Tämä on kertomus karjakon sulhasen kihlasormuksen oudosta ja
eriskummallisesta kohtalosta Kalajoella.
Tämä on hyvin harvinainen ja säälittävä tapaus. Ainoastaan kylmä ja
tunteeton ihminen voi nauraa sille.
Meitäkin se tosin ensin nauratti, mutta sitten me ajattelime, miltä
sulhasesta ja morsiamesta mahtoi tuntua, ja silloin meitä pyrki
itkettämään. Me olemme nimittäin niin kovasti herkkä ja tunteellinen.
Kalajoella on kiertävä ja nuhteeton karjakko, joka on elämänsä
keväimessä, syntynyt 1898, ja terve ja moitteeton talollisen poika,
syntynyt 1900, ja niinkuin kokenut ja kirjallisuutta viljellyt lukija
arvaa, niin mielistyi talollisen poika sydämestään, sielustaan ja
mielestään iloluontoiseen kiertävään karjakkoon, ja asiat kehittyivät
sitten luonnollista rataansa suotuisaa ratkaisua kohti.
Ja valat vannottiin elokuun kuutamossa, ja kultaiset kihlasormukset
ostettiin ja oltiin kaikinpuolin onnellisia, niin että se sivullisiakin
hytkäytti, niinkuin tapana on, ja Kalajoen väkäleukaisilla juoruakoilla
oli taas pohtimista.
Viime lauantaina menivät sitten karjakko ja hänen sulhasensa
kuulutuksille, ja ajoivat Kalajoen pappilaan niin että liinakkovarsan
harja huiski ja häntä viuhki, ja kun asia oli selvillä, lähdettiin
iloisin ja keventynein mielin ja kihlasormusten kauniisti kimallellessa
laskevan auringon riutuvissa säteissä ajamaan takaisin kotiin.
Ja kotona jatkettiin ilonpitoa ja oltiin leikillisiä ja vallattomia,
ja säteilevä morsian veti kultaisen sormuksen kultansa vasemman käden
nimettömästä ja leikki sillä ja katseli sulhasensa nenänykeröä ja sai
hauskan päähänpiston ja sanoi arvelevansa, että sormus mahtuisi juuri
parahiksi sulhasen nenänpäähän.
Eikä sulhasen auttanut muu kuin taivuttaa päänsä taaksepäin, niin että
nenä tuli kohti taivasta, ja morsian ryhtyi iloisen hälinän vallitessa
asettelemaan sormusta sulhasen nokan päähän, ja sitten kun sormus oli
siihen painettu, katsoi karjakko tätä humoristista näkyä sydämensä
pohjasta nauraen ja keksi vertauksen omalta alaltaan ja kysyi:
— Tiedätkös, kenellä myöskin on kihlarengas kuonossa? Sonnilla!
— He he he! nauroi onnellinen sulhanen pitäen yhä nokkaansa ylöspäin.
— Sinä olet nyt minun oma mullikkani, hi hi hi!
— Ha ha ha! nauroi sulhanen. — Ha ha... hats... ätsh... klotsh...
klukk... prätsh... voi taivas sentään... krätsh...!
— Jestas, mikä sulle tuli? Ja mihin sormus katosi? huusi karjakko
pelästyen.
— Se putosi minun suuhuni, ja minä vahingossa nielaisin sen! huusi
sulhanen syöksähtäen kalpeana ylös. — Nyt se karvastelee ja krahnaa
ruokatorvessa... hyvä isä... kraa... kraa... krakakk... ei se tule
ylös... kraukk... sinne se meni...
— Lääkärille! huusi morsian. — Heti lääkärille!
Ja lääkärille sitä lähdettiin, vieläpä paljoa hurjempaa vauhtia kuin
äsken pappilaan.
— Jahah, sanoi lääkäri, vai sormuksen te nielaisitte. No koetetaan nyt
tätä konstia.
Lääkäri antoi sormuksennielijälle kuvottavia lääkkeitä, ja sulhanen
huusi: yök... yök... mutta turhaan. Sormus ei tullut ylös.
— No, ei tarvitse hätäillä, sanoi lääkäri, — Tallessapahan se siellä
on. Eivät sitä ainakaan varkaat ensi yönä varasta. Ja luonto tekee
tehtävänsä. Jollei sormus satu eksymään harhateille, niin tulee se
kyllä neljänkolmatta tunnin kuluessa jälleen päivänvaloon. Passatkaa
vain päälle...
Seuraavana päivänä kuulutettiin kirkossa ensi kerran kristilliseen
avioliittoon talollisen poika ja karjakko.
Mutta sulhasen kotona vallitsi jännitys, ja nuori pari oli antautunut
kullankaivajan alalle...
(1923.)