Koska päivät tulevat yhä pidemmiksi ja illat ja yöt sikäli lyhyemmiksi,
rohkenemme kertoa asiasta lukijalle. Lukija on kuitenkin ystävällinen
ja koettaa olla illalla nukkumaan mennessään ajattelematta tätä
seikkaa, ettei tulisi levoton yö.
Eräässä talossa Mäntyharjun Valtolassa majaili viime joulun seudussa
joitakin »eri uskon lahkolaisia» noin viikon päivät, ja olisivat
kernaasti olleet kauemminkin, nähtävästi mieluimmin koko ikänsä, ellei
talonväki olisi lopuksi kyllästynyt heihin ja taluttanut heitä ovelle
ja potkaissut heitä ahteripeiliin ja sanonut, että lahkolaiset ovat
hyvät ja menevät nyt Hiiden Pisaan eivätkä tule koskaan enää takaisin.
Mäntyharjun ja naapuripitäjien kansa kertoo, että lahkolaiset tultuaan
täten ulosriepoitetuiksi ja ulkonaiseen pimeyteen heitetyiksi olisivat
kääntyneet vielä kerran taloon päin ja kohottaneet kätensä ja kironneet
talon ja kaikki, mitä siinä oli, kivijalasta uuninpiippuun asti. Ja
ilmoittaneet, että kyllä me tämän vielä kostamme, ja kyllä te tämän
vielä nahoissanne tunnette, te Belialin lapset!
Olipa tämän seikan laita kuinka tahansa, niin varmaa ainakin on, että
viikon kuluttua siitä, kun lahkolaiset oli ajettu kilometritehtaalle,
huomasi talonväki eräänä päivänä näkymättömän olennon kantaneen
saunankiukaan keskelle talon pihaa. Kun talonväki oli katsonut tätä
ihmettä suu ja silmät auki, kantoi näkymätön kiuaskivet takaisin
saunaan latoen ne siellä eri nurkkiin useammiksi pikku kiukaiksi.
Lukija ja suuri yleisö suvaitkoot huomata, ettei tämä ole mitään
keksittyä kaunokirjallista jännitysromaania, vaan täyttä totta. Siitä
puhuu tällä hetkellä ei vain koko pitäjä ja kihlakunta, vaan koko
se puoli Suomea Kotkaan asti, ja me olemme nähneet asiasta aivan
vakavia mainintoja materialistisen maailmankatsomuksen omaavissa
sosialistilehdissäkin. Mutta jatkakaamme kertomusta.
Kerran kun kummitus taas mylläsi saunassa, sanoi talon poika, että
kyllä tästä nyt loppu tehdään, ja latasi kiväärin kovilla panoksilla ja
läksi saunaan.
Saunan ovella hän jonkinverran pamppailevalla sydämellä tähtäsi
sinnepäin, missä kuuli kummituksen kupsehtivan, ja kummituskin
ajatteli, että jokohan tuo vietävä pamauttaa?
Pamauttihan se.
Mutta samalla kuuli poika näkymättömän olennon raivostuneella äänellä
karjaisevan:
— _Ampuappas toisen kerran!_
Ja se aikamiespoika ei ampunut toista kertaa, vaikka patruunoita
olisi kyllä ollut, vaan peräytyi varsin kohteliaasti ja hyvässä
järjestyksessä saunan luota ja meni sisään ja ripusti vähin äänin
pyssyn seinälle ja rupesi nukkumaan ja veti peiton korkealle päänsä yli.
Kerran päivällä luuli talon palkkapiika nähneensä sen haamun ja kertoi
silmät pystyssä ja änkyttäen, että »piru se on, sen ihon peite oli
karvainen, ja ikenet olivat irvissä». Tätä selostusta ei kuitenkaan
ole yleisemmin uskottu, vaan arvellaan palkkapiian peloissaan nähneen
olemattomia.
Aikansa saunassa oleskeltuaan ja metelöityään siirtyi Mäntyharjun
kummitus talon asuinhuoneisiin kantaen tullessaan pihasta havuja
isot läjät tuvan lattialle ja ruveten sitten häiritsemään talonväkeä
kaikenlaisilla koiruuksilla. Kun esim. talon emäntä keskellä päivää
kirnusi, niin heitti rietas kirnun emännän käsistä lattialle, ja
kirnuun ilmestyivät palvelijattaren törkyiset navettakengät, niin että
vointekeminen jäi sillä kertaa sikseen. Ja taas toisen kerran, vähän
myöhemmin, kun talon koko väki oli sisällä, ilmestyi voita lattialle,
ja kaksi likaista kenkää hankasi sitä lattian pintaan.
Silloin isäntä pelosta vapisten turvautui raamattuun ajatellen, että
jos jumalansana auttaisi, ja alkoi tärähtelevällä äänellä lukea sitä,
mutta heti temmattiin kirja hänen kädestään ja paiskattiin nurkkaan, ja
uunista alkoi tulla kiviä ja savea isännän silmille.
Kummituksen elämöimistä on käynyt katsomassa suuret ihmisjoukot, jotka
voivat vakuuttaa kaiken tämän ja paljon muuta todeksi, ja jollei lukija
vähemmällä usko, niin matkustakoon itse Mäntyharjun Valtolaan, kyllä
siellä talo neuvotaan. Spiritisteillä olisi myöskin tässä kiitollinen
tilaisuus, jonka pyydämme täten kiinnittää heidän huomioonsa.
Hengenmiehiäkin on pyydetty manaamaan häijyläista, ja piispallekin
kerrotaan kirjoitetun, mutta mikään ei ole auttanut. Talonväki on
kuluneen talven aikana saanut nukkua niukasti, kun jyrinä ja meteli
on alkanut klo 7 i.p. ja kestänyt puoleen yöhön, tuonne klo 11—12
korville. Talon isäntä on nyt aikeissa myydä talonsa, jossa ei oikea
omistajakaan rauhaa saa, mutta toinen asia on, onko hänen helppo saada
ostajaa.
No mitäs te nyt tähän sanotte? Voitte näin matkan päästä sanoa sitä
taikauskoksi, mutta menkääpäs sanomaan sitä Mäntyharjun Valtolassa,
niin saatte näkymättömästä, mutta erittäin anteliaasta kädestä vasten
pläsiänne savea ja poroa ja ryöttöisiä navettalapikkaita.
Mutta tulipa eräänä iltana taloon kaksi reilua reisusälliä pyrkien
taloon yöksi, ja isäntä vähän melankoolisesti sanoi, että kyllähän
hänen puolestaan saa yötä olla, mutta kun vieraat näkyvät olevan
vieraspaikkakuntalaisia eivätkä tiedä asianlaitaa, niin kertoi isäntä,
että niin ja niin se nyt on ja että kyllä täällä tulee yörauha
häirityksi, niin vierailta kuin talonväeltäkin.
Reisusällit nauraa hehettivät ja katsahtivat toisiinsa, että
oikeinkohan tuo tosissaan puhuu, ja selittivät sitten hyväntuulisesti,
»etteivät he pelkää piruja eivätkä puruja».
No, he jäivät siis yöksi. Ja kun he olivat vähän aikaa olleet
vuoteella, alkoi tulla tuhkaa heidän jalkoihinsa.
Silloin sällit suuttuivat ja kirosivat että »heitäppäs vielä, p—le!»
ja silloin alkoi tulla kiviä ilmasta niin että nurkat paukkuivat, ja
silloin sällit keräsivät vähän vikkelästi kamppeensa hammasten lyödessä
loukkua, vaikka he olivatkin reiluja reisusällejä, jotka eivät pelkää
piruja eivätkä puruja, ja sitten läksivät sällit hyvän kiiruusti siitä
talosta.
Ja oli jo syvä yö ja kirkas kuutamo, ja siinä kuutamossa juoksi kaksi
kalpeaa reisusälliä myttyineen ja laukkuineen pitkin Mäntyharjun
Valtolan kyläntietä, vilkaisten silloin tällöin taakseen. Ja kuuhut
loisti heleästi ja sällit juoksivat keveästi, ja kolkuttelivat ovelta
ovelle, mutta missään ei ovea avattu, eivätkä sällit saaneet enää
sinä yönä uutta kortteeria, vaan saivat juosta aamuun asti talvisessa
kuutamoyössä.
Ja välistä täytyi aina vilkaista taakseen, kun tuntui ihan kuin olisi
joku juosta tassutellut kevein askelin heidän perässään.
Josta saamme sen hyödyllisen opetuksen, ettei ole hyvä ruveta
praakailemaan liian turskisti nykyaikaisten kummitusten kanssa.
(1923.)