On tapahtunut eräälle ukolle, jonka nimi ja kotipaikka saavat jäädä
mainitsematta.
Sen ukon luona oli joku viikko sitten muutamia kalastusmatkalla olevia
kaupungin herroja yötä, ja illallisen jälkeen heitättivät herrat
kuumaa vettä ja sekoittivat siihen sokeria ja jotakin mehustetta, joka
vaikutti väkevästi sokerijuomaan.
Sitten herrat törisivät keskenään myöhäiseen yöhön kaikenlaisia
asioita ja uutisia, ja ukko, joka myöskin sai pari lasia mehustettua
sokerivettä, kuuli yhtä ja toista herrojen puheista.
Herrojen lähdettyä seuraavana aamuna määräsi ukko väelle talon työt,
mutta itsellään ei hänellä tällä kertaa ollut aikaa ottaa niihin osaa.
Hän nimittäin valjasti hevosensa ja läksi ajamaan salolle päin, jossa
kylän viinankeittäjäin tyyssija oli, ja kun hän muutaman tunnin
kuluttua palasi, oli hänen rattaillaan täydellinen viinankeittokalusto,
jonka hän oli saanut lainaksi ammattimieheltä.
Emäntä siunasi ja läiskäytti kämmeniään yhteen, mutta ukko vain
naureskeli viisaan näköisenä.
Ja sitten hän ryhtyi ankaralla touhulla viinankeittoon saunan kodassa,
eikä ajatellut muuta eikä puuhannut muuta kuin sitä asiaa.
Merkillisintä oli, ettei hän yrittänytkään sitä millään tavalla
salata. Naapurit, jotka olivat kuulleet hänen hommistaan, pistäytyivät
ohikulkiessaan taikka suorastaan asian alkaen kodan ovella ja
totesivat, että niin se on kuin maine kertoo, ja huudahtivat, että
mitäs juutasta sinä nyt olet ruvennut tekemään, ja kunhan et vain
keittäisi itsellesi rettelöä, ja kun et edes tee salassa niinkuin muut
ihmiset.
Ukko vain naureskeli ja maisteli keitoksiaan ja lisäsi puita pannun
alle ja vastasi, että mitäs tämä nyt sitten muka on? Enhän minä muuta
kuin viinaa keitän! Itselleni ja perheelleni. Keitän viisi litraa
nokkaa kohti, mutta sitten se saa riittääkin. Eikä tämä mikään salainen
asia ole. Julkisestihan minä tätä teen, ja saatte sen kertoa muillekin,
että viinaa minä keitän, ja hyvää siitä tuleekin.
Naapurit vetäytyivät ällistyneinä takaisin ja pudistivat mennessään
päätään. Ja ajattelivat, että on se niinkuin hullu, mutta ei se
toisekseen löylynlyömältäkään tunnu.
Seuraavan viikon maanantaina seisoi se ukko sitten kirkonkylässä
nimismiehen vastaanottohuoneessa. Hän ei kuitenkaan ollut saapunut
sinne käskettynä, vaan omasta aloitteestaan.
Ja se ukko pyöritteli virttynyttä hattureuhkaansa ja oli vähän
huolestuneen näköinen ja sanoi:
— Minä läksin tiedustamaan herra nimismieheltä, että mitenkäs sitä nyt
tehdään, kun sitä viinaa tulikin liian paljon?
— Mitä viinaa? kysyi nimismies kohottaen päätään.
— No sitä vain viinaa, jota minä menneellä viikolla keitin.
— Oletteko te keittänyt viinaa?!
Ukko myhäili:
— Keitinhän minä, ja hyvää siitä tulikin. Mutta enhän minä osannut sitä
ihan litralleen etukäteen laskea, niin että sitä tuli yli sen laissa
myönnetyn määrän.
— Mikäs se teidän mielestänne on se laissa myönnetty määrä?
— He he, tietäähän sen toki herra nimismieskin, ettei sitä saa keittää
kuin viisi litraa henkeä kohti, mutta nyt kun minä sen mittasin, niin
sitä tuli melkein kahdeksan litraa joka päätä kohti, vaikka otettaisiin
se pienempi renkipoikakin lukuun.
Nimismies ryhtyi tutkimaan tarkemmin asiaa, ja ukko selitti, että
niinhän ne kalareisulla olevat herrat keskenään juttelivat, että on
tehty kieltolakiin espanjantaudin tähden semmoinen poikkeus, että
jokainen saa kotonaan keittää omiksi tarpeikseen niin ja niin monta
litraa perheenjäsentä kohti. Mutta sitä ei saa muille luovuttaa eikä
myydä. Ja minä kun aina olen ollut rehellinen mies ja laillisuuden
kannalla, jatkoi ukko, niin minä en ruvennut salaamaan sitä, että tuli
vahingossa liikaa, vaan läksin tiedustamaan herra nimismieheltä, miten
sen ylimääräisen kanssa lain mukaan on meneteltävä.
Nimismies raapi partaansa. Sitten hän sanoi, että kyllä te nyt olette
väärinkäsityksessä. Ne herrat ovat puhuneet siitä uutisesta, joka
aikoinaan oli lehdissä, että Amerikassa olisi sellainen poikkeus
kieltolaista myönnetty. Olkoon sen todenperäisyyden laita miten
tahansa, niin varmaa on, ettei se ainakaan Suomea koske. Kun olette
silminnähtävästi toimineet yksinkertaisuudessanne, niin en minä tahdo
tästä juttua nostaa sillä ehdolla, että heti kotiin palattuanne
hävitätte viinankeittovehkeenne ja kaadatte koko keitoksen maahan tai
järveen.
Yksi murheellisen näköinen ukko läksi kymmenen minuutin kuluttua
ajelemaan allapäin kirkonkylästä kotiansa kohti.
(1923.)