Asuntotilanne nimittäin.
Tosin se on sielläkin parantunut, toteaa rahatoimikamari.
Ensi viikon perjantaista lähtien ei asunnottomiksi jää kuin 133
perhettä, yhteensä 635 henkilöä, siis ei edes Naantalin väkilukua
vastaava määrä.
Nämä 133 perhettä saattavat tietysti mennä päiväksi Kallavedelle
ahvenia onkimaan — siellä Kurkiharjun puolessa on hyviä ahvenpaikkoja,
me voimme omasta kokemuksestamme suositella niitä — ja yöksi voi
ripustaa riippumaton Puijon tukeviin puunrunkoihin. Kesä siis kyllä
menee, etenkin jos hankkii riittävästi sateenvarjoja. Syksyllä on
sitten aika ajatella, miten talveksi järjestytään.
Saimme jo huhtikuun loppupuolella Kuopiosta kirjeen, jossa valitettiin,
että »Kuopiossa on isännät pahemmassa, kuin pulassa, sillä vuokraajat
ei anna isännille hetkeksikään rauhaa, vuokraajat kulkevat useimmiten
salaisi, niinkuin striin, eli viinan kauppiaat».
Murheellista on siis isännän virka Kuopiossa, jos Helsingissäkin.
Meille on kerrottu seuraava kaameaa valaistusta kuopiolaisiin
asunto-oloihin luova tapaus, joka vakuutetaan todeksi.
Eräs kuopiolainen talonisäntä istui kaikessa rauhassa nojatuolissaan
lukien sanomalehteään ja maistellen kahviaan, kun ovikello kilahti,
ja sisään astui vähän hengästyneen näköinen laiha mies, joka
katseli silmät karrillaan ympärilleen, hiipi varpaisillaan isännän
luo, vilkaisi vielä kerran ympärilleen, etteihän vain kukaan olisi
kuulemassa, ja kuiskasi sitten kiihkeästi isännän korvaan:
— Joko se teidän vuokralaisenne N.N:nen on valmis?
— Jaa, että kuin...? kysyi isäntä epätietoisena.
— Niin, että joko se N.N:nen on kypsä?
Isäntä raapi sänkistä leukaansa, yskähti neuvottomana ja sanoi sitten:
— Enhän minä nyt oikein ymmärrä...
Mutta laiha mies kuiskutteli:
— Älkää nyt tuossa... kyllähän te sen ymmärrätte! Ikävä juttu tietysti,
mutta saanhan minä sitten hänen huoneistonsa? Eikö niin, annattehan
te sen minulle? Kyllä minä maksan, mitä vain haluatte. Hyvä, kiltti
isäntä, saanhan minä sen N.N:sen huoneiston?
— Niin, mutta eihän se ole vapaakaan, mutisi isäntä. — N.N:nen asuu
siinä. Mitenkäs minä sitä...
— Jassoo, eikös se vielä olekaan...? Mutta _heti_ kun se tapahtuu, niin
ilmoitattehan minulle?
Ja laiha mies hiipi varpaisillaan ulos ovesta iskettyään vielä
lähtiessään isännälle merkitsevästi silmää salaisen yhteisymmärryksen
vakuudeksi.
Isäntä palasi päätään raapien nojatuoliinsa ja ajatteli, että olikohan
se hullu vai mikä?
Vähän ajan kuluttua soi isännän puhelin.
— Halloo, sanoi isäntä.
— Tämä on se ja se, kai isäntä tuntee minut? Se oli surullinen tapaus,
mutta sattuuhan sitä maailmassa sellaistakin. Jaa, jaa... tuota noin,
saankos minä nyt hänen huoneistonsa?
— No minkä helkkunan huoneiston nyt sitten taas? huusi isäntä
kärsimättömänä.
— Sen N.N:sen huoneiston tietysti!
— Mitäs te oikein pöpisette? Ei se ole vapaa!
— Voi vietävä, kuka pakana sen nyt ennätti kahmaista?
— Ei sitä ole kukaan ottanut. N.N:nen asuu siinä itse.
— _Mitä?_ Eikö N.N:nen olekaan vielä hirttänyt itseään?!
— Häh?! huusi isäntä pelästyen. — Mitä te puhutte?
— Niin, eilenhän se kuului varmasti uhanneen hirttää itsensä...
ajattelin soittaa jo eilen illalla, mutta arvelin, että on parempi
lykätä tähän päivään, jotta ennättää saada asiansa kunnolla valmiiksi.
Koettakaa nyt jollakin sopivalla tavalla kiirehtiä sitä... mitäs se
lykkäämisestä paranee? Ei pidä koskaan lykätä huomiseksi sitä, minkä
voi tänä päivänä tehdä. Sitten kun se on tapahtunut, pyytäisin minä
teitä vuokraamaan hänen huoneensa minulle...
Isäntä ripusti kuulotorven paikoilleen. Hänen pintaansa karmi. Tämä oli
kamala asia.
Käveltyään hetken aikaa edestakaisin levottomana huoneessaan läksi
isäntä ulos ja meni soittamaan N.N:sen ovikelloa.
N.N:nen tuli itse avaamaan.
— Pä... päivää, mutisi isäntä. — Tuota... mitähän kello nyt on — mi...
minun kelloni on seisattunut.
— Kello on nyt neljänneksen yli kuusi.
— Kiitoksia...
Isäntä tuijotti hämillään eteensä ja kysyi sitten:
— Kuinkas olette muuten voinut?... Kun ei ole tässä muutamaan päivään
tavattu...
— Kiitos kysymästä, kyllä se hurisee vanhaan tapaan.
— Jassoo, jaha... se on hauskaa, kun voi hyvin... no hyvästi nyt sitten
taas.
Kun isäntä palasi omaan eteiseensä, seisoi siellä tuntematon synkän
näköinen mies päällystakin kaulus pystyyn käännettynä ja ruskeasta
paperista tehty käärö kainalossa.
— N.N:nen ei siis ole vieläkään hirttänyt itseään? tiedusteli synkkä
mies karmealla äänellä.
— Ei ole... tulen juuri hänen luotaan, ilmoitti isäntä.
— Se on sikamaista! sanoi synkkä mies kolkosti. — Mitä semmoisesta on,
että ensin lupaa eikä sitten pidä sanaansa! Minä ajattelin, että ehkä
sillä ei ole sopivaa nuoraa. Sitä olisi tässä paketissa, ja voisitte
pistää sen johonkin näkyvälle paikalle hänen portaisiinsa, että hän sen
helposti huomaa. Mutta minä tahdon sitten hänen huoneistonsa! Tulen
aamulla tiedustelemaan, mitä tänne kuuluu...
Asuntotilanne Kuopiossa tuntuu todellakin vaikealta.
(1923.)