Tapasimme erään heinäveteläisen ja kysyimme, että mitäs sitten muuta
kuuluu? Heinäveteläinen katseli arvostelevasti pöytäämme, jolla oli
taiteellisessa epäjärjestyksessä pari kiloa maaseutuäänenkannattajia ja
mustepullo ja liimapullo ja musteenkuivaaja ja puolitoista kynänvartta,
ja sanoi sitten rauhalliseen heinäveteläiseen tapaansa, että mitäpäs
sinne muuta kuin alenevien hankien humahtelemista ja renkimiesten
rekilauluja. Ei ole sattunut erikoisia... sen seppä Turtiaisen lehmä
kyllä putosi suohon viime kesänä, mutta sekin saatiin lopuksi ylös,
niin ettei siitäkään tulisi uutista.
Mitenkäs se seppä Turtiaisen lehmä sinne suohon?
— Ka, miten lie, vahingossa eikö lie polkaissut pehmeeseen.
Se kun on se sepän mökki ja paja siellä lammen rannalla, ja toisella
rannalla on se Ratilaisen poikien talo, ja sitten lähtee, suo siitä
lammen päästä.
Seppä niitä viikatteitaan kalkutteli ja alkoi sitten ounastella, että
sekö lempo siinä on, kun ei se lehmä tule kotiin, vaikka johan se olisi
aika.
Eikä siitä sepän auttanut muuta kuin lähteä lopuksi hakemaan lehmäänsä,
ja lähtiessään kiroili, että on se kanssa yksi juutas, oikea
iskariotti. Joko lienee taas yhtynyt talon karjaan...?
Suosta se seppä sen lehmänsä lopulta löysi.
Sepälle hätä käteen, sillä lehmä oli hyvä lehmä, ainakin noin niinkuin
sepän lehmäksi, ja seppä ryntäsi heti suolle ja lehmän sarviin — sillä
on sarvet, se on sitä rotua — ja sitten olivat ne upota yhdessä, seppä
ja lehmä.
Pyörivät siinä silmät sepän jos lehmänkin päässä, mutta seppä kun
sentään aina on seppä, niin se pääsi lehmän sarvista kiinnipitäen
ponnistautumaan kannattavalle mättäälle, niin ettei toki vielä lähtö
tullut. Mutta lehmä siinä nujakassa painui vielä syvemmälle suohon.
Seppä hätäpäissään kantoi puuta ja muuta portaaksi sen lehmän ympärille
ja alkoi kiskoa lehmäänsä ylös vuoroin päästä ja vuoroin hännästä,
mutta ei se auttanut, vaikka onkin vahva mies tämä seppä Turtiainen,
ikäisekseen.
— Meneehän nyt... menee se rietas, ja minä jään lehmättömäksi, ajatteli
seppä pyyhkien hikistä naamaansa nokisilla ja mutaisilla käpälillään.
Mutta samassa seppä muisti, että onhan tässä talo lähellä, kivenheiton
tai parin päässä, ja seppä alkoi huutaa apua. Lehmäkin rupesi aatteen
kannatukseksi mölisemään, ja seppä huusi sille välillä, että mölise
nyt vietävä kerrankin, et sinä ole ennen näin totisessa asiassa
mölissytkään. Levätessään seppä kuulosteli, eikö apua jo alkaisi
kuulua, mutta muuta ei kuulunut kuin minkä välistä lehmän mölähdyksiä.
Sitten seppä taas huusi, että tulkaa auttamaan, täällä on kaksi sielua
menossa, mutta ei tullut apua.
Silloin seppä näki, että jos apu vielä viipyy kymmenen minuuttia tai
viisitoista, niin sitten saa sanoa hyvästi lehmälle ja terveisiä
ja kiitoksia seurasta, ja vilkaistuaan levottomasti vielä kerran
lehmäänsä, jolla silmät jo hyvin pahasti naljottivat päässä,
läksi seppä hyppiä harppimaan mättäältä mättäälle ja kuivalle
päästyään juoksemaan Ratilaisen poikien taloa kohti. Ja huusi vielä
juostessaankin.
Parissa kolmessa minuutissa oli seppä perillä ja töytäisi tupaan,
jossa istui puolenkymmentä miestä aivinaisillaan ja tupakoiden ja
syljeskellen ja heinäveteläisiä asianhaaroja ja elinkysymyksiä
käsitellen, ja joku huomautti, että seppähän se... mitäs tälle sepälle
kuuluu?
Seppä oli niin hengästynyt, ettei aluksi saanut sanaa suustaan, mutta
sitten kun alkoi saada niin sanoi, että: »tiällä työ istutta niinku
hele—tissä... ettekö työ kuullunna, kun minä huusin apuu, niin jotta
maha oli haleta?»
Ratilaisen talon miesväki tupakoi ja syljeskeli mietteliäänä
kiinnittäen huomiota sepän kuraiseen ja mutaiseen ulkoasuun, ja vihdoin
joku myönsi:
»Kyllähän myö kuultiin, kun sinä huusit, mutta myö arveltiin jotta jos
ois ensin käyvä saunassa ja sitten männä kahtomaan, onko sinulla mikä
hätänä, kun niin kovasti huuvat...»
Seppä ilmoitti, mikä oli hätänä, ja Ratilaisen pojat ja muut miehet
sanoivat että: männään sitten nostamaan se sepän lehmä, jos se on niin
kiireellinen.
Se lehmä nostettiin miesvoimalla, ja henki siinä vielä oli, ja sitten
läksivät Ratilaisen miehet saunaan.
(1923.)