään samaan

aikaan kuin roomalaisen valtakunnan häviötä tarkoittava liike ei ollut

enään vältettävissä. Tuolle liikkeelle Kristus joutui uhriksi, joutui

siksi siveelliseksi persoonallisuusperustaksi, jonka laskuun Paavali

väärensi ja jonka "käskystä" kristillinen kirkko sittemmin on kaikki

perkeleellisyytensä tehnyt.

Sen liikkeen, joka ilmeni "ensimäisissä seurakunnissa" ennen kuin

apostoli Paavalin opit pääsivät vallitseviksi ja hallitseviksi, sen

liikkeen aatteellinen perustus on essealaisuus ja uusplatonilaisuus.

Sen kristinuskon, joka pääsi Rooman valtiouskonnoksi perustaja on

Paavali, tuo oppinut fariseus, Saulus, Tarsoksesta. Kansanliike oli

olemassa ennen Paavalia ja ennen Kristusta, mutta Paavali keksi sille

uuden teorian, siveellisen perustan.

Kristinuskon Kristuksen kieltäminen on siinä, että alkuperäinen

"kristillinen liike" mielivaltaisesti yhdistää Kristukseen tai

lunastajasymboliin ominaisuuksia, jotka kuuluvat vapauteen ja valtaan

pyrkivälle roomalaiselle orjalle, proletaarille ja pappisvaltaan

kyllästyneelle juutalaiselle. Juuri tämän väärennyksen perinpohjainen

suorittaja on apostoli Paavali.

Rooman valtakunnan orjat ja köyhät vapaat roomalaiset

kaipasivat vapautta ja valtaa. Mutta Spartacuksen johtaman

vallankumouksen hävittyä he tunsivat itsensä voimattomiksi uusiin

vallankumousyrityksiin ja sentähden heidän kaipuunsa alkoi kääntyä

sisäänpäin, moraalituen etsimiseen ja keskinäiseen veljestymiseen. He

omaksuivat esseniläisiä ja uusplatonilaisia aatteita -- molemmat

pääkohdissaan yhteenkäypiä -- ja kehittivät niistä aatteellisen pohjan

liikkeellensä.

Tuota roomalaisen valtakunnan köyhälistön liikettä johtamaan

tunkeutunut pappi johdatti liikkeen taivaan ja helvetin uomiin ja

kohotti lunastajajutun koko liikkeen lähtökohdaksi ja voimaksi ja

iankaikkiseksi opastajaksi.

Evankeliumien opit, jotka muka pitäisi olla "opetuslasten" ja

apostolien esittämiä, olivat suurilla joukoilla tietona aikoja ennen

Kristuksen aikaa. Ja ne opit jotka väitetään Kristuksen itsensä

julistamiksi olivat myöskin valmiina, ennen lausuttuina ja

kirjotettuina kauan ennen Kristusta; buddhalaisille enimmät niistä

olivat yleisesti tunnettuja vuosisatoja ennen juutalaisen lunastajan

olemassaoloa.

27

Miten tapahtuu Kristuksen kieltäminen ja väärentäminen?

Nuo suuret orjalaumat ja vapaa roomalainen köyhälistö -- molemmat

Paavalin pakanoita -- ikävöivät vapautta ja yhteiskunnallista valtaa,

ja juutalaiset odottavat Eliaansa toista tulemista.

On siis olemassa suuria joukkoja, jotka olemassaolonsa ehtona ovat

pakotettuja pyrkimään valtaan. Mutta monien orjakapinain veriin

tukahdutettua vallankumouksellisten ainesten mielialassa mystiikka

rupeaa näyttelemään yhä suurempaa osaa. Ihmeen kautta saavutettavan

vapauden ja vallan ja tuhatvuotisen valtakunnan toivo kasvavat

voimakkaiksi. Tarvitaan vain voimakas selitys lunastajan

olemassaolosta, ja usko sellaiseen juurtuu nopeasti.

Pienenä sivunäytöksenä tuon kansanliikkeen aikana esiintyy Kristus. Hän

saarnaa vapaudesta ja lunastuksesta, joka _jo on kaikilla olemassa_.

Vapautta ikävöineet kuuntelevat, eivätkä ymmärrä että Kristus puhuu

vain oman tunteensa tilasta, oman sairaan hermotuntemuksensa lajista,

vaan sanovat katso, Messias! Seuratkaamme häntä. He seuraavat ja

pitävät senverran melua että viranomaisten huomio kiintyy heihin.

Seuraus Kristukselle on ristille joutuminen.

Lihan evankeliumi: Moraalin arvostelua · 第 2 / 6 段