Maaseutu lepää harmaana ja märkänä, päivät matalan taivaan alla, ja
näkee yöllä mustia, salamyhkäisiä unia marraskuun vihurien kitkuttaessa
tuuliviiriä ja loppumattoman sateen rapistessa sammaloituvassa
pärekatossa.
Ja siellä maaseudulla pitäjässä muutamassa, kaukana pääkaupungista ja
raitiovaunuista ja aseman tornin valoasäteilevästä kellosta, uinuu
myöskin kauppias hra Kaskunen, joka päivisin välittää pitäjäläisilleen
kaikenlaisia tavaroita ankaraa oikeamielisyyttä noudattaen ja ollen
kaikkien, vieläpä kilpailijoidensakin keskuudessa rehdin miehen
maineessa.
Nyt puheenaolevana yönä näki hän unta, että hän oli joutunut kaupunkiin
ja Saarisen piirustaman pilvenpiirtäjän kohdalle, joten siis hänen
unensa liikkui pikemminkin Amerikan kuin Euroopan mantereella,
ja pilvenpiirtäjän katolta heittelivät poikaviikarit teräviä
lentokonepiilejä kohti hänen päätään. Hän koetti paeta vaaraa, mutta
niinkuin unessa usein käy, ei hän päässyt hievahtamaankaan, vaikka
kuolemaa uhkaavat teräsnuolet hipoivat hänen jo harmaantumisen oireita
näyttävää päätään, kunnes eräs niistä ilmeisesti viuhui suoraan hänen
päätään kohti. Kauhu herätti Kaskusen todellisuuden rajoille. Hän
hieroi silmiään ja tunsi mielihyvää sen johdosta, että oli vain nähnyt
unta, sekä kääntyi toiselle kyljelleen. Mutta samassa kuului hänen
korviinsa omituista liikettä, ikäänkuin olisi joku liikutellut ovia
rakennuksen toisessa päädyssä.
Kaskunen piti luonnollisena asiana, että ovien liikuttelija oli
syystuuli, joka nykyisin liikuttelee kaikkea, mitä tuuli yleensä saa
liikkumaan, niin maalaisoloissa kuin kaupunkipaikoissakin. Hän yritti
siis päästä jälleen unenpäästä kiinni.
Mutta silloin oli hän kuulevinaan ikäänkuin teräksen helinää ja
herkisti uudelleen tarkkoja korviaan. Epäilyttävää liikehtimistä
kuului edelleenkin samalta suunnalta, jonka johdosta kauppias nousi
ylös, pukeutui välttämättömimpiinsä ja hiipi hiljaa sisätietä
myymälähuoneistoonsa tarkastamaan, olisiko jollakin ja minkälaista
asiaa hänen puodissaan tähän epätavalliseen puotiaikaan.
Myymälässä ei näkynyt mitään silmiinpistävää, mutta kuitenkin hätkähti
kauppias Kaskunen jonkin verran, sillä hänestä kuulosti siltä, kuin
olisi myymälän lattialuukku narissut. Hänen kädessään olevan lampun
liekki lehahti. Hän tarkasteli lähemmin lattialuukkua. Sen alta kuului
selvästi kolinaa. Mitä on kenelläkään kolistelemista minun puotini
lattian alla syksyllä 1923 klo 12 yöllä? ajatteli kauppias Kaskunen.
Sitten otti hän naulalaatikosta suuren rautanaulan ja pisti sen salvan
reikään. Lattialuukku tuli tämän yksinkertaisen toimenpiteen kautta
tehokkaasti varmistetuksi kaikkia alhaaltapäin suunniteltavia yrityksiä
vastaan. Kaiken mahdollisen varmuuden vuoksi lukitsi hän lattialuukun
vielä vahvalla munalukolla.
Sitten katseli kauppamies ympärilleen ja näki, että myymälän oven
lukko oli murrettu auki. Hän sulki sen sisäsalvalla, katseli tiskien
alle ja laatikoitten ja säkkien taakse ja ajatteli, että jos joku on
puikahtanut häntä piiloon kellariin, niin kyllä se siellä pysyykin
niinkauan kuin hän tahtoo, sillä myymälän lattia on tehty vahvoista
palkeista, ja pienistä ilmanvaihtoreijistä ei mikään kissaa paksumpi
olento voi päästä ulos.
Kaskunen istui loppuyön myymälässään tarkaten miettiväinen ilme
kasvoillaan lattialuukkua.
Aamun sarastaessa avasi hän myymälänsä, mutta ei lattialuukkua. Hän
puheli ostajien kanssa vilkkaasti sateesta ja muista juoksevista
asioista sekä kävi kauppaa tunnetulla taidollaan. Silloin tällöin
vilkaisi hän vaistomaisesti kellarinluukkuun.
Päivemmällä jotkut paikkakuntalaiset kertoivat, että kaksi
pitäjänkiertäjänuorukaista oli kateissa. Niin olivat kadonneet kuin
sauhu. Ei kukaan tiennyt, mihin ne olivat joutuneet.
— Vai niin, sanoi kauppias Kaskunen ja vilkaisi taas salavihkaa
permantoluukkuun.
Kun kertojat olivat menneet pois ja myymälässä oli hiljaista, kuuli
Kaskunen parkua kellarista. Kauppiaan vakavia kasvonpiirteitä valaisi
hetkiseksi omituinen hymy.
Lattian alta kuului viimein kovaa mölinää. Kauppias meni ulos ja huusi
ilmanvaihtoreiästä: »hiljaa, muuten tulee vallesmanni!» Möly vaikeni.
Kauppias myi koko päivän. Sitten sulki hän myymälänsä oven ja laski
kassan. Sitten lähetti hän noutamaan poliisia ja kadonneiden poikien
isiä. Poliisi tuli ja isät tulivat.
Kauppias vei heidät myymälään. Sitten avasi hän kellarin luukun.
Pojilla oli nälkä. Olihan siellä ravintoaineitakin, siirappia ja
suolaa, huomautti kauppias.
Pojilla oli vilu. Ehkä te pian lämpenette, lohdutteli kauppias.
Toimeenpantiin kenttäoikeus. Kauppias sanoi, ettei hän halua jatkaa
juttua, vaan jättää sen kenttäoikeuden käsiteltäväksi.
Kenttäoikeus aloitti heti toimintansa. Päätöksen toimeenpano jätettiin
isien tehtäväksi. Kauppias oli ennustanut oikein. Kun asian käsittely
oli päättynyt, ei pojilla ollut ensinkään kylmä.
Tämä oli se pieni, hiljainen murhenäytelmä syksyiseltä maaseudulta.
Ja maaseutu lepää edelleenkin harmaana ja märkänä, päivät matalan
taivaan alla, ja näkee yöllä mustia, salamyhkäisiä unia marraskuun
vihurien kitkuttaessa tuuliviiriä ja loppumattoman sateen ropistessa
sammaloituvassa pärekatossa.
(1923.)