Pari päivää ennen vappua saapui muutamaan Kuusamon pitäjän rajakylään
eräs naapurikylän ukko, joka kopisteli lumet pieksuistaan, pisti
tupakaksi ja ilmoitti nähneensä vereksiä karhunjälkiä Kenttijärven
selkosella.
Seuraavana päivänä läksi kylästä neljä ahavoitunutta miestä ankarasti
asestettuina ottamaan petoa hengiltä, ja liittyi sakkiin viidenneksi
eräs patrullimatkalla oleva rajavartiosotilas.
Nämä viisi miestä painelivat hehkuvin innoin karhun olinpaikkaa kohti,
mutta karhu, joka oli jo noussut talviunestaan, ei jäänyt vieraita
vastaanottamaan, vaan kuullessaan miesten lähestyvän läksi pakoon, niin
että puut metsässä rytisivät.
Miehet hiihtivät sen perässä minkä jaksoivat, ja karhu aina vilkaisi
taakseen ja paransi vauhtia, ja hurjaa peräkkäin kiiruhtamista jatkui
myöhäiseen iltaan.
Nähdessään, että oli turhaa sillä kertaa jatkaa pidemmälle takaa-ajoa,
huusivat miehet karhun jälkeen eräitä loukkaavia haukkumasanoja ja
poikkesivat Kenttijärven kylään yöksi jatkaakseen aamulla takaa-ajoa.
Mutta kun karhun metsästäjät aamulla varustautuivat lähtemään
uudelleen liikkeelle, keräytyivät Kenttijärven miehet synkkinä heidän
ympärilleen, ja kaikkein synkin kenttijärveläinen ilmoitti omasta ja
muiden kenttijärveläisten puolesta:
— Saatte jättää sen karhun tappamisen silleen... teillä ei ole siihen
mitään oikeutta — se on _meidän_ karhu!
Karhunhiihtäjät tuijottivat ällistyneinä toisiinsa ja vihdoin eräs
heistä sanoi matalalla äänellä:
— Emme me todellakaan tienneet, että se oli teidän kotieläimenne.
— Juu, kyllä se on meidän, vakuuttivat kenttijärveläiset innokkaasti.
— Täältä se meidän kylästä viime syksynäkin söi monta lammasta, ja me
olemme sitä jo pari kertaa koettaneet saada kiinni, ja meiltä se jäi
sinne samaan vaaraan, josta te nyt olette ajaneet sen pois.
Karhunhiihtäjät alkoivat jupista keskenään, ettei se tainnutkaan olla
vahingoksi, kun se karhun pahus pääsi karkuun, mutta samalla saapui
paikalle eräs kenttijärveläinen, joka oli synkemmän näköinen kuin
kaikki muut kenttijärveläiset yhteensä.
Tämä kaikkein synkin kenttiläinen katseli karhunhiihtäjiä vihaisemmin
kuin karhu itse, astui lopulta rajavartiosotilaan eteen ja sanoi
tuimasti:
— Nämä neljä miestä minä tunnen, mutta teitä en tunne... tulin
vaatimaan teiltä korvausta siitä karhusta.
Se sotilas ei oikein ymmärtänyt, mitä se vihaisesti katseleva
kenttiläinen tarkoitti, ja vastasi jotain siihen suuntaan, »ettei
karhusta saa tapporahaa, ennenkuin se on tapettu ja ettei hän myöskään
maksa niitä lampaita, kun ei ole niitä syönytkään».
— En minä nyt sitä tarkoittanut! sanoi se kenttiläinen halveksivalla
äänellä ja oli edelleenkin vihaisen näköinen. — Mutta jos te olette nyt
peljättäneet sen meidän karhun rajan toiselle puolen, niin vaadin minä
teille edesvastausta!
Sanoi ja sylkäisi.
Siitä oli leikki poikessa aivan tarkkaan.
Kenttiläiset seisoivat nyt uteliaassa piirissä karhunhiihtäjien
ympärillä, mutta tasavallan sotilas, jonka ei ole lupa pelätä
pirujakaan, ei ainakaan pienempiä, hymyili vain ja kehui tuntevansa
»lakipykälät», mihin vihainen karhunpeljätyskorvauksen karhuaja
ylpeästi vastasi tuntevansa hänki »omansa».
Neuvotteluja jatkamalla päästiin kuitenkin lopulta jonkinlaiseen
sovintoon, eivätkä kenttiläisetkään sitten enää puhuneet
vahingonkorvauksesta, vaikka heidän oma rakas karhunsa juoksikin ryssän
rajalle päin, niin että pakarat hetkuivat.
Tästä asioiden suotuisammasta käänteestä rohkaistuneena ehdotti
nyt eräs hiihtomiehistä, että perustettaisiin eräänlainen yhtiö ja
solmittaisiin yhteinen liitto karhun tappamiseksi, koska kerran kaikki
ovat ajaneet samaa karhua, mutta se vihaisesti katsonut mies sanoi
valittavalla äänellä, ettei hän voi suostua siihen, koska se on niin
pieni ja laiha karhu, painaneeko enempää kuin 50 kiloa, eikä niistä
rahoistakaan tulisi miestä päälle kuin vaivaiset 100 mk. Ei se vetele.
— Niin, menkää te vain kotiin, sanoivat kenttiläiset, kyllä me pidämme
huolen siitä karhusta, ja ne viisi miestä läksivät hiihtämään takaisin
asuinsijoilleen ja neuvoivat lähtiessään kenttiläisiä, että jos saatte
taas sen karhunne kierrokseen, niin rakentakaa aita sen ympärille
ja pankaa aidanseipääseen taulu, mistä vieraat näkevät, että se on
teidän karhunne. Sen parempi, jos merkitsisitte ne karhunne omistajien
merkeillä niinkuin porotkin.
Kenttijärveläiset kuuntelivat näitä hyväntahtoisessa, mielessä
annettuja neuvoja äänettöminä lausumatta niistä edes kiitoksia, minkä
jälkeen he läksivät etsimään karhuaan ja kuuluvatkin löytäneen sen.
Mahdollisesti ovat he sen aidanneetkin, niinkuin kylässä käyneet
vieraat neuvoivat.
(1923.)